lauantai 31. lokakuuta 2015

Kotkan kosto

Kirjoittaja: Geoffrey Jenkins
Suomentaja: Jukka Tuomainen
Julkaistu: 1989 (suomennos 1989)
Alkuperäinen nimi: Hold Down a Shadow
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 341

"Arvovaltainen kutsuvierasjoukko ympäri maailmaan on kokoontunut juhlistamaan mahtavan Katsen padon avajaisia. Mutta yksi mies - häikäilemätön Malutin ratsastaja ”kuoleman vuorilta” - aikoo kostaa padon alle jäävän maansa menetyksen. Hän on päättänyt tuhota padon ja päästää sen vedet valloilleen. Koston tukena hänellä ovat maailman etsityimmät terroristit. Ja heidän suunnitelmansa avain on kauniin Grania Yeatsin valmistama ainutlaatuinen kello – Kultainen Kotka."

Geoffrey Jenkinsin Kotkan kosto oli mitäänsanomaton lukukokemus. Sama vanha kaava: urhoollinen miespäähenkilö, mukana menossa oleva kaunis nainen ja vastustaja, joka tietysti jää alakynteen. Itse en ole näiden toiminnallisten jännityskirjojen ystävä, joten Kotkan kostokin jäi etäiseksi.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Pakeneva joki

Kirjoittaja: Edmundo Paz Soldán
Suomentaja: Satu Ekman
Julkaistu: 1998 (suomennos 2000)
Alkuperäinen nimi: Río Fugitivo
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 457

"Silvia nauraa kihertää, hän on jo hiprakassa. Ilta päättynee jonkun motellin porealtaaseen, ehkä kyyneliin. Minä kirjoitan: Edistyminen on sisäistä. Voi siskon epämääräistä pahaa oloa ja raskasta sydäntä! Olisi paljon helpompi löytää, jos tietäisi mitä etsii."

Roby käy hienostolukiota 1980-luvun Boliviassa, pitää hauskaa ystäviensä kanssa eikä ota elämää liian vakavasti. Hänen elämänsä muuttuu, kun pikkuveli kuolee huumeiden yliannostukseen ja Roby alkaa tutkimaan asiaa. Yhtäkkiä Roby ei enää tiedä, kehen luottaa ja kehen ei. Ja kuka on syyllinen veljen kuolemaan, joskin välillisesti?

Edmundo Paz Soldánin teos Pakeneva joki on aikuistumiskertomus 80-luvun Boliviassa. Romaani kuvaa yläluokan nuorison elämää rajusti, mutta samalla herkästi. Roby on päähahmona ailahtelevainen, mutta samalla aito.

Itse odotin Pakenevalta joelta ehkä enemmän kuin mitä se antoi: jollain tapaa tunsin lukiessani vain lipuvan tarinan ohi. Pakeneva tarina (pun intended!). Vaikka teoksen maailma on rosoinen ja raaka, mutta toisaalta myös välillä humoristinen, tuntui Edmundo Paz Soldánin kuvaama todellisuus lopulta epäaidolta. Hahmot sen sijaan eivät - päähenkilö Roby ja varsinkin tämän sisar Silvia tuntuivat todellisilta ja olemassaolevilta henkilöiltä.

Kaiken kaikkiaan en oikein osaa sanoa tästä kirjasta onko se lintu vai kala - Pakeneva joki avautuisi ehkä paremmin toisella lukukerralla, toisessa tilanteessa.

torstai 29. lokakuuta 2015

Viikko 21 - Suosikkikirjani lapsuudesta

Näitä on monia! Yksi ihan varhaislapsuudesta mieleenjäänyt on Tiheikön väen vuodenajat, jonka haluaisin ehdottomasti näin viidentoista vuoden jälkeen uusintalukuun. Harmillista kyllä, kirja on kadonnut monissa muutoissa, mutta elättelen edelleen toiveita, että se löytyisi jostain pahvilaatikosta jonkun varaston syövereistä... Teos on Jill Barklemin kirjoittama ja kuvittama. Lapsena pikkutarkat piirrokset ja herttaiset hiiret saivat haluamaan jonnekin tiheikköön asumaan, ja olen varma että vieläkin tulisi sellainen olo tuota kirjaa lukiessa. Tiheikön väen vuodenaikojen maailma on herttaisen viaton. Täytyy oikeasti nyt etsiä tämä kirja, ja jos sitä ei löydy, niin laittaa hankintalistalle.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Häpeä

Kirjoittaja: Taslima Nasrin
Suomentaja: Tuntematon suomentaja
Julkaistu: 1994 (suomennos 1995)
Alkuperäinen nimi: Lajja
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 275

"Suranjonin pitäisi ponnistautua etsimään heille jokin tilapäinen pakopaikka. Heidän pitäisi vaaran uhatessa piiloutua kuin hiiret koloihinsa, ja sitten taas uhan väistyttyä tulla yhtäkkiä esiin. Mutta Suranjon ei ole samaa mieltä. Miksi hänen pitäisi paeta omasta kodistaan?"

"Mitä tarkoitusta elämällä enää oli? Hinduille ei ainakaan Bangladeshissa ollut enää minkäänlaisia mahdollisuuksia."

Taslima Nasrinin Häpeä kertoo hindulaisesta Dattan perheestä - isä Sudhamoynista, äiti Kironmoyeenista, tytär Mayasta ja poika Suranjonista - joka asuu Bangladeshissa. Teos keskittyy kuvaamaan Bangladeshin hinduja kohtaan kohdistetuista vainoista ja väkivallasta yhden perheen äänen kautta. Vaikka Dattan perhe on kuvitteellinen, niin kirjan tapahtumat eivät sitä ole.

Häpeä oli vaikuttava ja vahva teos. Dattan perheen eri jäseniä ja heidän ajatuksiaan, heidän vieraantumistaan muslimiystävistään ja heidän kokemaansa pelkoa ja uhkaa kuvataan koskettavasti ja todentuntuisesti. Taslima Nasrin herättää kirjassaan henkiin historialliset tapahtumat, joista itselläni ei ainakaan ollut tietoakaan ennen tämän lukemista. Häpeä ei ehkä ole se kaikista viihdyttävin teos, mutta tätä aihetta käsitellessä ei tarvitsekaan olla. Mielenkiintoinen ja valaiseva kuvaus viime vuosikymmenten Bangladeshin historiasta.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Lumottu valssi

Kirjoittaja: Barbara Cartland
Suomentaja: Leila Vuori
Julkaistu: 1955 (suomennos 1973)
Alkuperäinen nimi: The Enchanted Walz
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 272

Kreivitär Wanda Schonbörn saapuu Wieniin ruhtinas Clemens Metternichin puheille äitinsä Carolinen kuoltua. Ruhtinas ja kreivitär Wandan äiti olivat aikoinaan erittäin läheisiä ystäviä, ja siksi Wanda uskaltaa luottaa Clemensiin. Wienin tanssiaisissa Wanda tutustuu pian englantilaiseen Richard Meltoniin ja rakastuu tähän palavasti. Wandan ja Richardin rakkaustarinaa varjostaa kuitenkin ruhtinas Metternichin ja Venäjän tsaarin väliset juonittelut...

Barbara Cartlandin 1800-luvun alkuun sijoittuva Lumottu valssi on ehtaa chick litiä 1950-luvulta. Pääosassa nuoret rakastavaiset, taustalla poliittinen juonittelu ja historiallinen Eurooppa. Romantiikkaa ja jännitystä ei teoksesta puutu. Lumottu valssi on kuitenkin muita lukemiani genren kirjoja viattomampi: kuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Tosin itselleni tämä on se ja sama: kuten olen aikaisemminkin todennut, chick lit ei vain iske.

Lumottu valssi oli kuitenkin hauska lukukokemus: jotain erilaisempaa kuin moderni chick lit. Teos, johon ei olisi taatusti tullut tartuttua, ellen olisi kuitannut tällä Maailmanvalloitus-haasteen Itävallan osuuden.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Raskasta hiekkaa

Kirjoittaja: Anatoli Rybakov
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Julkaistu: 1978 (suomennos 1981)
Alkuperäinen nimi: Тяжёлый Песок (Tjažolyj pesok)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 312

Jakob, sveitsiläisen kirurgin poika kohtaa Rahilin, ukrainalaisen suutarin tyttären. Pari rakastuu ja menee naimisiin, mutta Rahlenkojen suvun tarina ei ole vielä ohi. Anatoli Rybakovin Raskasta hiekkaa kertoo suvun vaiheista sekä ennen natsivaltaa että sen aikana.

Romaania Raskasta hiekkaa pidetään yleisesti ensimmäisenä neuvostoliittolaisena holokaustiromaanina. Neljä sukupolvea Rahlenkoja kärsii natsien käsissä toisen maailmansodan aikana, mutta kertaakaan he eivät luovu arvoistaan ja inhimillisyydestään.

Anatoli Rybakovin teos ei ollut minun mieleeni: sukutarina tuntui liian hätäiseltä, sekavalta ja kiirehdityltä. Raskaasta aiheestaan huolimatta Raskasta hiekkaa ei jäänyt mieleen.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Lentävä traktori

Kirjoittaja: Vladimir Lortšenkov
Suomentaja: Veera Minkin
Julkaistu: 2008 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: Все там будем (Vse tam budem)
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 279

Moldovassa sijaitsevasta Largan pienestä kylästä kaikki haluavat Italiaan. Italia on unelmien maa, jossa elämä on helppoa. Sinne on siis päästävä hinnalla millä hyvänsä.

Vladimir Lortšenkovin satiirinen huumoriteos Lentävä traktori kuvaa vakavia aiheita ehkä turhankin kepeästi. Teos käsittelee maahanmuuttoa ja elintasosiirtolaisia, pyrkimystä parempaan elämään. Lentävän traktorin päähenkilö on Serafim, joka ei tahdo Italiaan pelkästään rikkaamman ja yltäkylläisen elämän takia, vaan siksi, että rakastaa Italiaa ja kaikkea Italiassa. Serafim omistaa elämänsä pyrkimyksilleen päästä Italiaan.

Lentävä traktori on kyllästetty mustalla huumorilla: kyläläiset kaupittelevat omia munuaisiaan, järjestävät vale-ristiretkiä päästäkseen Italiaan ja rakentavat kaiken maailman virityksiä päästäkseen tuohon luvattuun maahan. Hirttäytyneet ruumiit heiluvat, veri lentää ja iso osa hahmoista kuolee.

Vaikka pidänkin satiirista ja mustasta huumorista, oli Lortšenkovin teos silti ehkä liikaa. Kirjan pointti tuntui hukkuvan ylilyönteihin, enkä näin ollen saanut kirjasta kauheasti irti.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Wenla Männistö

Kirjoittaja: Riina Katajavuori
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 268

Wenla Männistö asuu yksinhuoltajaäitinsä Marjan kanssa Helsingin Kumpulassa, naapurissa asuvat vallattomat Jukolan seitsemän veljestä. Jusa, Aapo, Tommi, Simppa, Late, Timi ja Eppu ovat alituisesti tukkanuottasilla läheisen lähiön, Toukolan, poikien kanssa. Pesijätär, Kajsa Rajaniemi pohtii sekä omaa elämäänsä että päivittelee Jukolan possen touhuja. Veljesten äiti Alli puolestaan havannoi lapsiensa elämää tuonpuoleisesta. Jukolan veljiltä on suunta hukassa, Wenla puolestaan pohtii, kuka hänen tuntematon isänsä on.

Bongasin Riina Katajavuoren romaanin Wenla Männistö Anun Ainakin 52 kirjaa -blogista etsiessäni jotain hauskaa luettavaa Kirjan vuoden lukuhaastetta varten kohtaan 17: "kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta". Wenla Männistö on moderniin maailmaan päivitetty, naisnäkökukulmaa tarjoava mukaelma Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Jukolan veljesten lisäksi naapurissa asuva Wenla Männistö, tämän äiti, kätilö Marja, Wenlan ystävä Ansku, Jukolan veljestän menehtynyt äiti Alli sekä naapurissa asuva, romanitaustainen Kajsa Rajaniemi. Sivuhahmoina teoksessa vilistävät Toukolan pojat ja päivittelevät naapurit.

Seitsemän veljeksen perhetausta on päivitetty myös nykyaikaan. Ensimmäiset kolma poikaa, Jusa, Aapo ja Tommi, ovat Allin ja muusikko-Juhon lapsia. Simppa on puolestaan tulosta Allin ja afrikkalaisen Tumelon yhden yön jutusta. Late ja Timi eivät ole Allin biologisia lapsia ollenkaan: he ovat Allin toisen miehen, Benin, lapsia tämän edellisestä suhteesta. Kuopus Eppu taas on Allin ja perheen jättäneen Benin yhteinen lapsi. Perheen biologisesta hajanaisuudesta huolimatta Jukolan veljekset pitävät tiiviisti yhtä: touhuavat porukalla ja puolustavat Simppaa rasismilta.

Seitsemästä veljeksestä blogatessani kirjoitin näin:

"Romaanissa huomioni kiinnitti sen miesvaltaisuus. Naishahmoja kirjassa on vähän, ainoat näkyvämmät hahmot ovat Männistön Venla ja tämän äiti, sekä Rajamäen rykmentin Kaisa. Kaisa kuvataan lähinnä osana romaniperhettä, kun taas Venlassa henkilöityy Jukolan veljesten ja siten myös Kiven aikalaisten naisihanne."

Nykyaikaan päivitetty Wenla Männistö ei sen sijaan ole lainkaan miesvaltainen. Päinvastoin, itsenäiset, nykyaikaiset naiset hallitsevat teosta. Wenla ja Ansku ovat arvonsa tietäviä nuoria naisia. He ovat avoimen röyhkeitä ja seksuaalisia, omalla tavallaan rohkeita. Riina Katajavuoren Wenla on tosin edelleen jollakin tapaa nykyajan nuoren ihanne: hahmo, joka uskaltaa olla oma itsensä heikkouksistaan huolimatta.

Wenla Männistössä parasta on se, kuinka humorisesti ja suorasukaisesti se kuvaa itsenäistyvien ja aikuistuvien nuorten maailmaa. Vastuun ottaminen ei ole aina helppoa, omien tunteiden selvittely vielä vähemmän. Lopulta se onnistuu, ainakin jotenkuten, sekä Wenlalta ja Anskulta että seitsemältä veljekseltä.

Riina Katajavuoren romaani Wenla Männistö on raikas ja hauska mukaelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Pidin tästä itse paljon enemmän kuin alkuperäisestä. Kirja tulee lähemmäs omaa maailmaani kuin 1800-luvulla kirjoitettu Seitsemän veljestä. Tämä kannattaa lukea!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Afroditen pojat

Kirjoittaja: Esko Heikkinen
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Edico Oy
Sivumäärä: 223

Perttu Anselmi Pellavasvaara eli Pete lähtee Yhdistyneiden kansakuntien hommiin Kyprokselle. Kyproksella Pete kokee niin politiisen kriisin kuin rakkauttakin.

Esko Heikkisen romaani Afroditen pojat oli sanalla sanoen aivan kauhean huono. Teksti ei soljunut ollenkaan, hahmot ja tapahtumat olivat harmittavan yksiulotteisia, juonta ei ollut nimeksikään. Kirja on kuolettavan tylsä, kuvaileva kertomus, joka ei tempaa mukaansa ollenkaan.

Ärsyynnyin kirjassa myös siitä, miten naisia kuvaillessa keskityttiin pääosin ulkonäköön, miehiä kuvaillessa taitoihin ja muihin ominaisuuksiin. Hyvässä kirjassa tämä voisi olla vain harmittava sivuseikka, mutta tässä Esko Heikkisen teoksessa tuo pisti silmään.

Pitkäveteinen kirja, jossa ei ollut mitään tunnelmaa. En suosittelisi tätä kyllä kenellekään.

torstai 22. lokakuuta 2015

Viikko 20 - Suosikkirakkausromaani

Kyllä tähän nyt täytyy vastata Ylpeys ja ennakkoluulo! Rakkausromaaneista en oikeastaan hirveästi välitä, mutta Jane Austenin klassikkoteokset, samoin kuin Brontën sisarusten kirjat, muodostavat poikkeuksen.

Ylpeys ja ennakkoluulo on jo ilman rakkaustarinaakin hyvä kirja, mutta omalta kohdaltani pisteitä satelee erityisesti siitä, ettei Elizabethin ja herra Darcyn rakkaustarina ole täysin mutkaton tai ylitsevuotavan siirappinen.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tyhjät tuolit

Kirjoittaja: Vardges Petrosjan
Suomentaja: Eero Balk
Julkaistu: 1986 (suomennos 1990)
Alkuperäinen nimi: Կրակե շապիկ (Krake shapik)
Kustantaja: SN-kirjat
Sivumäärä: 311

"Koko suku ei ole paikalla eikä voikaan olla."

Tyhjät tuolit on kertomus armenialaisesta perheestä, joka on hajautunut ympäri maailmaa. Isoäiti Nune haluaisi koko suvun saman pöydän ääreen 85-vuotissyntymäpäivilleen, mutta yksi toisensa jälkeen suvun jäsenet joutuvat sanomaan ei.

Vardges Petrosjanin romaani kertoo samalla myös Armenian kansasta ja sen yhdistämisestä. Odotin romaanilta paljon enemmän: hahmot jäivät jotenkin etäisiksi ja hyppiminen sukulaisesta toiseen toi teokseen sekavuutta. Tyhjät tuolit jää yhdeksi niistä kirjoista, joihin ei oikein ole mitään sanottavaa ja jotka unohtuvat - vaikka teos ei ollut mielestäni mitenkään huono. Joku toinen saattaisi pitää tästä enemmän!

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tunisialainen tyttö

Kirjoittaja: Lina Ben Mhenni
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Julkaistu: 2011 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: Tunisian Girl
Kustantaja: Avain
Sivumäärä: 63

Lina Ben Mhennin lyhyt muistelmateos Tunisialainen tyttö kertoo Mhennin kokemuksista arabikevään aikana, Tunisian vuoden 2011 poliittisen kuohunnan keskellä. Lina Ben Mhenni on bloggaaja, sosiaalista mediaa hyväkseen käyttävä aktivisti, jonka sivusto joutuu toistuvasti sensuurin kohteeksi.

Tunisialainen tyttö oli ajatuksiltaan erittäin mielenkiintoinen, mutta itsessään kirja oli kuitenkin mielestäni pitkästyttävä. Teos antaa kyllä ärsykettä ajatuksille: tulee mieleen, kuinka etuoikeutettuja olemme, kun Suomen valtio ei sensuroi käytännössä juuri ollenkaan ja kuinka sosiaalinen media ja blogit voivat olla välineitä muuhunkin kuin vain vaatteiden ja meikkien esittelyyn. Tästä huolimatta Tunisialaisessa tytössä tökki jokin: tuntui, että Lina Ben Mhennin punainen lanka oli hukassa, ja kirjoitustyyli ärsytti jostain selittämättömästä syystä.

Lina Ben Mhennin muistelmateos jäi silti mieleen, sekä hyvässä että huonossa.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Valloittaja

Tasankojen susi
Kirjoittaja: Conn Iggulden
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Julkaistu: 2007 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: Wolf of the Plains
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 470

Nuolten herrat
Kirjoittaja: Conn Iggulden
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Julkaistu: 2007 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: Lords of the Bow
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 461

Kunnian kentät
Kirjoittaja: Conn Iggulden
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Julkaistu: 2008 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Bones of the Hills
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 548

Hopeinen valtakunta
Kirjoittaja: Conn Iggulden
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Julkaistu: 2008 (suomennos 2011)
Alkuperäinen nimi: Empire of Silver
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 464

Veljessota
Kirjoittaja: Conn Iggulden
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Julkaistu: 2012 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: Conqueror
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 574

Conn Igguldenin viiden kirjan sarja kertoo Tšingis-kaanin vaiheista aina syntymästä kuolemaan asti sekä kaanikunnan vaiheista Tšingisin perillisten käsissä. Sarja alkaa Mongoliasta, mutta kuten mongolikansa Tšingis-kaanin alaisuudessa, myös Valloittaja-sarja laajenee Kiinaan, Irakiin, Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja moniin muihin Aasian maihin asti.

Valloittaja-sarjan aloitusteos, Tasankojen susi, on ylivoimaisesti Conn Igguldenin sarjan mielenkiintoisin teos. Kirja kertoo Temüdžinin syntymästä, tämän varhaislapsuudesta neljän veljen ja yhden sisaren seurassa sekä tämän vanhemmista, Jesügei-kaanista. Kun Jesügei kuolee ja tämän kaartin ykkösmies Eeluk ottaa vallaan ja jättää Temüdžinin äitinsä ja sisaruksiensa kanssa arojen armoille, kasvaa nuoresta pojasta nopeasti mies, joka haluaa kostaa. Tasankojen susi kertoo siitä, kuinka Temüdžinistä tulee Tšingis-kaani, vahva ja voimakas johtaja, joka kokoaa hajallaan olevat mongoliheimot.

Ensimmäinen kirja toimisi mielestäni yksinään melkeinpä paremmin kuin sarjan osana. Tämä tosin riippuu hyvin paljon lukijasta. Valloittaja-sarjan kirjat ovat hyvin miesvaltaisia (toki vahvojakin naishahmoja löytyy, hyvinkin paljon!) ja tunnelma on teoksissa väkivaltainen. Oikeastaan tuntui siltä, että ensimmäisen kirjan jälkeen kaikki olikin vain taistelun tuoksinaa ja juonitteluja.

Tasankojen susi oli siis ehdottomasti lempiteokseni tästä sarjasta, ja se valotti mielestäni myös hyvin Tšingis-kaanin elämää. Toki kirja on fiktiota, mutta Iggulden pohjaa sen todellisiin, historiallisiin tapahtumiin. Ensimmäinen osa tuntui myös antavan enemmän sijaa hahmojen luonteelle ja ratkaisuille. Toki muissakin kirjoissa tapahtuu mielenkiintoisia käänteitä, mutta ne hukkuivat mielestäni toiminnan alle. Voin siis suositella sarjan ensimmäistä osaa, Tasankojen sutta, kaikille - seuraavat neljä osaa, Nuolten herrat, Kunnian kentät, Hopeinen valtakunta ja Veljessota, sen sijaan sopivat enemmän toiminnillisista ja historiallisista kirjoista pitäville.

torstai 15. lokakuuta 2015

Viikko 19 - Suosikkikirjani, josta on tehty elokuva

Tälle viikolle olisi helppo lätkäistä sama kirja kuin viikolla 14: suosikkikirjani suosikkikirjailijaltani eli Kjell Westön Missä kuljimme kerran on muutettu myös elokuvamuotoon. Valitaan siis kuitenkin joku toinen! Mieleen tulee heti Kathryn Stockettin Piiat, joka on hieno ja mieleenpainuva teos. Yllättäen myös kirjan pohjalta toteutettu elokuva on yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt. Yleensähän kirjoista tehdyt elokuvat eivät ole niitä parhaimpia, mutta Piiat toimii todella hyvin sekä paperilla että ruudulla.

Eikä yksikään pelastunut

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Helka Varho
Julkaistu: 1939 (suomennos 1940)
Alkuperäinen nimi: And Then There Were None
Kustantaja: WSOY
Sivumääärä: 259
Teos on myös ilmestynyt nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa (Ten Little Niggers).

Kymmenen ihmistä kutsutaan eristyksissä olevalle saarelle erilaisin verukkein. Päästyään Neekerisaarelle kaikki kymmenen huomaavat joutuneensa huijatuiksi - ja mikä vielä pahempaa, jokaista heistä syytetään rikoksesta. Tunnelma tiivistyy hyvin nopeasti, sillä jo ensimmäisenä iltana yksi vieraista kuolee...

Agatha Christien kenties tunnetuin rikosromaani Eikä yksikään pelastunut on hyytävän hyvä. Luin kirjan ensimmäisen kerran kolmetoistavuotiaana ja pelkäsin niin etten saanut nukutuksi moneen päivään. Nyt uusintalukukierroksella sain sentään nukutuksi, mutta pakko oli vielä aamuyön tunteina lukea viimeisiä sivuja pikanopeudella sydän hakaten... vaikka murhaaja olikin vielä hyvin muistissa.

Pidän teoksessa erityisesti sen oikeudenmukaisuuden teemasta (joka oli läsnä myös aikaisemmin tänä vuonna lukemassani Neiti Marple koston jumalattarena -teoksessa). Joskin tämä oikeudenmukaisuuden teema on vähintäänkin kyseenalainen... Kyseenalaisuudesta huolimatta Eikä yksikään pelastunut saa aivan uudenlaisen vivahteen murhaajan jakaessa oikeutta.

Kaiken kaikkiaan yksi Christien lemppareistani, ja ehdoton suosikkini Poirot- ja Marple-tarinoiden ulkopuolelta!

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Pohjatuulen tarinoita

Lapinvuokko
Kirjoittaja: Enni Mustonen
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 255

Jääleinikki
Kirjoittaja: Enni Mustonen
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 255

Kultarikko
Kirjoittaja: Enni Mustonen
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252

Pohjatuulen tarinoita on kirjatrilogia, johon kuuluvat kirjat LapinvuokkoJääleinikki ja Kultarikko. Samalla kirja kertoo kolmen sukupolven vahvoista naisista. Sarjan ensimmäinen osa, Lapinvuokko, kertoo juuri ylioppilaaksi päässeestä Annikista. Annikki menee naimisiin lentäjä Tauno Dahlin kanssa, mutta jää pian leskeksi ja päätyy sihteeriksi saksalaiselle majuri Salzmayerille. Toinen osa, Jääleinikki, kertoo Annikin tyttärestä Eliisasta, joka valmistuttuaan sairaanhoitajaksi lähtee Etelä-Saksaan selvittämään sukujuuriaan. Sarjan päätösosa Kultarikko kertoo Eliisan tyttärestä Heidistä, joka lähtee hoitamaan isoäitiään Annikkia Lappiin, palaten omille juurilleen.

Enni Mustosen teossarjan ensimmäinen osa osui silmiin ollessani lomalla Indonesiassa: joku oli jättänyt kirjan vaihtohyllyyn. Kun ei muutakaan lukemista ollut, nappasin kirjan mukaani ja Annikin tarina vei mennessään. Myöhemmin lainasin kirjastosta sarjan kaksi myöhempää osaa, mutta täytyy kyllä sanoa, että kokonaisuudessan Pohjatuulen tarinoita oli pettymys.

Ensimmäinen osa kuvasi sotaa koskettavasti Annikin ja muiden henkilöhahmojen kautta. Ajattelin silti jo Lapinvuokkoa lukiessani, että kirja oli ehkä hieman liian kepeä ja viihteellinen makuuni. Toisessa ja kolmannessa osassa kävi kuitenkin ilmi, että juoni toisti itseään edellisestä kirjasta ja oli lisäksi myös turhan mielikuvituksellinen makuuni. Teossarja tuntui myös suhteellisen huolimattomasti kirjoitetulta: esimerkiksi Jääleinikissä esiintyneen Eliisan veljen nimi oli mystisesti vaihtunut toiseen Kultarikossa.

Kaiken kaikkiaan Pohjatuulen tarinoita oli aika mitäänsanomaton sarja. Kirjat olivat aivan liian kevyttä lukemista makuuni. Ensimmäinen kirja vielä menettelee, mutta kaksi muuta ovat vain Lapinvuokon toisintoja.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Aleksanteri Suuri

Kirjoittaja: Maurice Druon
Suomentaja: Marjatta Salonen
Julkaistu: 1958 (suomennos 1965)
Alkuperäinen nimi: Alexandre le Grand
Kustantaja: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 335

""Tuleeko elämästäni Akhilleen elämän veroinen?"
"Se on vievä voiton Akhilleen elämästä, mikäli valitset samoin kuin hän lyhyen ja maineikkaan tai pitkän ja maineettoman välillä."
"Olen tehnyt valintani."
"Se on myös jumalien valinta. Valinnan vapaudeksi kutsutaan jumalien meille antamaa taipumusta valita kaikista tarjolla olevista tehtävistä juuri ne, jotka meidän on määrä suorittaa."
Nämä sanat sanottiin."

Aleksanteri Suuri kertoo nimensä mukaisesti Aleksanteri Suuresta, Makedonian kuninkaasta ja valloittajastsa, joka eli noin kolmesataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vaikka Maurice Druonin kirja kertookin historiallisesta hahmosta ja pohjautuu historiallisiin tapahtumiin, on kirja kuitenkin fiktiivinen.

Teos oli yllättävän mielenkiintoinen! Helppolukuinen ja sujuva, ja vaikka Aleksanterin vaiheet aina lapsesta kuolemaan olivatkin välillä liian taistelukeskeisiä ja puisevia, pysyi juonessa ja tapahtumissa hyvin mukana. Aleksanterin lisäksi kuvataan myös hänen lähipiirinsä ja vihollistensa vaiheita, liialta kerronnallisuudelta ja proosallisuudelta tarinaa pelastavat yllä olevan lainauksen kaltaiset viittaukset mytologisiin jumaliin ja korkeampiin voimiin.

Maurice Druonin Aleksanteri Suuri on ehkä kuitenkin enemmän poikakirjojen tyyppinen teos: tämä menee samaan kategoriaan kuin aikaisemmin lukemani James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani. Miehinen maailma ja taisteluita yhdistettynä historiaan.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kruununperijä

Kirjoittaja: José Cardoso Pires
Suomentaja: Ilse von Hellens
Julkaistu: 1968 (suomennos 1974)
Alkuperäinen nimi: O Delfim
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 212

Kruununperijä kertoo rappeutuneesta, pienestä Gafeiran kylästä Portugalissa. Erilaiset hahmot kansoittavat kylää, tapahtumia ja käänteitä riittää.

Tästä huolimatta Kruununperijä jäi hyvin vaisuksi kokemukseksi. Tämä johtuu kenties ennen kaikkea siitä, että kirja on kovin symbolinen ja ainakin omasta mielestäni myös tämän takia liian vaikeaselkoinen. Gafeiran kylä tuntuu olevan jähmettynyt ja liikkumaton - kylää koskettavista tapahtumista huolimatta.

José Cardoso Piresin Kruununperijä jäi siis hyvin etäiseksi lukukokemukseksi, enkä saanut kirjasta juuri mitään irti. Sääli, sillä Portugali maana kiinnostaa kovasti; alunperinhän tämä teos päätyi lukulistalle Maailmanvalloitus-haasteen ansioista.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Sata kummaa kertomusta

Kirjoittaja: Shimo Suntila
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Elisa Kirja
Sivumäärä: 110

Shimo Suntilan novellikokoelma Sata kummaa kertomusta ei ole ihan tavallinen novellikokoelma. Sata kummaa kertomusta sisältää nimensä mukaisesti sata kummaa kertomusta - tarkemmin sanottuna sata raapaletta. Raapale tarkoittaa tiivistettyä novellia, jossa on tasan sata sanaa.

Sata kummaa kertomusta on päätynyt minulle aikoinaan jonkun Elisa Kirjan kamppiksen myötä ilmaisena. Nyt matkustaessani lentokoneella kohti Suomea päätin viimein tarttua tähän kirjaan.

Sata lyhyttä, oivaltavaa ja humoristista novellia sopivat lentomatkaan oikein hyvin. Ei liian raskasta luettavaa, mutta ei liioin liian kevyttä. Juuri sopivasti hauskuuttavia ja ajatuksia herättäviä raapaleita! Omia suosikkejani olivat ne, joissa käsiteltiin jotain avaruusteemaa tai selkeästi tulevaisuutta. Sen sijaan Milla ja Meri -raapaleet eivät oikein uponneet. Pisteitä Shuntilalle siitä, että monet sijoittuvat joko vaihtoehtoiseen nyky-Suomeen tai Suomen tulevaisuuteen!

Kaiken kaikkiaan Sata kummaa kertomusta oli erittäin virkistävä kirja. Sopivasti erilainen! Suosittelen.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Katarina

Kirjoittaja: Kaari Utrio
Julkaistu: 1998
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 667
Teos julkaistiin alunperin kahdessa osassa: Neidontanssi (1980) ja Katarinan taru (1981).

Katarina, ritari Halvast Haukan tytär, varttuu Soilaan kartanossa oppien emännäntaitoja emäntäpiika Anikan huomassa ja hurskaan äitinsä Annan valvonnassa. Katarinan ollessa noin kolmetoista tyttö lähetetään Turkuun pariksi vuodeksi tutustumaan ylhäisen neidon elämään. Odotuksien vastaisesti Katarina ei kuitenkaan tule naitetuksi Turun vuosien aikana, vaan palattuaan kotiin Soilaaseen avioituu rälssimies ja aseenkantaja Olavi Lemminginpojan kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan ole niin ruusuinen kuin mitä Katarina odotti.

Kaari Utrion suurromaani Katarina kattaa kaksi Katarinan elämästä kertovaa teosta: Neidontanssin ja Katarinan tarun. Kirja on tavallaan jatkoa aikaisemmin lukemalleni kirjalle Karjalan kruunu, joka kertoi Katarinan äidistä, Annasta.

Katarina on sävyltään mielestäni tumma ja surumielinen. Katarinan elämä on arvostetusta ylhäisen naisen osasta huolimatta vaikeaa ja raskasta. Lapsuudessa isä ei huomioi, äiti keskittyy kirkkoon. Turun hovissa Katarina jää varjoon, avioliitto Olavin kanssa on raskas pettymys, käly piikittelee, esikoispoika kuolee. Lopulta Katarina löytää elämänsä rakkauden, mutta saa huomata, että sekään ei takaa onnea.

Pidin teoksessa erityisesti naisen aseman kuvauksesta, joka tuntui näin nykyihmisen näkökulmasta hirvittävältä ja hyvin ahdistavalta. Nainen määritellään ainoastaan miehen kautta: ensin isän, sitten aviomiehen. Lopullisen olemassaolonsa oikeutuksen nainen saa vasta synnyttäessään perillisen, pojan, miehelleen. Mitään mahdollisuuksia tai pakoreittiä ei ole.

Katarina ei siis ole kovin iloinen lukukokemus, ja kuten aikaisemminkin olen todennut, Kaari Utrion romaaneista uppoavat paremmin vain parinsadan vuoden takaiseen menneisyyteen sijoittuvat kirjat. Nämä ritariajalle sijoittuvat romaanit ovat kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoisia!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Kirjoittaja: Tove Jansson
Piirtäjä: Tove Jansson
Suomentajat: Anita Salmivuori ja Juha Toivanen
Julkaistu: 2009
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 84

Muumit jatkavat seikkailujaan sarjakuvamuodossa myös sarjakuva-albumissa Muumit - Sarjakuvaklassikot II. Teos sisältää tarinat Vaarallinen talvi, Kuvitteluleikki, Talonrakennus ja Aloitamme uuden elämän.

Pidin ehkä eniten tarinasta Vaarallinen talvi, jossa muumit saavat vaivoikseen yli-innokkaan herra Virkkusen. Muumimamma jopa epäilee tämän saapuneen Muumilaaksoon kostoksi muumien synneistä. Muista tarinoista puolestaan Kuvitteluleikki ja Aloitamme uuden elämän käsittelevät samanlaisia teemoja: molemmissa muumit joutuvat suurien kysymyksien äärelle. Onko meidän tapamme elää oikea? Pitäisikö sittenkin hankkia kodinhoitaja? Onko perimmäistä vapautta se, että tekee mitä huvittaa? Vai tuleeko askeettisuudella autuaaksi?

Tove Jansson muumisarjakuvat jaksavat ilahduttaa aina, näitä lukiessa nauraa ääneen. Jostain syystä en ole saanut filosofisista muumikirjoista juurikaan irti, nämä humoristiset sarjakuvat sen sijaan uppoavat kuin veitsi voihin. Ei sillä, nämäkin ovat täynnä filosofiaa ja antavat ajattelemisen aihetta.

Minulla on hyllyssä vielä Muumit - Sarjakuvaklassikot III - sen jälkeen täytyy marssia joko kirjakauppaan tai kirjastoon. Taidan kuitenkin säästää tuon sarjakuvan joululomalle!

torstai 8. lokakuuta 2015

Viikko 18 - Kirja, johon petyin

Viikolla 9 pohdin kirjoja, joita ajattelin inhoavani, mutta joista pidinkin. Silloin taisin mainita, että toistepäin keksin vaikka kuinka monta teosta: on niin paljon kirjoja, joihin olen pettynyt. Tämä viikko oli siis helppo!

Eräs kirja, johon petyin oli Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni. Pidin valtavasti aikaisemmin lukemastani Suuresta lammasseikkailusta, ja odotin samanlaista tyyliä ja leikittelyä myös Sputnik-rakastettuni -teokselta. Kirjat olivat kuitenkin aivan erilaisia! Sputnik-rakastettuni ei ollutkaan sitä Murakamia johon ihastuin, vaan jotain aivan muuta, josta en sitten pitänytkään. Tämän takia ei ole myöskään tullut tartuttua muihin Murakamin teoksiin, vaikka IQ84 ja Kafka rannalla kiinnostaisivat kyllä näin periaatteessa.

Mansikoita marraskuussa

Kirjoittaja: Pirjo Hassinen
Julkaistu: 2000
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 330

Anna tapaa Lassen ja alkaa tämän kautta metsästää menestystä. Hän uhraa oman elämänsä tehdäkseen Lassesta suuren näyttelijätähden, psyykkaa tätä ennennäkemättömiin tulkintoihin ja suorituksiin. Lopulta Anna saa manhattaninsa, tavallaan.

Pirjo Hassisen Mansikoita marraskuussa on kirja rakastamisesta ja avioliitosta, teatterista ja todellisuudesta, rahan realiteeteista ja taiteesta. Tavallaan Anna jää vain statistiksi, vaikka onkin päähenkilö: Lasse on teoksen suuri tähti. Sekä Mansikoita marraskuussa että sen päähenkilö Anna kietoutuvat Lassen ympärille.

Tartuin Hassisen romaaniin sen sattuessa silmiin ja muistaessani, että sitä oli suositeltu minulle pari vuotta takaperin. Mansikoita marraskuussa on omalla tavallaan väkevä teos, täynnä suuria tunteita ja tapahtumia, mutta itse en pitänyt kirjasta yhtään. Anna, Lasse ja sekalainen teatteriporukka jäivät etäisiksi ja epätodellisiksi hahmoiksi, henkilöiden ratkaisut ärsyttivät ja juonenkäänteet tuntuivat tuulesta temmatuilta. Tämä oli niitä kirjoja, joissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta jotka eivät vain iskeneet. Pirjo Hassisen kirjoitustyyli sen sijaan tuntui sulavalta ja helppolukuiselta, joten annan varmasti kirjailijalle vielä toisen mahdollisuuden.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Neiti Marplen viimeinen juttu

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Julkaistu: 1976 (suomennos 1977)
Alkuperäinen nimi: Sleeping Murder
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 227

Uusiseelantilainen Gwenda Reed muuttaa vanhempiensa synnyinmaahan, Englantiin, ja ryhtyy etsimään itselleen ja muutaman viikon päästä muuttavalle miehelleen Gilesille taloa. Gwenda katselee monia asuntoja, mutta eräs talo tuntuu samantien kodilta, ja onneksi myös taloa myyvä rouva hyväksyy tarjouksen. Taloon muutettuaan Gwenda kuitenkin huomaa omituisia sattumia: hän tuntee puutarhapolun olevan paikassa jossa sitä ei ole, mutta jossa se on ollut sekä suunnittelee kukallista tapettia lastenhuoneeseen, vain huomatakseen, että huone oli aikaisemmin tapetoitu tismalleen samanlaisella tapetilla kuin mitä Gwenda suunnitteli... Kaiken huipuksi Gwenda muistaa yhtäkkiä unohtuneen muistikuvan lapsuudestaan: kuristettu nainen makaamassa eteisessä. Onneksi neiti Jane Marple sattuu paikalle!

Neiti Marplen viimeinen juttu päättää (ainakin toistaiseksi) pienimuotoisen Christie-dekkarien lukuputkeni. Romaanissa Agatha Christie käyttää hyväkseen yhtä perusasetelmistaan: menneisyydessä tapahtunut rikos, jota aletaan ratkomaan nykyajasta käsin.

Pidin teoksesta paljon, vaikkakin täytyy myöntää, että jos näitä dekkareita lukisi kovin monta putkeen (nyt neljän kanssa aletaan olla jo rajoilla!) alkavat ne olla liian toistavia ja samankaltaisia.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Helsinki 12

Kirjoittaja: Tuomas Vimma
Julkaistu: 2004
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 314

"Verottajan ja lakimiesten jäljeltä mulle jäi vajaat neljä mildeä. Sinä päivänä kun ne massit olivat pamahtaneet tililleni, me oltiin systerin kanssa päätetty että jatkaisimme elämäämme mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemmin. Raha ei muuttaisi meitä. Systeri saisi käydä koulunsa kiltisti loppuun ja etsiä sitten itselleen jonkun siistin sisäduunin. Fyrkat me käytettäisiin fiksusti. Ostettais molemmille pienet kaksiot ja loput sijoitettaisiin Suomen valtion tuotto-obligaatioihin ja metsäfirmojen osakkeisiin. Kuusi päivää myöhemmin heräsin Riosta hotellihuoneesta kolmen sambantanssijatarsiskoksen välistä. Systeri löytyi kuukauden etsimisen jälkeen Richard Bransonin huvilalta Necker-saarelta. Se siitä päätöksestä."

Nimettömäksi jäävä kertoja on ylipalkattu, alityöllistetty mainosalalla työskentelevä nuorimies, jolta puuttuu paitsi oikea osaaminen myös työmoraali. Tuomas Vimman esikoisromaani Helsinki 12 kertoo 1990-luvun media-alan noususta ja kuvaa pintoliitäjäpäähenkilöiden elämää rahan, viinan, seksin, väkivallan ja huijausten pyörteessä.

Ensimmäinen fiilis kirjan luettuani oli "mitä mä just luin" ja "well, that escalated quickly". Helsinki 12 alkaa kirjan lopputapahtumiin verraten suhteellisen hitaasti ja leppoisasti, mutta yhtäkkiä tapellaan kuin viimeistä päivää ja kaivetaan laittomat aseet esiin. Tuomas Vimman teoksen maailma on myös hyvin hämmentävä ja mielikuvituksellinen: saimaannorpannahkaisia käyntikorttikoteloita, suunnattoman rikkaita teini-ikäisiä, liki kaikilla mahdollisilla taidoilla ja tiedoilla varustettuja hahmoja ja huumekauppaa.

Oli oikeastaan hassu yhteensattuma, että juuri ennen tämän kirjan lukemista luin Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Vimman romaanin "motto" on nimittäin Oscar Wilden teoksen esipuheesta poimittu sitaatti: "Ei ole olemassa moraalisia tai moraalittomia kirjoja. Kirjat ovat joko hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ei muuta." Vimman Helsinki 12 onkin kuin 1990-luvulle sijoittuva Dorian Grayn muotokuva: kertomus dekadenssista ja nautinnonhakuisesta elämästä.

Mielestäni yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista oli kirjan ajankuvaus. Kirja sijoittuu 1990-luvulle, ja vaikka monet tapahtumat voisivat tapahtua 2010-luvullakin, ei Helsinki 12 ole kuitenkaan täysin ajaton. Langatonta nettiä ei teoksessa ole (päähenkilö kytkee kannettavansa Ethernet-kaapeliin saadakseen internetin), Samoin Nokian 8210-puhelimet ovat teoksessa kännykkätekniikan huippuja. Eletään myös markka-aikaa.

Romaanin Helsinki 12 suurin "erikoisuus" lienee se, että se on kirjoitettu hyvin puhekieliseen tyyliin, pääosin slangilla. Tosin alun jälkeen slangikin jää vähemmälle: kirjan ensisivuilla täytyi oikein keskittyä ymmärtääkseen kaikki slangisanat, loppumetreillä luetunymmärtämisessä ei ollut ongelmia ollenkaan. Täytyy sanoa, että ruotsinkielentaito auttoi huomattavasti! Slangin ymmärtämisessä suurimmat haasteet johtuivat ensinnäkin siitä, että teos on jo yli kymmenen vuotta vanha - kielihän elää jatkuvasti - ja myös siitä, että ulkosuomalaisena monet slangisanat jäävät helposti tuntemattomiksi, kun niitä ei kuule missään. Pidin kuitenkin tästä kieliasusta, sopi teoksen henkeen täydellisesti.

Palatakseni teoksen "mottoon": jos nyt hyväksytään kyseinen sitaatti, niin sen perusteella sanoisin Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12 olevan hyvin kirjoitettu kirja. Kuten Lauri Sihvonen toteaa arvostelussaan, Helsinki 12 on kuin kirjallinen toimintaelokuva. Vie mukanaan, ja on oikein hyvää viihdettä, vaikka kirja ei kyllä juuri sen syvällisempiä ajatuksia herätä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Dorian Grayn muotokuva

Kirjoittaja: Oscar Wilde
Suomentaja: Kai Kaila
Julkaistu: 1890 (suomennos 1963)
Alkuperäinen nimi: The Picture of Dorian Gray
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 245

"Hyödyllisten asioiden tekeminen voidaan antaa anteeksi siinä tapauksessa, ettei tekijä ihaile niitä. Ainoa peruste, joka oikeuttaa hyödyttömän tuotteen luomisen, on tekijän ihastus siihen. 

Taide on täysin hyödytöntä."

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa kauniista nuorukaisesta, Dorian Graysta. Basil on aivan Dorian Grayn viattomuuden ja nuoruuden lumoissa ja maalaa tauluun Dorianin kuvan lisäksi sieluaan. Basilin luona Dorian törmää lordi Henry Wottoniin, joka saa Dorianin uskomaan, että nuoruus on ainoa tavoittelemisen arvoinen asia. Tämän johdosta Dorian julistaa dramaattisesti, että "nuoruus on ainoa omistamisen arvoinen asia" ja "jos huomaan vanhenevani, tapan itseni". Dorianin harras toive säilyttää nuoruutensa käy toteen: vaikka vuodet vierivät, Dorian näyttää yhä ikinuorelta. Samalla hän kuitenkin vajoaa yhä syvemmälle paheisiin, noudattaen Henryn neuvoa siitä, että "yksikään sivistynyt ihminen ei kadu nautintoa".

En oikein tiennyt mitä odottaa Dorian Grayn muotokuvalta. Loppujen lopuksi Oscar Wilden teos yllätti positiivisesti: en nyt suorastaan voi sanoa pitäneeni kirjasta - Dorianista tuli lopulta hyvin vastenmielinen - mutta vaikuttava se on!

En myöskään oikein ymmärrä Dorian Grayn muotokuvan aiheuttamaa pahennusta julkaisuaikanaan. Ennen kirjan lukemista olin siinä käsityksessä, että teos glorifioi aikanaan syntinä pidettyä homoseksuaalisuutta ja dekandenttia, moraalitonta elämää. Dorian Grayn muotokuvan luettuani ihmettelin kuitenkin tätä tulkintaa. Omasta mielestäni kirja kyllä kuvaa hyvin alasvajonnutta ja pahuuteen sortunutta elämää, homoseksuaalisia suhteita en sen sijaan nähnyt kirjassa ollenkaan. Samoin kokonaisuutena teos tuntui olevan pikemminkin varoittavan nautinnonhakuisesta ja nuoruutta ihannoivan elämästä: lopultahan Dorian sortuu, oman pahuutensa seurauksena. Näin siis kirjan enemmän jopa opettavaisena ja moralisoivana teoksena kuin paheellisuuden ja dekadenssin sanansaattajana.

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva oli mieleenpainuva teos, joka on ehdoton klassikko. Suosittelen lukemaan!

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Neiti Marple koston jumalattarena

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaistu: 1971 (suomennos 1972) 
Alkuperäinen nimi: Nemesis
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 247

"Mutta oikeus virratkoon kuin vesi
ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro."

Neiti Jane Marple saa pyynnön saapua lontoolaisen asianajajan toimistolle. Tapaamisessa hän saa tietää, että hiljattain kuollut rikas liikemies Jason Rafiel - jonka liittolaisena neiti Marple ratkoi erästä murhajuttua lomallaan Karibialla - on jättänyt tälle huomattavan perinnön. Ehtona on ainoastaan se, että neiti Marple ottaa erään toimeksiannon vastaan ja onnistuu tehtävän suorittamisessa. Aluksi neiti Marple on aivan ymmällä: juttuun liittyy jonkun vääryyden korjaaminen sekä oikeuden jakaminen. Pikkuhiljaa palaset alkavat kuitenkin loksahdella paikalleen ja neiti Marple omaksuu yhä paremmin roolinsa Nemesiksenä, koston jumalattarena.

Agatha Christien Neiti Marple koston jumalattarena on yksi hyytävimmistä dekkareista, joita olen lukenut. Neiti Marple saa tehtävän ja jakaa oikeutta rikoksesta, joka on tapahtunut menneisyydessä. Tämä on myös niitä neiti Marple -dekkareita, joissa on oikeasti pelottava loppu: saa jännittää loppuun asti neiti Marplen turvallisuuden puolesta!

Neiti Marple koston jumalattarena -dekkarissa korostuu rikoksen selvittämisessä läsnä oleva oikeuden jakaminen. Neiti Marple toimii jo kirjan nimen mukaan jumalhahmona, joka jakaa oikeutta murhajuttuun sotkeutuneille: puhdistaa lavastetun maineen ja saa oikean murhaajan kiinni. Samoin kirjassa on monista Agatha Christien dekkareista tuttu asetelma: murhaaja murhaa toisenkin kerran, hyvin harvoin murha jää vain yhteen.

Kaiken kaikkiaan Neiti Marple koston jumalattarena on yksi suosikeistani Agatha Christieltä: tämä jää mieleen.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Murha Mesopotamiassa

Kirjoittaja: Agatha Christie 
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Julkaistu: 1936 (suomennos 1957)
Alkuperäinen nimi: Murder in Mesopotamia
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 296

"Allahin, Armahtavan, Säälivän, nimessä."

Sairaanhoitaja Amy Leatheran saa työpaikan tohtori Eric Leidnerin johtamilta arkeologisilta kaivauksilta: työnkuvaan kuuluu pääasiassa rouva Louise Leidneristä huolehtiminen. Fyysisesti rouvaa ei vaivaa oikeastaan mitään, mutta tämä pelkää suunnattomasti tulevansa murhatuksi. Kukaan ei ota Louise Leidnerin pelkoa tosissaan, ja kun tämä sitten tapetaan, on retkikunta paitsi surullinen ja järkyttynyt, myös epäilyksenalainen...

Agatha Christien dekkari Murha Mesopotamiassa on eilen bloggaamani Stylesin tapauksen tavoin taattua Christietä. Suljettu tila, rajattu määrä mahdollisia murhaajia. Muutama vedenpitävä alibi, jotka paljastuvatkin arvottomiksi. Salattuja suhteita ja menneisyyksiä. Vääriä johtolankoja, epäilyttäviä hahmoja, jotka ovatkin loppujen lopuksi sekaantuneet toisiin rikoksiin kuin selvitettävä murha. Ja lopulta voitokas Hercule Poirot, joka kokoaa seurueen koolle, selittää ajatuksenjuoksunsa ja lopulta paljastaa murhaajan.

Loppujen lopuksi Christien dekkareista on vaikea sanoa blogatessa mitään uutta, koska ne ovat kuitenkin niin samantapaisia. Jostain kumman syystä jaksan silti lukea niitä useamman peräjälkeen!

perjantai 2. lokakuuta 2015

Stylesin tapaus

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Paavo Lehtonen
Julkaistu: 1920 (suomennos 1970)
Alkuperäinen nimi: The Mysterious Affair at Styles
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 207

Sodassa haavoittunut kapteeni Hastings kutsutaan ystävänsä John Cavendishin kotiin, Stylesin kartanoon. Tai oikeammin ystävänsä Johnin äitipuolen, hiljattain uusiin naimisiin menneen Emily Inglethorpin omistamaan kartanoon. Kukaan ei tunnu pitävän uudesta äitipuolen uudesta miehestä, Alfred Inglethorpista - kaikkein vähiten taloudenhoitaja Evie Howard. Stylesissa tapahtuu kuitenkin kummallinen tapaus: Emily Inglethorp kuolee strykniinimyrkytykseen. Aviomies vaikuttaa ilmeiseltä syylliseltä, mutta tällä on vedenpitävä alibi.

Stylesin tapaus on ensimmäinen Agatha Christien dekkari, jossa lukija tutustutetaan belgialaiseen yksityisetsivään ja salapoliisiin, Hercule Poirotiin. Stylesin tapaus on myös kirjailijan ensimmäinen julkaistu romaani. Teoksen minäkertojana toimii kapteeni Hastings, mutta Poirot on kiistämättä tarinan päähenkilöitä.

Hercule Poirotin ensiesiintymistä kuvataan kapteeni Hastingsin mukaan näin:

"Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään hyvin arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan muotoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotilaalliset. Hänen asunsa oli miltei uskomattoman huoliteltu; tomuhiukkanen olisi varmaan tuottanut hänelle suurempaa tuskaa kuin luodinreikä... Tämä merkillinen, keikarimainen pikku mies oli aikanaan ollut Belgian poliisivoimien suurimpia ylpeyksiä. Hänen salapoliisinvainunsa oli ollut ainutlaatuinen, ja hän oli saavuttanut useita suurvoittoja selvittäessään aikansa ongelmallisimpia rikostapauksia."

Hercule Poirot on siis heti ensisivuilta itsevarma, keikarimainen hahmo, joka rakastaa draamaa ja joka tuntee itsekin varsin hyvin oman maineensa taitavana salapoliisina. Huvittavaa tässä ensimmäisessä kirjassa on se, että Hastings tuntuu pitävän Poirotia jo parhaat päivänsä nähneinä - arvio, joka osoittautuu paitsi Stylesin tapauksessa, myös muissa Christien Poirot-dekkareissa vääräksi.

Stylesin tapaus on yksi suosikeistani Christieltä, vaikka sisällöltään ja juoneltaan se on hyvin samantapainen kuin monet muut kirjailijan teokset. Vääriä johtolankoja, salailevia hahmoja, päärikoksesta irrallaan olevia rikoksia - ja lopulta syyllisen kiinnisaaminen ja pienimpienkin yksityiskohtien toisiinsa sovittaminen.

Agatha Christien Stylesin tapaus kannattaa siis ehdottomasti mielestäni lukea. Taattua Christietä!

torstai 1. lokakuuta 2015

Viikko 17 - Suosikkilainaukseni

Kenties kaikkien aikojen suosikkilainaukseni on Harper Leen esikoiskirjasta To Kill a Mockingbird. Kirja oli jo itsessäänkin vaikuttava, ajatuksia herättävä ja upea teos, mutta erityisesti yksi sen päähenkilöiden lausahduksista jäi vahvasti mieleen. Atticus Finch, kirjan kertojan isä, toteaa kirjassa yksinkertaisesti, että:

"You never really understand a person until you consider things from his point of view... until you climb into his skin and walk around in it."

Suosikkilainaukseni, jonka yritän pitää mielessä joka ainoa päivä.

Tapetinvärinen

Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 314

"Mitä jos joku varastaisi muistosi ja tekisi niistä omiaan?"

Kirjailija törmää lehtihaastatteluun, jossa esiintyy Anna Hopea - jonka tämä tunnistaa heti kouluaikojen vanhaksi toveriksi Mimiksi. Välit Mimiin katkesivat lukioaikoina, mutta nyt kirjailija ottaa yhteyttä Mimiin eli Anna Hopeaan - ja tämä paljastuu olevansa yhtä omituinen ja salaileva kuin aikaisemminkin.

Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen kertoo muistoista, niiden todenperäisyydestä ja siitä, kuinka helppoa muistoja on muokata alitajuisesti. Kuinka helppoa on luoda todentuntuinen muisto asiasta, jota ei olekaan tapahtunut.

Teoksen loppuratkaisu oli kuitenkin ennalta-arvattava, ja päällimmäiseksi Tapetinvärisestä jäi mielikuva oudosta kirjasta.