tiistai 29. syyskuuta 2015

Henkien talo

Kirjoittaja: Isabel Allende
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Julkaistu: 1982 (suomennos 1985)
Alkuperäinen nimi: La casa de los espíritus
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 436

Kaunis, vihreähiuksinen Rosa kuolee traagisesti ja tapaturmaisesti. Vuosia myöhemmin tämän kihlattu Esteban Trueba saapuu kosimaan Rosan nuorempaa sisarta Claraa. Claran ja Estebanin avioliitto on myrskyisä, mutta siitä syntyy kolme lasta: tytär Blanca ja kaksospojat Jaime ja Nicolas. Blanca puolestaan rakastuu Estebanin maatilanhoitajan poikaan, Pedro Kolmanteen, ja saa tämän kanssa aviottoman lapsen, tyttären Alban.

Vaikka Esteban Trueba toimiikin aika ajoin kirjan minäkertojana, Clara, Blanca ja Alba ovat kuitenkin Henkien talon todellisia päähenkilöitä. Isabel Allenden Henkien talo on henkeäsalpaava sukukronikka, joka yhdistelee taianomaisuutta ja realistisuutta silti uskottavaksi kokonaisuudeksi.

Henkien taloa on kehuttu kovasti ja täytyy myöntää, että vaikka kirja vei mukanaan, se oli silti pettymys. Allenden kirjoitustyyli vie mukanaan, mutta ei silti erityisemmin iskenyt. Välillä tuntui myös siltä, että Isabel Allende olisi kiirehtinyt eri vaiheidein ja hahmojen ohi - itse kun pidän siitä, että kirjat ovat pitkiä ja laajia, kun kyse on monipäisen suvun vaiheista. Hyvänä esimerkkinä Mazo de la Rochen Jalna-sarja: vaikka teossarja ei olekaan kovin mieleenpainuvasti kirjoitettu tai kirjallisuuden helmiä, kuudentoista kirjan aikana ehtii uppoutua Whiteoakien suvun suhteisiin ja kiemuroihin monen sukupolven ajan.

Isabel Allenden Henkien talo oli hyvä lukukokemus ja pidin kirjasta kovasti, mutta tämän kanssa kävi niin kuin monen muun hehkutetun kirjan kanssa. Ennakko-odotukset olivat niin korkealla, että vaikka kirja oli hyvä, on se silti kokonaisuudessaan lievähkö pettymys.

Leijat Helsingin yllä

Kirjoittaja: Kjell Westö
Suomentaja: Arja Tuomari
Julkaistu: 1996 (suomennos 1996)
Alkuperäinen nimi: Drakarna över Helsingfors
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 527

Leijat Helsingin yllä kertoo suomenruotsalaisen helsinkiläisperheen, Bexarien, vaihteista pääosin perheen nuorimmaisen pojan, Rikun, silmin. Isä Henrik uppoutuu yhä enemmän työhön, äiti Benita yrittää rakastaa lapsia ja pitää perhettä kasassa, isoveli Danilla menee välillä lujaa ja välillä vielä lujempaa, isosisko Marina lähtee koiran kanssa lenkille aina riidan sattuessa. Riku havannoi tätä kaikkea teoksen kertojana - joskin myös Marina pääsee myös kirjan toisessa osassa ääneen.

Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, ja säästinkin Leijat Helsingin yllä mukaani lomamatkalle. Tälläkään kertaa en pettynyt! Leijat Helsingin välillä on tyylillisesti teosten Missä kuljimme kerran ja Isän nimeen välimaastosta: hahmokavalkadi ei ole yhtä laaja kuin ensimmäiseksi mainitussa, mutta ei myöskään keskity niin tiiviisti vain yhteen perheeseen kuin jälkimmäinen. Oikeastaan tässä oli paljon samaa kuin romaanissa Isän nimeen, ja mietinkin, miksi Leijat Helsingin yllä tuntui silti niin paljon paremmalta kuin kyseinen teos. Päädyinkin siihen, että Isän nimeen oli hienoinen pettymys ainoastaan lukuformaattinsta takia: luin kirjan puhelimelta junassa, Leijat Helsingin yllä taas oli perinteisenä kirjana mukana. E-kirjat ovat kyllä käteviä, mutta oikea kirja on aina oikea kirja! Ilmeisesti se heijastuu myös lukukokemukseen paljon enemmän kuin ajattelin.

Westön teoksen Leijat Helsingin yllä yksi mielenkiintoisimmista henkilöistä on Rikun isosisko Marina eli Marsu. Marsu on aluksi vain sivuhenkilö, mutta kasvaa romaanin edetessä yhdeksi päähenkilöistä. Hän tuntuu hahmoista aidoimmalta ja samastuttavimmalta, sellaiselta henkilöltä, jonka voisi tavata myös todellisuudessa. Marsu myös kasvaa mielestäni ehkä eniten kirjassa: ulkoisesti kovista leikkivästä epävarmasta tytöstä omaa elämäänsä määrittäväksi naiseksi.

Leijat Helsingin yllä oli täydellistä lomalukemista: pitkä tiiliskivi, johon uppoutua. Vaikka romaani ei olekaan sävyltään kepeä tai leikkisä, ei se silti ole yhtä vakava ja surumielinen kuin esimerkiksi Missä kuljimme kerran, jota voisi melkein luonnehtia murhenäytelmäksi alusta loppuun. Hieno kirja, upeita hahmoja ja hyvä lukukokemus.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Pynter Bender

Kirjoittaja: Jacob Ross
Julkaistu: 2008
Kustantaja: Harper Perennial
Sivumäärä: 452

Pynter Bender syntyy sokeana: kymmenen vanhana hän saa taianomaisesti näkönsä takaisin. Jacob Rossin Pynter Bender kuvaa Grenadaa ja sen itsenäistymisen vuosia erityisesti Pynterin silmien kautta, mutta samalla se on kertomus koko Benderin suvusta.

Kirjan alkuasetelma on yleensä varsin toimiva ja yleisesti ottaen pidän paljon teoksista, joissa yksittäisen ihmisen tai suvun vaiheiden kautta tarkastellaan kokonaisen kansan tai ihmisryhmän historiallisia vaiheita tai murroskautta. Hyvänä esimerkkinä upeasta teoksesta, jossa tällainen asetelma toimii on Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Toisena täytyy mainita myös Kathryn Stockettin Piiat. Molemmissa elävät ja aidot henkilöhahmot ja näiden haasteet kietoutuvat laajempaan historialliseen kontekstiin. Odotin Pynter Benderiltä samaa, mielenkiintoa lisäsi se, että en tiedä Grenadasta tai sen historiasta juuri mitään.

Jacob Rossin teos ei kuitenkaan yltänyt läheskään odotusten tasolle. Loppuviimeksi Pynter Bender oli laimea ja rehellisesti tylsä teos. Sinällään kirjassa yhdistyivät toimivat ainekset, mutta suurin ongelma oli mielestäni se, että Pynter Bender on aivan liian pitkä kirja: tapahtumat olisi saanut tiiviimpäänkin pakettiin toimivasti. Joskus hidastempoisuus sopii kirjaan, tapahtumia ja hahmoja on ihana makustella rauhassa ja ajan kanssa, mutta yleisesti ottaen turha jaarittelu on, no, turhaa.

Pynter Bender ei siis ollut mikään mieleenpainuva kirja, ja harmikseni Grenadastakaan ei tullut muodostettua parempaa kuvaa.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Filosofit

Kirjoittajat: Will Buckingham, Douglas Burnham, Clive Hill, Peter J. King, John Marenbon ja Marcus Weeks
Suomentajat: Jussi Korhonen ja Salla Korpela
Julkaistu: 2011 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: The Philosophy Book
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 343


Ulkomailla asumisen takia en ole käynyt suomalaista lukiota ja paikallisesta koulutusjärjestelmästä johtuen jouduin lukiotasolla valitsemaan ainoastaan kuusi ainetta: monet yleissivistävät aineet, kuten filosofia, jäivät tämän takia kokonaan pois. Päätin nyt korjata tätä sivistyksessäni olevaa aukkoa ainakin osittain lukemalla Filosofit-tietokirjan, joka esittelee tunnetuimmat filosofit ja heidän ajatuksensa aina antiikista nykyaikaan asti.

Huomasin lukiessani kirjaa, että onneksi monet ajatuksista ja filosofeista olivat minulle jo entuudestaan tuttuja, vaikkakin kirja sisälsi myös hyvin paljon minulle tuntematonta tietoa. Monien 1700-luvun jälkeiselle ajalle sijoittuneiden filosofien teoksia ja esseitä on myös tullut luettua osana opintojani. Sain siis kirjasta hyvin paljon irti: se sisälsi paljon uutta tietoa ja pystyin yhdistämään sen myös opintoihini.

Tietokirjana Filosofit on mielestäni hyvin onnistunut. Selkeä ulkoasu, selkokielinen ja ymmärrettävä teksti sekä ajanjaksoon ja kontekstiin sijoittuminen tekevät tästä teoksesta mainion aloituspisteen filosofiaan. Lienee sanomattakin selvää, että yksi verrattain lyhyt teos, joka kattaa liki 3000 vuotta filosofista pohdintaa, ei voi olla kovin laaja. Aloituspisteeksi tämä kuitenkin kävi paremmin kuin hyvin, ja vaikka varmasti monet yksityiskohdat ja yksittäiset ajattelijat unohtuvat nopeasti, sain tämän avulla hyvän yleiskuvan filosofiasta, sen haaroista ja suuntauksista sekä keskeisimmistä vaikuttajista.

torstai 24. syyskuuta 2015

Viikko 16 - Suosikkinaishahmoni

Iki-ihana Peppi Pitkätossu! Peppi on yksi lapsuuteni suosikkinaishahmoista, ja edelleen yliluonnollisen vahva pikkutyttö jaksaa viehättää. Peppi on mielestäni hauska ja silti mietitty hahmo lapsille. Pidän kirjallisuudesta vahvoista naishahmoista, ja sitähän Peppi on: niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Peppi Pitkätossu on mielestäni myös feministinen hahmo ja muistuttaa erityisesti tyttöjä siitä, että hekin ovat vahvoja ja voivat tehdä omia päätöksiä. Astrid Lindgrenin luoma maailman vahvin tyttö on kuitenkin myös moniulotteinen hahmo siinä mielessä, että Peppi ei ole kuitenkaan aina vahva, vaan kaipaa myös välillä huolenpitoa ja turvaa. Lapsena Peppi ihastutti vahvuudellaan ja sanavalmiudellaan, näin aikuisena Pepin hahmo tuntuu oikeastaan täydelliseltä lastenkirjanhahmolta. Peppi Pitkätossu näyttää, että tytötkin voivat olla vahvoja, mutta ei aina tarvitse pärjätä yksin.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Esirippu

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Julkaistu: 1975 (suomennos 1976)
Alkuperäinen nimi: Curtain
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 215

Kapteeni Arthur Hastings palaa vuosien jälkeen Stylesin kartanoon tavatakseen vanhan ystävänsä Hercule Poirotin. Salapoliisi Poirot on jo ikääntynyt, istuu pyörätuolissa, pitää amyylinitraattiampullinsa läheltä sydänkohtauksen varalta ja värjää ennen niin mustaa tukkaansa. Pienet harmaat aivosolut toimivat kuitenkin kuten ennenkin. Edellisellä vierailukerrallaan Stylesissa Hastings ja Poirot joutuivat selvittämään murhaa: ja niin käy nytkin.

Agatha Christien Esirippu on samalla legendaarisen salapoliisi Hercule Poirotin viimeinen juttu: kirjassa Poirot nimittäin kuolee sydänkohtaukseen. Murhat eivät kuitenkaan jää selvittämättä, sillä Poirot kertoo postuumisti kirjeessä Hastingsille totuuden Stylesissa tapahtuneista rikoksista.

Esirippu on Christien muista dekkareista poikkeava myös siinä mielessä, että se korostaa murhan psykologista puolta aivan eri tavalla kuin muissa kirjailijan rikosromaaneissa. Psykologinen puoli on aina hyvin läsnä Christien kirjoissa, mutta tässä teoksessa se vedetään keskiöön ja murhan psykologiaa käsitellään vielä syvemmin kuin muissa Poirot-kirjoissa. Juuri tästä syystä Esirippu on yksi hyytävimmistä rikosromaaneista, jonka olen lukenut.

Teos on hieno päätös Hercule Poirot -dekkareille, ja vaikka se toimii hyvin myös itsenäisesti, suosittelen lukemaan ennen tätä ensimmäisen Poirot-kirjan, Stylesin tapauksen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Olemisen sietämätön keveys

Kirjoittaja: Milan Kundera
Suomentaja: Kirsti Siraste
Julkaistu: 1984 (suomennos 1985)
Alkuperäinen nimi: Nesnesitelná Lehkost Bytí
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 390

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys sijoittuu 1960-luvun lopun Prahaan. Päähenkilöitä kirjassa on useita: on naisia pyörittävä kirurgi Tomáš, tämän vaimo Tereza, rakastajatar Sabine sekä Sabinen rakastaja Franz.

Minä melkeinpä inhosin tätä kirjaa! Hahmot olivat omituisia ja itsekkäitä, rasittavia ja tekivät typeriä ratkaisuja. Tomáš ei tosiaan ollut miehenä mikään miellyttävä, Tereza oli liian alistuva ja riippuvainen miehestään, Sabine taas kummallinen huitelija. Franzia sentään kävi vähän sääliksi. Olemisen sietämätön keveys käsittelee henkilöhahmojensa kautta juurikin olemisen sietämätöntä keveyttä: sitä, ettei yksittäisellä ihmiselämällä ole loppujen lopuksi paljoakaan merkitystä ja sekös on itsekkäästä ihmisestä kerrassaan sietämätöntä. Kunderan teos siis käsittelee hyvin paljon merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä.

Olemisen sietämätön keveys jäi minulle kuitenkin etäiseksi. Osittain ärsyttävien hahmojen takia, osittain sen takia, että en ole varma olenko samaa mieltä sitä, että yksittäisillä teoilla ei ole merkitystä.

lauantai 19. syyskuuta 2015

The King of Kahel

Kirjoittaja: Tierno Monénembo
Kääntäjä: Nicholas Elliott
Julkaistu: 2008 (käännös 2010)
Alkuperäinen nimi: Le Roi de Kahel
Kustantaja: Melcher Media
Sivumäärä: 289

The King of Kahel sijoittuu nykyiseen Guineaan ja pohjautuu löysästi Olivier de Sandervalin elämään.

Rehellisesti tämä Tierno Monénembon teos jäi minulle hyvin etäiseksi. Kirjasta ei jäänyt juuri mitään käteen, juoni ei vetänyt ja yhteiskunnan sekä erilaisten heimojen kuvaus jäi mielestäni latteaksi. Vaikka Maailmanvalloitus-haasteen myötä on tullut löydettyä monta helmeä ja erilaisia näkökulmia, niin tämä teos ei kuulunut niihin. 

torstai 17. syyskuuta 2015

Viikko 15 - Suosikkimieshahmoni

Saako tähän laittaa sarjakuvahahmon? Yksi ikisuosikkejani mieshahmojen saralla on Roope Ankka - nimenomaan Don Rosan versiona. Carl Barks laski perustukset Roope Ankalle, Don Rosa loi sarjakuvahahmon, joka on moniulotteinen ja uskottava.

Roope Ankka on siis yksi suosikkimieshahmoistani, mutta en erityisemmin välitä muiden sarjakuvantekijöiden kuin Don Rosan tulkinnasta. Don Rosan Roope Ankka tuntuu mietitymmältä hahmolta kuin yksiulotteinen, ahne ja pihi miljardööri, jollaiseksi Roope tuntuu usein kutistuvan muiden sarjakuvatarinoissa. Roope Ankan elämä ja teot on hyvä esimerkki siitä, miten sarjakuvahahmostakin voi saada samastuttavan, uskottavan ja monisyisen henkilöhahmon.

Ehkä jossain muualla

Kirjoittaja: Amos Oz
Suomentaja: Kai Kaila
Julkaistu: 1966 (suomennos 1980)
Alkuperäinen nimi: Makom ahher
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 299

Ehkä jossain muualla kuvaa kibbutsin elämää, yhteisön jäseniä ja heidän välisiä suhteitaan Israelissa. Päähenkilöitä ovat kuusitoistavuotias Noga, tämän isä Reuven Harishin, jonka vaimo jätti tämän, vanha Ezra sekä Nogaan rakastunut Rami.

Amos Ozin Ehkä jossain muualla oli kirjallinen pettymys. Joku - en muista kuka - suositteli minulle Ozin teoksia, Israel on miljöönä kiehtova ja muutenkin jostain syystä olin kuvitellut kirjan olevan upea lukukokemus. Lisäksi päätin osallistua tällä myös Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kategoriassa "kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä": Israel on kiehtonut minua pienestä asti (molemmat mummoni ovat käyneet siellä) ja näin vanhemmiten varsinkin lyhyen IMAX-elokuvan Jerusalem nähtyäni maan monimuotoisuus, erilaiset uskonnot ja historiallisuus kiinnostavat. Tartuin siis kirjaan Ultra Bran kappaleen Tel Aviv, Tel Aviv soidessa korvissa.

En oikein tiedä mitä odotinkaan, mutta Ehkä jossain muualla ei täyttänyt niitä odotuksia. Kerronta on pitkäveteistä, jahkailevaa, hahmot ärsyttäviä ja epäreiluja sekä ajoittain älyttömän typeriä. Olisin halunnut sukeltaa kibbutsiin sisälle ja astua sisään tarinaan, mutta miljöökuvaukset olivat mielestäni liian vajaita ja jättivät liikaa tilaa mielikuvitukselle. En oikein osannut hahmottaa tarinan puitteita.

Amos Ozin Ehkä jossain muualla ei siis iskenyt: kirja ei vain ollut minua varten.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Lakanasiivet

Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 398

Eletään vuotta 1941 Kuopiossa. Salaperäinen Mizzi saapuu kaupunkiin pienen tyttärensä Charlotan kanssa, Anna ja Hilda yrittävät varjella pyykkejään sodalta, lapset ovat maalla turvassa. Kammarissa Serafiina Tuomi vaipuu yhä enemmän menneisyyteen, Helvi Martiskainen ikävöi Maria ja yrittää samalla sekä päästä lähemmäksi että juosta karkuun poliisi Heiskasta. Sotakasvatti Juho yrittää kovasti olla mies ja päätyy karkaamaan.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, joka kertoo monien hahmojen kautta siitä ainoasta päivästä jatkosodan aikana jolloin Kuopiota pommitettiin. Viime vuonna ajattelin lukea Lakanasiivet osana Ihminen sodassa -haastetta, mutta silloin kirja jäi jostain syystä kesken. Nyt tartuin uudestaan teokseen ja lukeminen soljui kuin itsestään.

En kuitenkaan pitänyt Lakanasiivistä läheskään niin paljon kuin sarjan kolmesta aikaisemmasta osasta: Mustista morsiamista, Rautaöistä ja Jään ja tulen keväästä. Ensimmäinen osa oli aiheeltaan kiehtova, mutta silti hieman laimea. Rautayöt ja Jään ja tulen kevät puolestaan vakuuttivat minut Kuopio-sarjasta lopullisesti, ja odotin Lakanasiipiä innolla. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan yltänyt odotuksien tasolle. Vaikka lukeminen soljui kuin itsestään eikä kirja ollut ollenkaan takkuista luettavaa, tuntui kirjaa lukiessa siltä, että vain liusuin läpi tarinan. Lakanasiivissä en päässyt todella elämään Tuomien, Helvin ja rouva Lehtivaaran todellisuutta niin kuin aikaisemmissa osissa. Tätä kirjaa lukiessa tuli vahvasti sellainen olo, että olin vain sivustaseuraaja ja tarkkailija. Tokihan lukija on tätä lähes aina, mutta itse pidän eniten kirjoista joihin voi todella uppoutua.

Toinen kirjan ongelma oli liiallinen hahmokavalkadi. Siinä missä Rautayöt ja Jään ja tulen kevät toivat toivottua laajennusta henkilöhahmoihin, ovat uudet hahmot Lakanasiivissä vain hämmennystä aiheuttavia. Varsinkin Mizzin hahmo jäi minulle hyvin epäselväksi ja irralliseksi: minkä takia romaanissa edes oli kyseinen henkilö? Tuntui siltä, kuin hahmoja olisi pitänyt lisätä sivumäärän pidentämiseksi.

Ei kirja kuitenkaan läpeensä huono ollut, luen varmasti mielenkiinnolla seuraavat kaksi osaa ja toivon Kuopio-sarjalle vielä jatkoa. Vaikka Lakanasiivet kuvaa vain yhtä ainoaa vuorokautta, Kähkönen kuljettaa silti hahmojaan ratkaisuista toisiin, erilaisiin ja yllättäviin tilanteisiin. Helvi Martiskaisesta tuli tämän kirjan myötä yksi lempihahmoistani, kenties siksi, että Helvin hahmoa kehitetään kenties eniten Lakanasiivissä.

Kokonaisuudessaan Lakanasiivet solahtaa kyllä Kuopio-sarjaan, mutta itse sanoisin, että itsenäisenä teoksena tätä ei välttämättä kannata lukea.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Impossible Journey

Kirjoittaja: Michael Asher
Julkaistu: 1988
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 290

Michael Asherin muistelmateos Impossible Journey kertoo kirjoittajan ja tämän vastavihityn vaimon, Mariantoinetta Perun, matkasta Saharan halki, aina Mauritaniasta Egyptiin.

Olen viime aikoina lukenut paljon muistelmia ja pitänyt monista. Niitä lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että vaikka elämäntarina ja kokemukset olisivat kuinka kiinnostavia, niistä katoaa viehättävyys jos teos on huonosti kirjoitettu. Jillian Laurenin Some Girls on erittäin hyvä esimerkki hyvästä muistelmateoksesta: mukaansatempaavasti ja taianomaisesti kirjoitettu. Kirja, joka saa todellisuuden tuntumaan taruakin ihmeellisemmältä. Skaalan toisessa ääripäässä taas on Simon Mannin Cry Havoc: latteasti ja tylsästi kirjoitettu teos, jonka kuunteleminen oli loputonta tuskaa.

Mihael Asherin Impossible Journey sijoittuu samoille linjoille Simon Mannin muistelmien kanssa. Saharan ylittäminen jalkaisin ja kamelilla ratsastaen on varmasti uskomaton kokemus, mutta tästä kirjasta se ei välity. Kirja oli takkuista luettavaa ja siirtymät eri vaiheiden ja tapahtumien välillä epäluontevia. En pitänyt kirjasta ja lukukokemus oli suorastaan rasittava. Sääli, sillä tästä aiheesta olisi saanut varmasti upean teoksen aikaiseksi.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Peltirumpu

Kirjoittaja: Günter Grass
Suomentaja: Aarno Peromies
Julkaistu: 1959 (suomennos 1961)
Alkuperäinen nimi: Die Blechtrommel
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 547

Peltirummun päähenkilö on Oskar Matzerath, jonka elämää kuvataan aina lapsuudesta kolmikymmenvuotiaaksi asti. Ajallisesti kirja sijoittuu toiseen maailmansotaan.

Günter Grassin esikoisteos Peltirumpu on yksi 1900-luvun klassikoita. Romaani kertoo sodasta sivullisen ja samalla osallisen, Oskarin, silmin. Kerronta yhdistää realismia ja maagisuutta: omasta mielestäni kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin sen kertojana olisi ymmärtämätön lapsi, joka havannoi maailmaa omalla tavallaan, kuitenkin tarkkasilmäisempänä kuin mitä aikuiset usein ajattelevat. Peltirummussa liikutaan niin Oskarin nykyhetkessä, jossa tämä on mielisairaalassa kuin tämän muistoissakin.

Mielenkiintoisesta asetelmasta ja kertojaratkaisusta huolimatta Peltirumpu jäi etäiseksi klassikoksi, enkä saanut kirjaan juuri minkäänlaista kosketuspintaa.

torstai 10. syyskuuta 2015

Jää

Kirjoittaja: Ulla-Lena Lundberg
Suomentaja: Leena Vallisaari
Julkaistu: 2012 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: Is
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 366

Petter Kummel, hiljattain valmistunut pappi, muuttaa vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa luodoille saarnaamaan. Luotojen ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita, saaristo on täysin oma maailmansa. Mona ja Petter kotiutuvat kuitenkin, ja alkavat haaveilla pysyvästä virasta Petterille luodoilla.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajateos vuodelta 2012 on uskomattoman taitavasti kirjoitettu, upea lukukokemus. Jää tunkee iholle ja vielä syvemmälle, pakottaa elämään Kummelien mukana luotojen ankarassa ilmastossa.

Kirjan tapahtumat ovat sinällään hyvin arkisia ja jopa pitkästyttäviä: kuvataan Monan arkiaskareita, pieniä toiveita, Kummelien avioelämää. Hahmot eivät liioin ole turhan monimutkaisia. Teoksen kieli on korutonta, kirjailija ei juuri tuhlaa sanoja. Teos etenee verkkaisesti, kiireettömästi kuin vene väistellen karikoita.

Jään viehätys ei piilekään sen ulkonaisissa puitteissa. Jonkun muun kirjoittamana Jää olisi kuolettavan pitkästyttävä kirja, koruton ja sisällötön. Ulla-Lena Lundbergillä on kuitenkin uskomaton taito piirtää hahmoille ääriviivat muutamalla samalla ja puhaltaa sitten henkilöihin henki parilla lisää. Sanoja tuhlailematta Jää on täynnä aitoja ja sympaattisia henkilöhahmoja. Pidin paljon siitä, että hahmoja ei yliluonnosteltu, vaan kirjailija ikään kuin luo puitteet hahmoille, jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Tästä huolimatta hahmot eivät tunnu yksiulotteisilta tai laimeilta.

Ulla-Lena Lundbergin Jään perimmäinen vetovoima on kuitenkin sen tunnelmassa. Kirjan tunnelma vei heti mukanaan, eikä päättänyt otteestaan. Harvoin tulee luettua näin hyvin kirjoitettuja kirjoja, joiden mukana on oikeasti pakko elää. Aivan kuin olisin tempautunut mukaan luodoille, Jäätä lukiessani en ollut pelkästään sivustaseuraaja.

Jään tunnelma on lämmin, mutta samalla taustavireenä on kokoajan jotain uhkaavaa. Uhka ei tunnu pahantahtoiselta, vaan pikemminkin uhka on tuntemattoman pelkoa. Jään tapahtumat ovat monesti onnellisia, ja ihmettelin Lundbergin kykyä pitää silti uhkaava pohjavire teoksessa jopa iloisten perhetapahtumien keskellä. Lukijana odotin koko ajan jonkin rikkovan jään pinnan, vaikka näennäisesti jää oli kyllä paksua ja kesti.

Teoksessa pidin myös paljon siitä, kuinka yliluonnollinen kuului päivittäiseen elämään. Kiinnitin erityisesti huomioita myös siihen, miten kristinusko ja luotolaisten usko luonnon henkiin kietoutuivat yhteen: pidin siitä, että ne eivät olleet ristiriidassa keskenään. Jää toi myös mieleen kaksi viime vuosina lukemaani kirjaa: Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan sekä Peter Høegin Lumen tajun. Jää yhdistää Myrskyluodon Maijan luonnonläheisyyden ja meren voiman sekä Lumen tajun hienot vivahde-erot samoilta näyttävien asioiden välillä.

Kaiken kaikkiaan Ulla-Lena Lundbergin Jää on yksi tämän vuoden upeimmista lukukokemuksista. Vielä näin jälkikäteen, kirjan jo aikoja sitten lukeneena, tulee Jään tunnelma lähelle. Uskomattoman upea teos, jonka tunnelma on taitavasti rakennettu. Ehdottomasti Finlandia-palkintonsa ansainnut!

Viikko 14 - Suosikkikirjani suosikkikirjailijaltani

Viime viikolla julistin Kjell Westön suosikkikirjailijakseni, ja tällä viikolla pitäisi puolestaan julistaa suosikkikirjani Westön tuotannosta. Tälläkin viikolla valinta on onneksi helppo: rakastuin teokseen Missä kuljimme kerran heti ensimmäisellä lukukerralla, ja olen pitänyt siitä aivan yhtä paljon myös sitä seuraavilla lukukerroilla. Upea, upea kirja, johon voi todella uppoutua.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Equator

Kirjoittaja: Miguel Sousa Tavares
Kääntäjä: Peter Bush
Julkaistu: 2003 (käännös 2008)
Alkuperäinen nimi: Equador
Sivumäärä: 369
Kustantaja: Bloomsbury

Kun Luís Bernardo Valença, liki nelikymppinen poikamies, pestataan Portugalin kuninkaan toimesta São Tomé ja Príncipen kuvernööriksi, hän ei voi kuvitellakaan mitä siitä seuraa...

Miguel Sousa Tavaresin Equator on samalla viihteellinen rakkausromaani, kertomus ystävyydestä sekä yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Päähenkilö, Luís Bernardo Valença, joutuu tahtomattaan tilanteeseen, joka muuttaa tämän koko elämän. São Tomé ja Príncipen kuvernöörinä hän ryhtyy ottamaan selvää saarilla sijaitsevasta työtilanteesta ja huomaa, että läheskään kaikki saarilla valtaapitävät eivät ole hänen aikeistaan liiemmalti innoissaan. Asioista on kuitenkin otettava selvää kuninkaan käskyn alaisena, Portugalin maine orjuuden kannattajana puhdistettava. Asiat mutkistuvat ennestään, kun brittikonsuli David Jameson ja hänen vaimonsa saapuvat São Toméen. Davidista ja Luís Bernardosta tulee hyvät ystävät, Annista ja Luís Bernardosta puolestaan rakastavaiset. Samalla saarien poliittinen tilanne kuohuu ja kuvernööri löytää itsensä kahden tulen välissä: Davidin tehtävänä on kirjoittaa raportti Lontooseen saaren orjatilanteesta, São Tomé ja Príncipen valtaapitävät taas uhkailevat Luís Bernardo Valençaa ja vaativat tämän painamaan orjuuskysymyksen ja Angolasta tuotujen työntekijöiden oikeudet villaisella.

Equator ottaa siis vahvasti kantaa 1900-luvun alussa tapahtuneeseen Portugalin kolonialismiin ja sen vaikutuksiin etenkin Afrikassa. Vaikka asiat saattoivat paperilla olla kunnossa, käytännössä orjuus kukoisti edelleen. São Tomé ja Príncipen saarilla manner-Afrikasta houkutellut työntekijät olivat kenties kirjoittaneet muodollisen sopimuksen, mutta työolot olivat huonot ja sopimuksen päättyessä mahdollisuudet palata takaisin olivat olemattomat.

Teos myös kuvaa moraalista ristiriitaa kuvernööri Luís Bernardo Valençan muodossa. Kuinka reagoida orjuuteen ja yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, kun työntekijöiden olojen parantaminen ja paluu manner-Afrikkaan tarkoittaisi saarien talouden ja siellä asuvien hyvinvoinnin luhistumista? Samalla moraalisia kysymyksiä ja lojaaliutta käsitellään brittiparin ja kuvernöörin suhteiden kautta. Kuinka Luís Bernardo voi olla Davidin uskollinen ystävä ja samalla pettää tätä tämän vaimon kanssa? Kuinka pitkälle ystävyys ja rakkaus venyvät?

Vaikka Miguel Sousa Tavaresin Equator käsittelee mielenkiintoisia kysymyksiä ja on onnistunut historiallinen romaani, teos ei silti iskenyt. Pidin tästä kyllä, mutta siitä huolimatta kirja ei jäänyt suuremmin mieleen.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Juuret

Kirjoittaja: Alex Haley
Suomentaja: Arto Häilä
Julkaistu: 1972 (suomennos 1978)
Alkuperäinen nimi: Roots
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 591

Kunta Kinte kidnapataan Gambiasta ja laivataan Marylandiin orjaksi 1700-luvun puolivälissä. Marylandista Kunta Kintesta tulee orja Toby, mutta tämä tekee kaikkensa siirtääkseen oman tarinansa lapsilleen. Juuret kuvaa Kunta Kinten jälkeläisten elämää aina seitsemänteen polveen asti, orjuudesta vapauteen.

Alex Haleyn Juuret on laaja sukukronikka, joka pohjautuu Alex Haleyn omaan sukutarinaan. Sukulaisuuden todenmukaisuudesta on ollut kiistaa, mutta yhtäkaikki Juuret on vaikuttava tarina. Erityisesti pidin kirjan ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan Kunta Kinten elämää Gambiassa omiensa, Mandika-heimon, parissa. Myöhemmät suvun vaiheet ovat kyllä nekin hyvin mielenkiintoisia, historiallinen konteksti luo taustaa värikkäille ja monenlaisille suvun jäsenille ja näiden vaiheille.

Kaiken kaikkiaan Alex Haleyn Juuret on upea kuvaus paitsi orjuudesta, myös yhden suvun vaiheista.

torstai 3. syyskuuta 2015

Tuomari Müller, hieno mies

Kirjoittaja: Eeva Joenpelto
Julkaistu: 1994
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 441

Tuomari Müller on todellakin hieno mies. Arvostettu pankinjohtaja, jolla on aina aikaa ihmisille, mutta ei politiikalle.

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies on vuoden 1994 Finlandia-voittaja, joka keskittyy erityisesti tuomari Müllerin leskeen, Meeriin, sekä tämän vanhimpaan lapsuudenystävään puutarhuri Martti Tulukseen. Tuomari Müller on teoksessa jo edesmennyt hahmo, joka elää puheissa ja takautumajaksoissa menneisyyteen.

Tätä teosta on kehuttu paljon, ja voittihan tämä myös Finlandia-palkinnonkin. Minä en kuitenkaan tästä pitänyt. Jostain syystä nämä vanhemmat Finlandia-voittajat eivät ole iskeneet, hiljattain lukemani Jörn Donnerin Isä ja poika tuntui sekin etäiseltä teokselta. Toisaalta vuoden 2007 Finlandian voittanut Antti Hyryn Uuni oli myös mielestäni kaikkea muuta kuin hyvä lukukokemus. Näissä kaikissa kolmessa on myös mielestäni jotain yhteistä, vaikka en suoraan osaa nimetä mikä tämä yhtenäinen nimittäjä lopulta on. Ehkä samanlainen tunnelma, vaikkakin se tunnelma rakentuu aivan eri elementeistä? Tietynlainen hidas eteneminen? (Vaikkakaan en luonnehtisi välttämättä tätä Joenpellon teosta tai Isää ja poikaa varsinaisesti hitaiksi kirjoiksi.) Tai sitten näitä kolmea yhdistää yksinkertaisesti se, että kaikki ovat Finlandia-voittajia, joista en oikeastaan pitänyt ja joista en saanut kunnon otetta.

Eeva Joenpellon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies kuitenkin näkyy kirjalijan kyky kuvata tarkasti erilaisia henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita. Vaikka tämä kirja ei iskenyt, niin ehkä annan Joenpellolle toisen mahdollisuuden.

Viikko 13 - Suosikkikirjailijani

Kerrankin helppo valinta! Kjell Westö kiilaa kyllä suosikkikirjailijakseni kirkkaasti. Kaikki lukemani Westön kirjat ovat olleet upeita lukukokemuksia, vaikka toki joukkoon mahtuu myös niitä, jotka eivät tehneet samanlaista vaikutusta kuin toiset. Syytän tästä ilmiöstä kuitenkin sitä, että mahdotontahan kirjailijan on luoda täydellisiä kirjoja toisensa perään. Kun on kerran lukenut sen liki täydellisen teoksen, niin toiseen saman kirjailijan teokseen kohdistuu mahdottomat odotukset, jolloin tuloksena on liki väistämättä pettymys.

Kjell Westön kirjat ovat kuitenkin kaikki moniin muihin kirjoihin verrattuina ensiluokkaisia, ja olen pitänyt jokaisesti suhteellisista pettymyksistä huolimatta. Teoksissa yhdistyy pituus (varsinkin Westön tiiliskivikirjat ovat mieleeni), sukujen moninaiset vaiheet ja liitoskohdat, uskottavat henkilöhahmot ja historiallinen konteksti. Onneksi minulla on vielä Westön teoksia lukematta!

tiistai 1. syyskuuta 2015

Drina-joen silta

Kirjoittaja: Ivo Andrić
Suomentajat: Aira ja Elvi Sinervo
Julkaistu: 1945 (suomennos 1960)
Alkuperäinen nimi: Na Drini ćuprija
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 319

Ivo Andrićin Drina-joen silta sijoittuu nykyiseen Bosnia-Herzegovinaan ja kertoo kahden ryhmän, islamilaisten bosniakkien ja ortodoksisten serbien, suhteita neljän vuosisadan aikana Višegradin kaupungissa. Teoksen keskiössä on Drina-joen silta, jonka rakentamista myös seurataan kirjassa.

Teos oli mielestäni mielenkiintoinen, sillä sillä ei ole ihmispäähenkilöä. Päähenkilö oikeastaan puuttuu täysin, ellei sitten kaiken näkevää ja kokevaa siltaa, ainoaa pysyvää elementtiä, lasketa siksi. Drina-joen silta rakentuu siis mielenkiintoisesti: se on historiallisen fiktiivinen teos erään kaupungin vaiheista.

Eniten minua yllätti kirjassa se, kuinka väkivaltainen se oli! Varsinkin kirjan alun sillanrakennusvuodet ovat täynnä hirveitä julmuuksia ja kidutusta. Välillä teki mieli jopa laskea kirja alas ja jättää kesken, Andrić kuvaa 1500-1600-lukujen keskiaikaisia kidutusmenetelmiä tarkemmin kuin tarvitsisi.

Historiallisesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta Drina-joen silta ei juuri sykähdyttänyt. Itse jäin kaipaamaan ihmispäähenkilöitä ja enemmän yhtenäisyyttä teokseen.