lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosikooste 2016

Vuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Vuoden kirjasaldoksi jäi 33 kirjaa, eli kirjojen lukumäärä jäi varsin pieneksi. Opiskelut ja työt veivät varsinkin vuoden puolivälin jälkeen niin paljon aikaa, ettei kirjablogille jäänyt juurikaan aikaa. Luettua on kyllä tullut, paljonkin, mutta lähinnä opiskeluihin liittyviä teoksia jotka eivät kirjablogissa näy. Ehdin kuitenkin osallistua Okklumeus-lukuhaasteeseen, jossa ylitin tavoitemäärän yhdellä kirjalla.

Vuoden alussa tein kolme lupausta. Lupasin blogata reaaliajassa, opetella jättämään kirjoja kesken sekä lukea ja kommentoida muita kirjablogeja enemmän. Ensimmäisessä kahdessa olen onnistunut aika hyvin, muita kirjablogeja taas en ole ehtinyt lukea tai kommentoida oikeastaan ollenkaan vuoden ensimmäisten kuukausien jälkeen.

Luetuista kirjoista parhaiten jäivät mieleen Tommi Kinnusen teokset Neljäntienristeys ja Lopotti, J.R.R. Tolkienin trilogia Taru sormusten herrasta sekä Louisa M. Alcottin iki-ihana Pikku naisia sekä sen jatko-osat.

Tilastollisesti 2016 näytti tältä:

Kirjoja yhteensä: 33
Lasten- ja nuortenkirjoja: 17
Naiskirjailijoiden teoksia: 23
Mieskirjailijoiden teoksia: 10
Kotimaista kirjallisuutta: 14
Ulkomaista kirjallisuutta: 19
Elämäntaitokirjallisuutta: 2
Suomenkielisiä: 31
Englanninkielisiä: 2
Sivuja: 11769

Tänä vuonna luettujen kirjojen lista löytyy täältä. Hauskaa kirjavuotta 2017!

tiistai 20. syyskuuta 2016

Aikamatkustajan vaimo

Kirjoittaja: Audrey Niffenegger
Suomentaja: Paula Korhonen
Julkaistu: 2003 (suomennos 2005)
Alkuperäinen nimi: The Time Traveler's Wife
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 648

Clare tapaa Henryn ensimmäistä kertaa, kun Clare on kuusivuotias ja Henry on 36-vuotias. Henry tapaa Claren ensimmäistä kertaa, kun Clare on 20-vuotias ja Henry on 28-vuotias. Henry on kirjastonhoitaja, joka kärsii harvinaisesta geneettisestä häiriöstä, jonka vuoksi hän tempautuu nykyhetkestä vuoroin menneisyyteen, vuoroin tulevaisuuteen. Claren ja Henryn rakkaus kestää kuitenkin ajasta ja paikasta riippumatta, vaikka Henryn sairaus aiheuttaakin paljon ongelmia ja murheita.

Audrey Niffeneggerin esikoisromaani Aikamatkustajan vaimo saavutti heti ilmestyttyään valtaisan suosion. Kirja on ollut lukulistallani jo vaikka kuinka pitkään (ja lainassa ystävältä jo vuoden...), mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua teokseen ja lukea sen läpi.

Aikamatkustajan vaimo ei ollut lainkaan sellainen kirja, jota odotin. Kirjaa on kehuttu niin paljon, että ennakko-odotukseni olivat suhteellisen korkealla. Niffeneggerin teos ei kuitenkaan ollut oikeastaan lähellekään niin hyvä kuin ajattelin. Kirja on liian romanttinen rakkaustarina itselleni, vaikka sen päätös onkin surullinen. Toisekseen Niffeneggerin kirjoitustyyli oli mielestäni aivan liian melodramaattinen ja yksinkertainen. Kirjoissa parasta on usein kekseliäästi, mutta sujuvasti käytetty kieli: Aikamatkustajan vaimon kieli taas on yksinkertaista ja tyytyy ainoastaan kertomaan ja kuvailemaan tapahtumia ja tilanteita. Tarinan pohjimmainen ajatus ja Niffeneggerin omaperäinen tapa lähestyä aikamatkustuksen aihetta olivat mielestäni kirjan parasta antia, mutta kirjallinen toteutus oli omaan makuuni turhan tylsä.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli kuitenkin mitä mainiointa lomalukemista, sopivan kevyttä ja helppolukuista.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Lopotti

Kirjoittaja: Tommi Kinnunen
Julkaistu: 2016
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 364

Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tuttujen sivuhahmojen, Helenan ja Tuomaksen, tarinan. Helena ja Tuomas ovat molemmat omalla tavallaan ulkopuolisia, Helena sokea, Tuomas homo. Lopotti seuraa molempien elämää, aikaa ja paikkaa vaihdellen.

Aloitin vuoden Neljäntienristeyksellä ja pidin teoksesta valtavasti. Odotin Lopotilta paljon, eikä Tommi Kinnunen alittanut niitä, päinvastoin. Joskus upean teoksen jälkeinen kirja voi tuntua laimealta, varsinkin jos se jatkaa jollain tapaa ensimmäisen tarinaa. Lopotin kohdalla näin ei tosiaan käynyt, vaan romaani vei mukanaan ensi sivuista lähtien.

Kinnusen teoksissa ehkä parhainta on se vähäeleisyys ja kielen kauneus, jolla kirjailija kuvaa tapahtumia, hahmoja, tunteita, miljöötä. Lopotti koskettaa ja pysäyttää, ja lopun juonenkäänteet niin Helenan kuin Tuomaksenkin elämässä saavat lukijan miettimään, että miksi elämän täytyy olla niin epäreilua. Eikö edes fiktiivisessä elämässä voisi joskus olla onnellinen loppu?

Pidin silti ehkä vielä enemmän Neljäntienristeyksestä. Siinä kuvatut eri sukupolven hetket ja risteykset ja sen naisvaltainen henkilökaarti viehättivät ehkä enemmän kuin Lopotti, joka keskittyi vain kahteen hahmoon.

Tommi Kinnusen Lopotti oli upea lukukokemus: suosittelen lukemaan! Vaikka esikoisteoksesta pitäisikin enemmän, niin Lopotti on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Harry Potter -sarja

Harry Potter luulee olevansa aivan tavallinen poika - tosin hän asuu komerossa portaiden alla ja osaa puhua käärmeille. Harryn yhdentenätoista syntymäpäivänä kaikki muuttuu. Puolijättiläinen nimeltä Hagrid kertoo Harrylle että tämä on velho. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Harry aloittaa ensimmäisen kouluvuotensa Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa.

Harry Potter -sarjan juoni ja hahmot lienevät kaikille tuttuja, joten niitä tuskin tarvitsee sen enempää avata. Luin sarjan nyt uudestaan tässä kesälomalla, viime kerralla luin sarjan kirjat reilu neljä vuotta sitten. Harry Potterit olivat osa lapsuuttani, ja vielä nytkin niihin oli ihana palata. En muistanutkaan miten hyviä nämä kirjat olivatkaan!


Tällä kertaa sarjaa lukiessani kiinnitin myös huomiota Jaana Kapari-Jatan käännöstyöhön. Harry Potterit ovat ehkä parhaiten suomennettuja lukemiani kirjoja. Vaikka silloin kirjojen ilmestyttyä ärsytti, että suomennosta täytyi odottaa, on lopputulos ja huolellinen käännös kuitenkin odotuksen arvoinen. Itse pidän siitä, että hahmojen nimet on suomennettu silloin kun se on tuntunut mielekkäältä, samoin Kapari-Jatan mielikuvitukselliset taikakasvien ja -eläinten nimet luovat omalta osaltaan taianomaisen lukukokemuksen.

Harry Potter -sarjan kirjoihin palaaminen oli mitä parhainta kesälukemista, ja samalla tuli suoritettua Okklumeus-haaste ja saavutettua taikaministerin arvo.

Sarjan kirjat:

Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, julkaistu 1997, suomennos 1998, sivumäärä 335)
Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, julkaistu 1998, suomennos 1999, sivumäärä 365)
Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, julkaistu 1999, suomennos 2000, sivumäärä 456)
Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, julkaistu 2000, suomennos 2001, sivumäärä 768)
Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix, julkaistu 2003, suomennos 2004, sivumäärä 1050)
Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince, julkaistu 2005, suomennos 2006, sivumäärä 698)
Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows, julkaistu 2007, suomennos 2008, sivumäärä 828)

torstai 7. heinäkuuta 2016

Paperiprinssi

Kirjoittaja: Kaari Utrio
Julkaistu: 2015
Kustantaja: Amanita
Sivumäärä: 463

Merikapteeni Sebastian Ross saapuu loukkaantuneena Suurkosken paperiruukille, josta hän nuorena pakeni merille. Paperiruukilla odottaa naapurin tytär, Wilhelmine Falkensten, jolle ruukki on elämän sisältö ja pakopaikka kotoa, jossa on kärttyisä ja hallitseva isä Carl Falkensten. Kun Carl Falkensten kuolee, päätyy Wilhelmine Helsinkiin uuden holhoojansa kanssa. Kuin ihmeen kaupalla Sebastian Rossinkin tiet vievät Helsinkiin, ja kaksikko tapaa taas toisenssa.

Kaari Utrion Paperiprinssi on historiallisten romaanien aatelia. Sopivan viihdyttävää ja kevyttä lukemista. Historialliset yksityiskohdat ja tarkka hahmo- ja miljöökuvaus ovat parasta Utrion romaaneissa, suurta jännitystä tai yllättäviä loppuja on turha odottaa. Paperiprinssinkin loppuratkaisu oli ilmeinen jo ensi sivuilta, mutta se ei lukukokemusta haitannut, päinvastoin.

Muidenkin lukemieni Utrion romaanien tapaan Paperiprinssi kuvaa naisen asemaa, olosuhteita ja päätösmahdollisuuksia historiallisissa puitteissa. Naishahmona Wilhelmine on vahva, mutta pidin silti siitä, että tämä ei ole todella epärealistisen itsenäinen.

Kaari Utrion historiallisiin romaaneihn on ihana tarttua silloin kun haluaa jotain hyvin kirjoitettua viihdettä toiselta aikakaudelta, tietää aina saavansa takuuvarmasti sitä mitä halusikin kirjalta.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Mielensäpahoittaja

Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Julkaistu: 2010
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 174

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kaikki oli ennen paremmin. Edelle oleva lause ei ole suora lainaus Mielensäpahoittajan suusta, mutta siihen kiteytyy oikeastaan koko hahmo. Mielensäpahoittajan päähenkilö on kirjan nimen mukaan mielensäpahoittaja, noin kahdeksankymppinen jääräpäinen ukko maaseudulta Keski-Suomesta. Vaimo on hoitokodissa, ainut ystävä Yrjänä haudassa. Auto sentään on, ajokortin mokomat veivät.

Mielensäpahoittaja oli aivan hulvaton. Tunnen nimittäin oikeassakin elämässä tällaisen tosielämän mielensäpahoittajan, olen aivan vakuuttunut että Kyrö on käynyt vakoilemassa tätä... Monet mielipahan aiheuttajista olivat nimittäin niitä aiheita, joista olen kuullut valitusta ihan elävässäkin elämässä. Mielensäpahoittaja (ja tuttuni) eivät kuitenkaan ole edes oikeastaan rasittavia, vaan pikemminkin huvittavia ja sympaattisia. Mielensäpahoittajassa mieli pahoitetaan nimittäin ihan kaikesta, mistä ei ole omakohtaista kokemusta ja mitä ei näin ollen ymmärretä. Eli milloin mistäkin: välillä siitä, että riisiä arvostetaan enemmän kuin perunaa, välillä lonkkamurtumasta.

Kaikesta mielensä pahoittavan ukon lisäksi Kyrö piirtää kuvaa miehestä, jolle ystävyys, uskollisuus ja perinteet ovat tärkeitä arvoja: mielensäpahoittaja käy muun muassa joka päivä syöttämässä ilmeisesti hyvin muistisairasta vaimoaan hoitokodissa. Samoin tämä muistaa ystäväänsä Yrjänää vielä kuolemankin jälkeen, ja pitää auttamista tärkeänä.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en usko, että luen muita Mielensäpahoittaja-kirjoja. Teos oli hauska, mutta mieltään ei voi pahoittaa loputtomasti. Kun kirjassa on yksi kantava idea, niin se toimii hetken, mutta samaa vitsiä ei voi jatkaa loputtomiin.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 330

Teemestarin kirja on dystopia maailmasta, jossa vesi on hyvin rajoitettu luonnonvara ja sen piilottelu on rikoksista pahin. Kansalaiset saavat vain säännöstellysti vettä, ja maata hallitsevat sotilaat. Teemestarien sukua oleva Noria saa sen sijaan tietää sukunsa salaisuuden: raikasta vettä saa tarkoin varjellusta lähteestä vuorilla.

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on erittäin hyvin ja hienovaraisesti kerrottu dystopiakuvaus tulevaisuudesta. Kirjan maailma on uskottava, joskin teemestarit tuovat pientä epärealistisuutta tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, päinvastoin: itse pidin juuri siitä, miten tulevaisuuden mahdollinen kauhuskenaario kudotaan fiktioon ja epätodennäköisimpiin elementteihin.

Täytyy ehdottomasti lukea jossain välissä myös Itärannan toinen teos, Kudottujien kujien kaupunki. Pidin tästä esikoisteoksesta niin paljon.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Salaperäiset varoitukset

Kirjoittaja: Ellery Queen
Suomentaja: Katri Jylhä
Julkaistu: 1942 (suomennos 1982)
Alkuperäinen nimi: Calamity Town
Kustantaja: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 302

Ellery Queen saapuu pieneen Wrightsvillen kaupunkiin, jossa hän vuokraa tyhjillään olevan pahamaineisen talon. Samalla hän sekaantuu kaupunkin arvovaltaisimman asukkaan tyttären Nora Wrightin ja tämän kihlatun Jim Haightin omituiseen ja epäonniseen rakkaussotkuun. Yllättäen kadoksissa ollut Jim palaa Wrightsvilleen ja avioituu Noran kanssa, mutta onnea ei kestä kauan. Salaperäisiä varoitukset, joissa vihjaillen uhataan Noran henkeä, löytyvät Jimin tavaroista...

Luin viime vuonna Ellery Queenin dekkarin Murhaaja on kettu ja kommentteissa minulle suositeltiin nimenomaan tätä Queenin toista rikosromaania! Nappiin meni. Salaperäiset varoitukset on juuri sitä mitä haluan dekkarilta. Ei liian lyhyt, ei liian pitkä, sopivasti hahmoja, ei liikaa väkivaltaa, rikoksena murha. Ja tietysti ratkaisu selviää lähinnä aivotyöllä. Ellery Queenin dekkarit ovat näiden kahden perusteella mielestäni hyvin Agatha Christiemäisiä: näitä tulee varmasti luettua enemmänkin!

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kirjoittaja: Mia Kankimäki
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 369

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on Mia Kankimäen muistelmateos. Kankimäki jättää päivätyönsä Helsingissä ja pitää välivuoden, tutkien japanilaista Sei Shōnagonia, Tyynynaluskirjan kirjoittajaa ja tuhat vuotta sitten Heian-kaudella elänyttä hovinaista.

Tartuin kirjaan kahdesta syystä. Ensinnäkin olin kuullut siitä suosituksia, toisekseen kirjan nimi on vastustamattoman houkutteleva. Eikä varsinaisesti haitannut sekään, että kirja on muistelmateos ja sijoittuu Japaniin.

Jokin teoksessa kuitenkin tökki. Tavallaan pidin siitä, mutta lukeminen tuntui takkuavalta, jokainen sivu olevan loputtoman pitkä. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kyllä hyvin kirjoitettu, Kankimäki kuvaa elävästi kokemuksiaan Japanissa. Jotain jäi silti puuttumaan, ehkä se oli se kuuluisa "hyvä kirja, mutta ei minun kirjani". 

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Pelon hinta

Kirjoittaja: Henkka Hyppönen
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 234

Henkka Hyppösen Pelon hinta on erittäin mielenkiintoinen kirja. Hyppönen on selvittänyt pelon vaikutuksia - niin fysiologisia kuin psyykkisiäkin - ja käsittelee niitä kirjassaan useasta eri näkökulmasta.

Pelon hinnan mukaan ihmisen reaktio pelkoon on edelleen hyvin samantapainen kuin tuhansia vuosia sitten. Pelkoreaktiota ei enää nykypäivänä useinkaan laukaise uhkaava fyysinen vaara, mutta silti pelkoon reagoidaan samalla tavalla kuin välittömään vaaraan.

Hyppönen käsittelee eri tapoja hallita pelkoa ja hyödyntää sitä kirjassaan. Pelon hinnan keskeisin ajatus on - nimenkin mukaan - se, että pelolla on hintansa. Jos pelkoa ei opi hallitsemaan, ei pysty käyttämään kokonaisuudessaan todellista potentiaaliaan, ja monet asiat jäävät tekemättä.

Teos ei nyt suoranaisesti ole self help -teos - kirjassa ei juurikaan neuvota lukijaa toimimaan yhden tavan mukaan. Mukana on myös paljon tieteelliseen tutkimukseen nojaavaa tietoa, vaikka tietystikään kirja ei ole silti mikään tietokirja.

Henkka Hyppösen Pelon hinta oli siis mielenkiintoinen lukukokemus, joka antoi ajattelemisen aihetta.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Pikku miehiä & Plumfieldin pojat

Pikku miehiä
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Suomentaja: Wille Hynynen
Julkaistu: 1871 (suomennos 1918)
Alkuperäinen nimi: Little Men
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 280

Plumfieldin pojat
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Suomentaja: Elma ja Aarni Voipio
Julkaistu: 1886 (suomennos 1919)
Alkuperäinen nimi: Jo's Boys
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 210

Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat jatkavat siitä mihin Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme jäivät, hypäten tosin useamman vuoden eteenpäin. Meg on edelleen naimisissa John Brooken kanssa, Jo taas on mennyt naimisiin professori Bhaerinsa kanssa ja näillä on kaksi poikaa, Rob ja Ted. Beth elää kauniissa muistoissa ja Amylla ja Lauriella on yksi tytär, Bess.

Vaikka kahden edellisen kirjan päähenkilöt ovat edelleen hyvin keskeisiä hahmoja, keskittyvät Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat enemmän Jon perustaman koulun oppilaisiin. Pikku miehiä kuvaa koulun aktiivisia vuosia, juoni perustuu hauskoihin sattumuksiin koulumaailmassa. Plumfieldin pojissa "pikkumiehet" ovat kasvaneet aikuisiksi, ja kunnon tyttökirjojen tyyliin osa kirjasta keskittyy erinäisten romanttisten suhteiden selvittelyyn.

Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat ovat melkein yhtä ihania kuin kaksi sarjan aikaisempaa teosta. Pikku naisia on kuitenkin näistä neljästä se ehdottomasti paras, vaikka suosittelen kyllä lukemaan koko sarjan!

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Pikku naisia & Viimevuotiset ystävämme

Pikku naisia
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Suomentaja: Tyyni Haapanen
Julkaistu: 1868 (suomennos 1916)
Alkuperäinen nimi: Little Women
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 255

Viimevuotiset ystävämme
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Suomentaja: Annikki Haahti
Julkaistu: 1869 (suomennos 1954)
Alkuperäinen nimi: Good Wives
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 271

Pääsiäisloman kunniaksi lainasin (jälleen) lapsuudessani lukemia tyttökirjoja. Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme olivat suosikkejani monien muiden ohella, mutta näitä en olekaan ehtinyt lukea näin aikuisena aikaisemmin.

Molemmat kirjat kertovat neljästä sisaruksesta: Megistä, Josta, Bethista ja Amysta. Meg on perheen vanhin, äidillinen tyttö, joka toimii kotiopettajattarena. Jo on puolestaan poikamainen, kirjoittaa harrastuksekseen ja pitää työkseen seuraa vanhalle täti Marchille. Beth on ujo ja hiljainen sekä viihtyy parhaiten kotona. Amy taas on sisarusparven nuorin, turhamainen ja taiteellinen.

Pikku naisia keskittyy kuvaamaan neljän sisaruksen tyttövuosia. Suurimmat vastoinkäymiset ja ilot tapahtuvat perhepiirissä, muita keskeisiä hahmoja ovat tyttöjen vanhemmat, taloudenhoitaja Hanna ja naapurit Laurie sekä tämän isoisä herra Lawrence. Viimevuotiset ystävämme kertoo taas sisarusten vaiheista nuorina aikuisina: Meg on mennyt naimisiin, Jo muuttaa pois kotoa, Beth sairastuu vakavasti ja Amy lähtee matkalle Eurooppaan.

Molemmat teokset ovat luonteeltaan hyvin opettavaisia. "Pikku naiset" ovat papintyttäriä, joiden pääasiallisena pyrkimyksenä on elää hyveellisesti. Välillä kirjojen opettavaisuus huvitti, mutta ei sentään ärsyttänyt niin kuin aika ajoin Louisa M. Alcottin toinen teos, Tytöistä parhain.

Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme ovat ihanan vanhanaikaisia tyttökirjoja, joista pidin edelleen paljon.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Oneiron

Kirjoittaja: Laura Lindstedt
Julkaistu: 2015
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 432

Seitsemän naista - Shlomith, Polina, Nina, Maimuna, Wlbgis, Ulrike ja Rosa Imaculada - ovat joutuneet omituiseen tilaan. Kaikkialla on vain valkoista, aistit katoavat, kukaan ei enää hengitä. Miten naiset ovat saapuneet tilaan ja mitä heille on tapahtunut?

Laura Lindstedtin Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Käsittääkseni kirjaa on lähinnä kehuttu: olen onnistunut välttämään suurimman osan teosta koskevista bloggauksista ja lehtijutuista spoilaantumisen pelossa. Oneiron kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Fantasiaa, naishahmoja, jotain uutta ja erilaista.

Loppujen lopuksi en kuitenkaan pitänyt Oneironista juuri ollenkaan. Kirjoittamistyyli tökki, teos oli mielestäni ennen kaikkea tekotaiteellinen ja yliyrittämisen maku paistoi läpi. Vaikka yleensä pidänkin kiemuraisesta ja kuvailevasta kirjoitustyylistä, meni se tässä Lindstedtin teoksessa yli. Liikaa sulkuja, liian paljon kaksoispisteitä, liian paljon koukeroita. Välillä enemmän ei ole enemmän.

Oneiron oli myös rehellisesti hieman tylsää luettavaa. Tosin Shlomithin viimeisen performanssin luentoteksti oli mielenkiintoinen, samoin loppu ja naisten kuolemakohtalot. Kirjan keskivaiheilla tarina alkoi kuitenkin tuntua hieman venytetyltä.

Laura Lindstedtin Oneironista näkee selvästi, että teosta on kirjoitettu pitkään, muokattu ja harkittu. Ehkä tämä juuri oli se, miksi en kirjasta pitänyt: kirjasta puuttui tietty yllätyksellisyys ja se tuntui jotenkin tasapaksulta. Oneironista puuttui rosoisuus ja sen myötä mielenkiinto. Tästä huolimatta kirja on kyllä taitavasti kirjoitettu, vaikka se ei minuun kolahtanut.

torstai 14. huhtikuuta 2016

KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjoittaja: Marie Kondo
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Julkaistu: 2011 (suomennos 2015)
Alkuperäinen nimi: 人生がときめく片づけの魔法 (Jinsei ga Tokimeku Katazuke no Maho)
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 211

Lainasin KonMarin kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että kirjaan oli nälkävuoden pituinen varausjono (miksi siivous kiinnostaa yhtäkkiä niin paljon?) ja toisekseen siksi, että yksi salaisista paheistani on tavaroiden järjestely ja turhan karsiminen.

KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika oli mielenkiintoinen ja nopea lukukokemus. Monet kirjan siivous- ja järjestelyvinkeistä olivat sellaisia, että ne ovat käytössä itselläni jo nyt. Ainut vinkki, joka kirjan opeista jäi käyttöön oli sukkien viikkaaminen ja sukkahousujen rullaaminen: ei vie sen enempää aikaa kuin varsien rullaaminenkaan ja vie vähemmän tilaa.

Marie Kondon opas sisälsi siis oikein hyviä vinkkejä järjestelyyn ja tavaran karsimiseen, mutta itse en juuri perustanut kirjan filosofiasta, jossa tavara inhimillistettiin. Viikkaan nykyään sukat, koska se on itselleni helpompaa ja käytännöllisempää, en siksi, että sukat saisivat levätä. Samoin tavaroiden kiittäminen pitkän päivän jälkeen tuntuu täydeltä huuhaalta.

Kaiken kaikkiaan KonMari oli lukemisen arvoinen: jos järjestelyvinkkejä kaipaa, niin kirjaan kannattaa tarttua.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjoittaja: Jussi Valtonen
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 557

"Kaikki halusivat keskustella, mutta kukaan ei halunnut kuunnella."

Yhdysvaltalainen tutkija Joe Chayefski saa yllättävän puhelinsoiton. Suomalainen ex-vaimo Alina kertoo, että Samuel, Joen poika, jota tämä ei ole nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen, on matkustanut Yhdysvaltoihin. Samoihin aikoihin Joeta ja tämän tutkimusryhmää piinanneet uhkaukset ja ilkivallanteot pahenevat ja Joen viisitoistavuotias tytär Rebecca saa käyttöönsä iAm-laitteen, jonka käytöllä tuntuu olevan huolestuttavai seurauksia.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon - ja ihan ansaitusti. Teos on hieno kuvaus nyky-yhteiskunnasta, sekä yksilö- että yhteisötasolla. Romaanin kantava teema on informaation asymmetria, joka toistuu niin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassakin.

Teoksen keskeisin konflikti tapahtuu Joen ja Samuelin välillä, jotka eivät edes kohtaa toisiaan ennen teoksen loppua. Joen tutkimustyöhön sisältyvät oleellisesti eläinkokeet, Samuelista taas kasvaa aktivisti, jolle eläinten oikeudet ovat tärkeitä. Isän ja pojan välinen konflikti nojaa kuitenkin jälleen hyvin selkeästi informaation asymmetriaan.

He eivät tiedä mitä tekevät käsittelee myös muuttuvaa maailmaa. Jälleen kerraan vastakkaisten osapuolien tiedossa olevan informaation puutteellisuus muokkaa käsityksiä: teoksen keskiössä ovat kysymykset eläinkokeiden eettisyydestä sekä siitä, kuinka pitkälle tietotekniikka voi ja saa mennä.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät oli erittäin mielenkiintoinen ja ajattelemisen aihetta antava teos ja kaupan päälle vielä jännittävästi ja taitavasti kirjoitettu. Suosittelen!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Eeva-sarja

Eevan luokka
Kirjoittaja: Mary Marck
Julkaistu: 1917
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 170

Vähän enemmän Eevasta
Kirjoittaja: Mary Marck
Julkaistu: 1918
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 127

Yhteiskoululaisia
Kirjoittaja: Mary Marck
Julkaistu: 1921
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 143

Hyvästi Eeva!
Kirjoittaja: Mary Marck
Julkaistu: 1923
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 125

Mary Marckin tyttökirjasarja kertoo Eevasta ja tämän tovereista - Hertasta, Ossista, Marjasta, Harri Nevasta, Saarasta, Rollesta, Aarnesta ja Ingasta - sekä tämän perheestä. Sarja seuraa Eevan elämää koululaisesta aina ylioppilaskirjoitusten jälkeiseen vuoteen asti. Sarjan kirjat ovat lyhyitä, mutta sitäkin hulvattomampia. Itse luin Eeva-kirjat ensimmäisen kerran vasta yläasteen lopulla, vaikka kirjat sopisivat hyvin nuoremmillekin. Olen tosin aina pitänyt tyttökirjoista, joten kirjat olivat silloin makuuni ja ovat vieläkin.

Eeva-sarjan kirjat ovat hyvin viattomia ja vaikka kirjat onkin julkaistu (ja sijoittuvat) Suomen itsenäistymisen aikoihin, ei poliittinen tilanne näy teoksissa kuin sivulauseissa. Samoin tyttöjen ja poikien välisiä suhteita ja ihastumisia käsitellään hyvin pintapuolisesti: Eeva-sarjoissa ei ole juuri romantiikkaa.

Mary Marckin sarja kuuluu suosikkeihini suomalaisista tyttökirjoista Anni Swanin teosten ja Rauha S. Virtasen Selja-sarjan ohella. Eeva-sarjan lisäksi suosittelen lukemaan myös Kirsi Hietasen Lukulamppuun kirjoittaman mielenkiintoisen tekstin kirjasarjasta: teksti käsittelee muun muassa Mary Marckin Eeva-kirjojen feministisyyttä.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Kissani Jugoslavia

Kirjoittaja: Pajtim Statovci
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 285

Kissani Jugoslavia kertoo kaksi limittäistä tarinaa. Helsingissä asuva Bekim on albanialaistaustainen opiskelija, joka löytää kissan kumppanikseen. Toisessa tarinassa Bekimin äiti Emine elää nuoruuttaan Jugoslaviassa, jossa hänet naitetaan Bajramille. Avioliitto, jonka piti olla unelmien täyttymys, ei olekaan sitä.

Pajtim Statovcin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla palkittu esikoisromaani Kissani Jugoslavia on ollut lukulistallani jo vaikka kuinka kauan. Nyt lainasin teoksen kirjastosta suurin odotuksin. Kissani Jugoslavia oli kuitenkin epämääräisellä tavalla pettymys. Teos ei ole missään nimessä huono, päinvastoin. Se oli vain jotenkin... ärsyttävä. En pysty sanomaan suoraan, mikä teoksessa ärsytti: ehkä se kissa!

Kissani Jugoslavia herätti kuitenkin paljon ajatuksia. Kirja on tarina maahanmuuton ja pakolaisten tilanteen rumista puolista. Pajtim Statovci kuvaa kirjassa yhtä lailla suvaitsemattomia suomalaisia kuin pakolaisiakin, jotka eivät edes halua sopeutua. Vaikka kirja on julkaistu kaksi vuotta sitten, ovat sen aiheet nykyään enemmän kuin ajankohtaisia. Kissani Jugoslavia vie lukijan todellisen pakolaisen saappaisiin. Entä jos olisi pakko lähteä omasta maasta, jottei itse kuole ja jotta oma perhe ei kuolisi? Mitä jos ei vain olisi muuta vaihtoehtoa? Ei haluaisi, mutta olisi pakko? Kohdemaa olisi vieras ja tavat outoja, mielessä koko ajan ajatus "tämä on vain väliaikaista". Kukapa haluaisi silloin sopeutua ja olla loputtoman kiitollinen, muuttaa omia tapojaan ja omaa kulttuuriaan? Toisaalta Statovci kuvaa myös suomalaisia, jotka ärtyvät - ja välillä ihan syystäkin. Eihän kukaan pidä siitäkään, että muualta tulleet eivät kunnioita lakeja tai vaikkapa taloyhtiön järjestyssääntöjä. Teoksessa kumpikaan osapuoli ei ole syntipukki eikä kumpikaan osapuoli ole uhri: Kissani Jugoslavia yksinkertaisesti kuvaa erittäin epäreilua tilannetta, joka on kaikille vaikea.

Suosittelen kyllä lukemaan Kissani Jugoslavian, vaikka se ei omaan makuuni ollutkaan. Siitä huolimatta Pajtim Statovcin teos on hieno esikoiskirja.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Fantastic Beasts and Where to Find Them & Quidditch Through the Ages

Fantastic Beasts and Where to Find Them
Kirjoittaja: Newt Scamander (J.K. Rowling)
Julkaistu: 2001
Kustantaja: Bloomsbury
Sivumäärä: 42

Quidditch Through the Ages
Kirjoittaja: Kenilworthy Whisp (J.K. Rowling)
Julkaistu: 2001
Kustantaja: Bloomsbury
Sivumäärä: 56

Fantastic Beasts and Where to Find Them ja Quidditch Through the Ages ovat Harry Potter -maailman sijoittuvia kirjoja, jotka kirjailija J.K. Rowling kirjoitti lahjoittaakseen hyväntekeväisyyteen rahaa. Fantastic Beasts and Where to Find Them on Harryn oma opiskelukirja taikaeläinten hoidon tunneille, joka kertoo velhomaailman ihmeotuksista ja niiden olinpaikoista, Quidditch Through the Ages taas yksi Tylypahkan kirjaston lainatuimmista teoksista, joka kertoo huispauksen syntyhistorian. Hauskaa ja nopeaa luettavaa, jos on vähän (tai aika paljonkin) Potter-nörtti ja nippelitieto velhomaailmasta kiinnostaa.

Oma suosikkini näistä kirjoista oli Fantastic Beasts and Where to Find Them: Rowlingin mielikuvitus taikaeläinten suhteen on päästetty valloilleen ja mukana on paitsi Rowlingin keksimiä, myös todellisia mytologisia eläimiä. Todellisia siis siinä mielessä, että esimerkiksi lohikäärmeet ja yksisarviset ovat tarueläiminä vakiintuneita, kun taas esimerkiksi fletkumadot ja auguurit kuuluvat lähinnä Harry Potter -universumiin. Tähän kirjaan pohjautuva elokuva on muuten tulossa tämän vuoden lopussa!

Fantastic Beasts and Where to Find Them ja Quidditch Through the Ages olivat siis lyhyitä, mutta hauskoja kirjoja: näiden pariin tosin ei tule palattua oikeastaan koskaan. Luin kirjat kerran aikaisemmin Potter-huuman ollessa kovimmillaan, nyt päätin lukaista ne läpi Okklumeus-haasteen innoittamana. Seuraavana sitten vuorossa varsinainen sarja. joskin sen taidan säästää vaikkapa kesälomalle... Harry Potter -lukumaraton vaatii vähän enemmän aikaa.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Okklumeus-lukuhaaste

Epävirallinen lupaukseni oli olla ottamatta enää yhtään lukuhaasteita kun sain valtaisan Maailmanvalloitus-urakan luettua, mutta kerta kiellon päälle. Tiina Hyllytontun höpinöitä -blogista laittoi pystyyn Okklumeus-lukuhaasteen: viikonloppuna kuolleen Alan Rickmanin, Potter-universumista tutun Severus Kalkaroksen, muistoa kunnioittamaan. Haaste alkoi eilen 14.1.2016 ja päättyy 31.10.2016 - päivänä, jolloin Potter-maailmassa tulee kuluneeksi 35 vuotta Harryn vanhempien, Lilyn ja Jamesin, kuolemasta. Mukaan haasteeseen kelpaavat mitkä tahansa Potter-maailmaan sijoittuvat teokset.

Lukutasot ovat seuraavat:

0 kirjaa: Ankeuttaja
1 kirja: Jästi
2 kirjaa: Surkki
3 kirjaa: Kotitonttu
4 kirjaa: Huispaaja
5 kirjaa: Aurori
6 kirjaa: Albuksen kaartilainen
7 kirjaa: Tylypahkan rehtori
8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Perinteisesti minulla on ollut tapana osallistua haasteisiin täysillä tai ei ollenkaan, joten Taikaministerin arvoahan tässä lähdetään tavoittelemaan. Lukulistalla ovat itsestäänselvästi varsinainen Harry Potter -sarja (viimeksi luin sarjan 4 vuotta sitten) ja Tylypahkan "koulukirjat" Quidditch Through the Ages ja Fantastic Beasts and Where to Find Them. Siuntio Silosäkeen tarinat taidan jättää väliin, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

1. Newt Scamander (J.K. Rowling): Fantastic Beasts and Where to Find Them
2. Kennilworthy Whisp (J.K. Rowling): Quidditch Through the Ages
3. J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
4. J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Luettu: 9/8

perjantai 8. tammikuuta 2016

Taru sormusten herrasta

"Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin joka varjojen saartama on."

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) on eeppinen korkeafantasiateos. Juoni lienee - ainakin pääpiirteittäin - käytännössä kaikille tuttu. Konnussa, Repunpäässä asuva hobitti Bilbo Reppuli suunnittelee 111-vuotisjuhliaan ja jättää taikasormuksen adoptoidulle perijälleen ja sukulaispojalleen Frodolle lähtiessään pois. Velho Gandalf Harmaa on saanut selville sormuksen olevan Valtasormus, jonka Musta Ruhtinas, Sauron, teki hallitakseen Keski-Maan kansoja. Sauronin joukot ovat viime vuosina keränneet voimiaan ja monissa Keski-Maan osissa soditaan jo: Frodo on sormuksenkantajana suuressa vaarassa. Pieni hobitti saa tehtäväkseen tuhota Valtasormuksen Tuomiovuoren tulessa, samassa paikassa, jossa sormus aikoinaan taottiin.

Taru sorumsten herrasta -trilogiasarjan ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, kertoo kuinka Frodo lähtee Konnusta hobittiystäviensä Meriadoc "Merri" Rankkibukin, Peregrin "Pippin" Tukin ja Samvais "Sam" Gamgin kanssa, pyrkien Briin kautta Rivendelliin, haltioiden asuinsijoille. Rivendellissä pidetään neuvonpito Elrondin johdolla, ja Frodon tehtävää tukemaan muodostetaan Sormuksen saattue. Saattueeseen kuuluvat ihminen Aragorn, samooja, jota myös Konkariksi kutsutaan, Gandalf Harmaa, kääpiö Gimli, haltia Legolas, Gondorin valtakunnan käskynhaltijan poika Boromir ja neljä hobittia. Toinen osa, Kaksi tornia, kertoo mitä tapahtuu kun Sormuksen saattue hajoaa. Sam ja Frodo jatkavat matkaansa Mordoriin, muut sormuksen ritarit jatkavat matkaansa kohti Rohania ja Gondoria. Gondorissa, Minas Tirithissä, odottaa Denethor, käskynhaltija. Sauron puolestaan kokoaa joukkojaan Minas Morgulissa. Kuninkaan paluu - sarjan viimeinen osa - kertoo Aragornin, Isildurin perillisen, paluusta Gondoriin. Rohanin miehet saapuvat Gondorin avuksi sodassa, Denethor tahtoo jo luovuttaa. Frodo ja Sam puolestaan pyrkivät edelleen kohti Tuomiovuorta, seuranaan säälittävä Klonkku, Valtasormuksen aiempi haltija. Lopulta Sormus tuhotaan, Sauron kukistetaan ja sota päättyy.

Olen lukenut trilogian kerran aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten. Juoni oli tuttu, kiitos elokuvien, vaikka edellisestä lukukerrasta ei muistunutkaan mitään mieleen. Muistelin Taru sormusten herrasta -sarjan olevan pitkäveteinen ja puuduttava, mutta en olisi voinut olla enemmän väärässä. Tolkienin kieli on kyllä rikasta ja kuvailevaa, mutta samalla kirjan tarina vei heti mennessään. Itse tarina on juoneltaan polveileva, vaikka pääjuoni on hyvin yksinkertainen: mennään Mordoriin ja tuhotaan Sormus. En ole varmasti ainoa lukija, jonka mielestä Taru sormusten herrasta -kirjan viehätys piilee ennen kaikkea siinä, kuinka huolella J.R.R. Tolkien on teoksen kirjoittanut. Jokainen yksityiskohta on mietitty, Keski-Maan historia ja tarusto ovat kuin oikeita. Tolkien todella loi fantasiamaailman, jonne pääsee matkustamaan lukemalla.

Kirjojen sielu ja todellinen päähenkilö on mielestäni Sam Gamgi. Vaikka Aragorn, Frodo ja Gandalf ovat ehkä kirjan mahtavimmat ja tärkeimmät hahmot, ei teossarja pysyisi koossa eikä Keski-Maa pelastuisi ilman Samia. Yleensä pidän kirjoissa erityisesti järkeään käyttävistä ja vahvoista päähenkilöistä, mutta Keski-Maassa, jota hallitsee suuri kavalkadi toinen toistaan viisampia ja valtaa tavoittelevia henkilöhahmoja, on Sam Gamgi tervetullut poikkeus. Sam ei välttämättä tee järjellä ajateltuna parhaita ratkaisuja, mutta Samilla pysyy koko matkan ajan jalat maassa ja sydän paikallaan. Sauron ja Valtasormus pystyvät vaikuttamaan viisaisiin, jotka näkevät Sormuksen mahdollisuudet ja ehkä haluavat niitä käyttää: älykkyys ja järki voivat usein sumentaa hyvyyden. Sam Gamgi onkin ehkä kirjan hyvin hahmo, ja vastakkainasettelu Mordorin valtiaan, Sauronin, ja tämän vastustajien välillä näkyy selvimmin juuri Samin hahmon kautta.

Toki pidin muistakin hahmoista: Frodo on sankarina kovin inhimillinen (vai pitäisikö sanoa hobittimainen?), Aragorn on ehkäpä sarjan kiehtovin hahmo, Klonkun traaginen kohtalo muistuttaa, että niin voisi käydä jokaiselle, Pippin ja Merri tuovat koomista kevennystä muuten niin raskaaseen tarinaan, kuolemattomat haltiat taas tuovat Keski-Maahan mystisyyttä. Taru sormusten herrasta -trilogian hahmoja voisi analysoida loputtomiin, mutta tyydyn vain sanomaan, että jokainen henkilöhahmo on huolella rakennettu ja uskottava. Kovin montaa yksiulotteista hahmoa ei sarjasta löydy. Sarjassa löytyvät kyllä hyvän ja pahan elementit vahvasti polarisoituneina - Sam Gamgi on lähimpänä absoluuttista hyvää ja Sauron lähimpänä absoluuttista pahaa - mutta tästä huolimatta hyvä ja paha eivät ole niin mustavalkoisia. Sauronia vastustavat Saruman ja Denethor sortuvat pahan puolelle, iljettävän Klonkun kohtalo ei ole tämän tietoinen paha valinta, vaan erilaisten traagisten sattumien ja heikkouden summa.

Taru sormusten herrasta on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Tämä on myös ehkä lukemistani fantasiakirjoista eniten aikuiseen makuun. Tämä klassikko kannattaa ehdottomasti lukea, joskin Tolkienin teos Hobitti eli sinne ja takaisin pohjustaa Taru sormusten herrasta -trilogian tapahtumia niin hyvin, että suosittelen lukemaan sen ennen näitä kolmea. Itse lisäsin tämän trilogian myötä lukulistalle myös Silmarillionin: vaikka kirja ei yltäisikään Taru sormusten herrasta -sarjan tasolle, en ole vielä valmis jättämään Keski-Maata kokonaan.

Taru sormusten herrasta käsittää seuraavat kolme teosta:

Sormuksen ritarit
Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien
Suomentajat: Kersti Juva ja Eila Pennanen (runot suomentanut Panu Pekkanen)
Julkaistu: 1954 (suomennos 1973)
Alkuperäinen nimi: The Fellowship of the Ring
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 359

Kaksi tornia
Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien
Suomentajat: Kersti Juva ja Eila Pennanen (runot suomentanut Panu Pekkanen)
Julkaistu: 1954 (suomennos 1974)
Alkuperäinen nimi: Two Towers
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 286

Kuninkaan paluu
Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva (runot suomentanut Panu Pekkanen)
Julkaistu: 1955 (suomennos 1975)
Alkuperäinen nimi: The Return of the King
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 243

maanantai 4. tammikuuta 2016

Maailman ääreen -blogin 4-vuotissynttärit!

Maailman ääreen -blogini täyttää tänään jo neljä vuotta! Kuluneiden vuosien aikana on tullut luettua 508 kirjaa ja kirjoitettua jokaisesta blogiin, pidemmin tai lyhyemmin. Postauksiakin on kertynyt liki sama määrä - tämä postaus on sattuvasti blogin 500. postaus. Kirjablogi ja lukeminen on harrastuksena kulkenut mukana jo hyvin pitkän aikaa.

Vuosi 2015 oli erittäin lukuisa kirjavuosi, ja vuosi 2016 tuskin yltää samaan. Varsinkin, kun päätin olla osallistumatta nyt hetkeen haasteisiin muiden kirjallisten uudenvuodenlupausteni lisäksi. Suorittajaluonteena kun haasteet saattavat joskus muuttua pakkopullaksi, vaikka lukeminen on ennenkaikkea rentouttava harrastus. Tulevana vuonna aion siis keskittyä lukemaan (ja bloggailemaan) täysin fiiliksen mukaan. Välillä tulee luettua enemmän, välillä vähemmän, ja välillä tulee kirjoitettua pidemmin, välillä lyhyemmin.

Kiitos vielä kaikille lukijoille ja kommentoijille, niin uusille kuin vanhoillekin!

lauantai 2. tammikuuta 2016

Neljäntienristeys

Kirjoittaja: Tommi Kinnunen
Julkaistu: 2014
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 334

Maria aloittaa uransa kätilönä 1800-luvun lopussa, synnytyksiin hänet kutsutaan vain, jos paarmuskat ovat koettaneet kaikkea ja muuta toivoa ei ole. Avion ulkopuolella syntynyt tytär Lahja muokkaa elämästään aivan erilaisen kuin äitinsä, pettyen kuitenkin liitossaan ja perhe-elämässään. Aviomies Onni puolestaan kärsii itsensä kanssa, yrittää olla jotakin muuta tai edes jossain muualla. Lahjan miniä Kaarina haluaa sopeutua ja olla onnellinen miehensä Johanneksen kanssa, mutta elämä ei ole helppoa anopin kanssa samassa talossa.

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokas: kirjaa on kehuttu paljon myös kirjablogeissa. Viimein tartuin tähän teokseen, ja kirja vei mennessään heti ensi sivuilta lähtien. Neljäntienristeyksessä kohtaavat neljä eri ihmistä, eri aikakausissa: he eivät kaikki edes kohtaa toisiaan fyysisesti, mutta heidän tarinansa kietoutuvat toisiinsa. Maria, Lahja, Kaarina ja Onni ovat kaikki inhimillisiä ja aitoja päähenkilöitä, lukija tempautuu mukaansa heidän elämiinsä sivu sivulta. Kinnunen kuljettaa hahmojaan läpi vuosisadan, tapahtumapaikkana toimii pieni pohjoinen kylä.

Neljäntienristeys on teos ennenkaikkea vahvoista naisista. Perinteisen miehen roolin omaksuvalla hahmolla ei ole Kinnusen romaanissa sijaa. Neljästä päähenkilöstä ainoastaan Onni on mies, ja hänkin edustaa aivan erilaista miehen mallia kuin mitä teoksen aikakauden ihanne edellytti. Onni elää kulissiavioliitossa, pyrkii tukahduttamaan itsensä uskoen olevansa sairas, mutta päätyy aina vieraisiin kaupunkeihin, vieraiden miesten vuoteisiin. Tarinan kolme naista - Maria, Lahja ja Kaarina - ovat kaikki mielestäni hyvin feministisiä hahmoja. Maria ei halua miestä, vaan haluaa säilyttää itsenäisyytensä. Lahja puolestaan todistelee työrintamalla olevansa yhtä hyvä ja ammattitaitoinen kuin miehetkin. Kaarina haluaa elää itsenäistä elämää, vaimona ja äitinä ilman anopin varjoa. Kolme erilaista elämäntarinaa.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on upea aloitus kirjavuodelle 2016. Kirja oli koskettava ja surullinenkin, mutta samalla se kuvaa Suomen historiaa ja todellisuutta kauniisti ja aidosti päähenkilöidensä kautta.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kirjabloggaajan uudenvuodenlupaukset

Harvemmin tulee tehtyä uudenvuodenlupauksia, mutta vuoden 2016 kunniaksi ajattelin luvata kolme asiaa blogiin liittyen. Saa nähdä, kuinka hyvin onnistun pitämään lupaukseni: kaikki ovat nimittäin aikalaisia kompastuskiviä...

1. Bloggaa reaaliajassa. Blogin pitämisen vuosina minulla on ollut tapana ajastaa postauksia tasaisin väliajoin - välillä kun tulee luettua useampi kirja viikossa, välillä taas tulee pidettyä taukoa. Postauksia tulee myös kirjoiteltua jopa pari kuukautta lukemisen jälkeen, kun ajastettuja postauksia on jonoksi asti, eikä julkaisemisella ole "kiire". Haluaisin oppia bloggaamaan kirjoista aikalailla heti kun olen lukenut ne - tällöin kirjan jättämät fiilikset ja ajatukset ovat myös vahvimmin mielessä. Tämä toki tarkoittaa epäsäännöllisyyttä postauksien julkaisutahdissa.

2. Opettele jättämään kirja kesken. Olen todella huono jättämään kirjoja kesken. Jotenkin tuntuu siltä, että en voi arvostella kirjaa, ellen ole lukenut sitä kokonaan ja antanut sille mahdollisuutta. Kuitenkin välillä tuntuu, että tulee luettua myös kirjoja, jotka eivät nappaa, vain siksi että "koko kirja kuuluu lukea". Kai tässä on taustalla myös jotain halua saattaa kaikki asiat loppuun... Inhoan keskeneräisyyttä. Kirjoja on kuitenkin niin paljon, ettei ole mitään järkeä tuhlata aikaa kirjoihin, joiden lukeminen on pakkopullaa. Toivottavasti tänä vuonna blogiin ilmestyy siis joko vain kirjoja, joista on oikeasti sanottavaa ja jotka herättivät tunteita tai vaihtoehtoisesti ehkäpä neljännesvuosittainen koontipostausta tägillä "keskenjääneet".

3. Lue ja kommentoi muita kirjablogeja enemmän. Muutin viime elokuussa kymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen takaisin Suomeen. Ulkomailla muiden kirjablogien seuraaminen jää helposti väliin, koska kirjatarjonta on toisenlainen: tuntuu välillä tylsältä lukea juttu mielenkiintoisesta kirjasta ja ajatella, että tuon voin lukea sitten, kun pääsen taas Suomeen käymään. Nyt kun itsellä on mahdollisuus päästä käsiksi aikalailla samoihin kirjoihin kuin muilla kirjabloggaajilla, muiden postauksen lukeminen ja kiinnostavien kirjojen poimiminen blogeista muuttuu aivan toisella tapaa mielekkääksi.

Toivottavasti vuoden lopussa ainakin olen onnistunut pitämään lupaukseni, ainakin suurimmaksi osaksi!