tiistai 30. kesäkuuta 2015

Arnellin perhe

Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1949
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 188

Arnellin perhe asuu ahtaissa oloissa Helsingissä. Perheen isä Martti tuomittiin muutamaa vuotta aikaisemmin vankeuteen pankin rahojen varastamisesta: vankilasta päästyään hän ei halunnut jäädä Suomeen, jossa maine oli tahrattu vaan muutti Australiaan etsimään sieltä toimeentuloa. Äiti Helena, Mauri, Mirkka, Erkki ja Laura odottavat herra Arnellin vaurastuvan sen verran, että tällä olisi rahaa maksaa heillekin matka Australiaan. Heille tarjoutuu kuitenkin yllättävä tilaisuus lähteä odotettua aikaisemmin Arnellin farmille eteläiselle pallonpuoliskolle, kun pankinjohtaja tarjoaa matkarahat.

Olen tässä pikkuhiljaa lukenut uudestaan Anni Swanin Kootut kertomukset -nuortensarjaa. Tähän mennessä luettuina ovat Tottisalmen perillinen, Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark. Arnellin perhe on 11-osaisen sarjan viimeinen osa, eivätkä sen tapahtumat liity yhteenkään sarjassa aikaisemmin ilmestyneeseen kirjaan.

Anni Swanin Arnellin perhe on siitä hauska kirja, että se sijoittuu paitsi Helsinkiin, joka on synnyinkaupunkini, myös Queenslandiin, nykyiseen kotipaikkaani. Kirjan Australia-kuvaus on tosin auttamattoman vanhainaikainen ja aboriginaalien kuvaus on myös pikemminkin rasistinen kuin todenmukainen. Kirja oli silti mielenkiintoinen, oman aikansa tuotos ja kuvaus sekä Helsingistä että Australiasta.

Kuten muutkin Anni Swanin kirjat, myös Arnellin perhe pyrkii olemaan jossain määrin opettavainen ja korostamaan hyveitä kuten rehellisyyttä, katumista, ahkeruutta ja anteeksiantoa. Vaikka kirjan puitteet eivät olekaan välttämättä kestäneet aikaa, olen silti sitä mieltä että sen perusopetukset lähimmäisenrakkaudesta ahkeruudesta ja rehellisyydestä ovat nykypäivänä aivan yhtä relevantteja kuin liki seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjan ilmestyessä.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

The City of Your Final Destination

Kirjoittaja: Peter Cameron
Julkaistu: 2002
Kustantaja: Fourth Estate
Sivumäärä: 312

Omar Razaghi on onnistunut ryssimään pahasti. Omarin tarkoituksena on kirjoittaa elämäkerta eteläamerikkalaisesta kirjailijasta, Jules Gundista, ja hän on saanut tarkoitusta varten apurahan: ainoa ongelma on vain se, että perikunta ei tahdo myöntää lupaa elämäkerran kirjoittamiseen. Apurahahakemukseseensa Omar on kuitenkin jo kirjoittanut saaneensa luvan, ja osa rahoisakin on käytetty. Hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Uruguayhin paikan päälle kysymään perikunnalta, josko se muuttaisi mielensä.

Peter Cameronin The City of Your Final Destination on yksi tämän vuoden parhaista kirjoista. En oikeastaan edes tiedä, miksi kirja viehätti minua niin paljon: joskus kirjat vain viehättävät. The City of Your Final Destination on kokoelma upeasti rakennettuja ja monimutkaisia hahmoja, erikoisia ja silti niin todellisia ihmissuhteita ja ihmiskohtaloita.

Jules Gundin perikunta Uruguayssa koostuu kirjailijan vaimosta, Carolinesta, kirjailijan rakastajattaresta, Ardenista, sekä kirjailijan veljestä, Adamista. Kun Omar saapuu paikalle, hän tapaa paitsi perikunnan myös Ardenin ja Julesin tyttären, Portian, sekä Adamin kumppanin Peten. Asumisjärjestelyt ovat pienessä kylässä jokseenkin erikoiset. Arden, Caroline ja Portia, entinen rakastajatar, entinen vaimo ja edellisen tytär elävät sulassa sovussa keskenään: naapurissa asuu Adam sekä tämän parikymmentä vuotta nuorempi poikaystävä Pete. Myös Omarin ihmissuhteet ovat solmussa: isä ja äiti tahtoivat pojastaan lääkäriä, tyttöystävä Deirde taas haluaisi Omarin ottavan vastuun omasta elämästään.

Uruguaylainen pikkukylä on viimein paikka, jossa kaikkien tiet kohtaavat. Asiat selvitetään, mutta aina ne eivät selviä sillä tavoin, kuin asianomaiset haluaisivat.

The City of Your Final Destination on upea ja koskettava kertomus eri ihmiskohtaloista, menneisyyden virheistä ja tulevaisuuden toivosta. Pidin kovasti, ja tämä saattaa joskus vielä päätyä uusintalukuun.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Viikko 3 - Suosikkisarjani

Tämäpä meni vaikeaksi! Pidän niin monista sarjoista, ensimmäisenä mieleeni tulevat lapsuuden suosikit L.M. Montgomeryn Anna-sarja sekä J.K. Rowlingin Harry Potterit: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari, Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset. Vaakakuppi kallistuu kuitenkin Anna-sarjaan: nykyhetkessä Anna-sarja viehättää enemmän sekä nostalgia-arvonsa että sisältönsä takia, kun taas Harry Potterit ovat ehkä hieman enemmän rakkaita muistoja lapsuudesta.

Anna-sarja viehättää minua myös siksi, että myös mummoni ovat lukeneet kyseistä sarjaa lapsena. Usein tavatessani eri-ikäisiä naisia eri maista lähes kaikki mainitsevat kuitenkin lukeensa Vihervaaran Annasta kertovia kirjoja lapsuudessaan, mikäli aihe tulee puheeksi. Harry Pottereilla on myös varmasti tulevaisuudessa samankaltainen asema, mutta nykyisyydessä Anna-sarja sitoo sukupolvia toisiinsa, etenkin naisia. Kirjasarja tuntuu jotenkin läheisemmältä, kun sen voi jakaa tärkeiden ihmisten, kuten isovanhempien, kautta.

Pidän toki Anna-kirjoista muutenkin, kuin vain tunnearvon takia. L.M. Montgomeryn maailma on viaton ja kujeileva, joskin kirjat käsittelevät aika ajoin myös vakavampia aiheita. Anna on sankarittarena hauska ja hyväsydäminen, ei liian täydellinen mutta ei myöskään liian paheellinen ollakseen antisankari. Sopivasti samastuttava, mutta samalla kuitenkin esikuvaksi sopiva. Kirjan miljöö on myös vallan ihastuttava: Prinssi Edwardin saari houkuttelee myös matkakohteena, pääsääntöisesti Anna-kirjojen inspiroimana.

L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan kuuluvat kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan ja Annan perhe sekä teokset Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Huhtikuu

Kirjoittaja: Saima Harmaja
Julkaistu: 1932
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 72

Saima Harmajan runokokoelma Huhtikuu osui ja upposi. Pidän runoudessa kertomarunoutta enemmän mielikuvista ja tunnelmien välittämisestä, ja Harmajan surumieliset, kauniita kielikuvia sisältävät runot sopivat tähän kuvaukseen täydellisesti.

Runokokoelma Huhtikuu on ollut jo pitkään lukulistallani. Ensinnäkin olen itse syntynyt huhtikuussa, ja toisekseen Saima Harmajan runot ovat kiinnostaneet jo kauan. Huhtikuu on julkaistu Saima Harmajan ollessa 19-vuotias, ja vain vajaat viisi vuotta kokoelman jälkeen runoilija kuoli 23-vuotiaana.

Kokoelmana Huhtikuu käsittelee paljon uskoa, sairautta ja kuolemaa: välillä toivottomasti, välillä toiveikkaasti. Yksi runosuosikeistani on myös lauluksi sovitetty Siipeni murtuneet, joka on hyvin herkkä ja hyvin surullinen. Yleistunnelmaltaan Huhtikuu on mielestäni nimensä mukaisesti varhaiskevääseen sopiva. Luonnossa näkyy vain aavistus tulevasta keväästä, maa on talven jäljiltä paljas. Kaikesta huolimatta toivo elää.

Saima Harmajan Huhtikuu on kaunis ja herkkä runokokoelma, joka sopii hyvin luettavaksi sateisiin päiviin.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirjoittaja: Jane Austen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Norkko-Turja
Julkaistu: 1813 (suomennos 1920)
Alkuperäinen nimi: Pride and Prejudice
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 368

Rouva Bennetillä on vain yksi tavoite: saada kaikki viisi tytärtään naimisiin. Herra Bennet ei kuitenkaan ole kovin sitoutunut vaimonsa tavoitteeseen.

Jane Austenin klassinen rakkausromaani Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy erityisesti Elizabethiin, perheen toiseksi vanhimpaan tyttäreen. Teos kuitenkin kertoo myös Elizabethin sisarista: vanhimmasta, kiltistä Janesta, kolmannesta, kirjaviisaasta Marysta ja hupakkomaisista Kittystä ja Lydiasta.

Ylpeys ja ennakkoluulo on hyvin samantapainen kuin aikaisemmin Austenilta lukemani Järki ja tunteet sekä Kasvattitytön tarina. Myös tässä romaanissa järkevyydelle ja rationaaliselle ajattelulle annetaan paljon painoa: tunteet näyttelevät sivuosaa, joskin tärkeää sellaista. Austenin romaaneissa tuntuu olevan vahvasti myös moraalinen asetelma. Järkevyydellä ja hyvyydellä varustettu päähenkilö saa aina kärsimysten jälkeen onnellisen lopun, kun taas humputtelevat ja impulsiiviset sivuhahmot puolestaan saavat lopussa ajattelemattomuuden ja välinpitämättömyyden palkan.

Pidin kovasti Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jopa enemmän kuin hyvin samantapaisia teemoja käsittelevästä Järjestä ja tunteista. Jälkimmäisessä minua häiritsi sisarusten välinen syvä kontrasti, jonka seurauksena Marianne tuntui melodramaattiselta ja epäuskottavalta hahmolta. Tässä kirjassa puolestaan kaikki Bennetin tyttäret ovat uskottavia hahmoja, eikä Elizabeth ole päähenkilönä täydellinen. Päinvastoin: oikeastaan suuri osa kirjan juonesta keskittyy Elizabethin erehdykseen tämän tarrattua liikaa ensivaikutelmaansa.

Kaiken kaikkiaan Jane Austenin klassikkoromaani Ylpeys ja ennakkoluulo on rakkaustarina, joka kannattaa lukea.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Without Warning

Kirjoittaja: John Birmingham
Julkaistu: 2008
Lukija: Tom Weiner
Kustantaja: Bolinda
Kesto: 17 h 10 min

Energia-aalto pyyhkäisee läpi Pohjois-Amerikan, vieden mukanaan suurimman osan Yhdysvaltoja, Kanadaa, Meksikoa ja Kuubaa. Mitä tapahtuu, kun Yhdysvallat, yksi maailman suurvalloista, onkin yhtäkkiä kirjaimellisesti poissa pelistä?

John Birminghamin scifi-kirja Without Warning kertoo maailmasta, jossa Yhdysvallat ei enää olekaan suurin mahti. Kirjassa on myös paljon samankaltaisia teemoja kuin Jeff Strueckerin Hide and Seekissä, Stephen Coontsin Death Wavessa ja Dale Brownin Air Battle ForcessaWithout Warningin todellisuudessa eri maiden armeijat ja agentit reagoivat Yhdysvaltojen katoamiseen ja yrittävät selvittää sen syytä. Kirjassa seikkaillaan eri puolilla maailmaa: muun muassa Kuubassa, Australiassa, Kuwaitissa, Ranskassa, Englannissa, Qatarissa ja tietysti Yhdysvalloissa.

Vaikka olen pitänyt monista tieteiskirjallisuuteen kuuluvista teoksista, Without Warning ei kuitenkaan ollut suosikkejani. Luultavasti sen takia, että alan olla lopen kyllästynyt armeijan erikoisoperaatioihin ja agenttisotkuihin keskittyviin teoksiin. Without Warningin idea oli myös mielestäni mielenkiintoinen, mutta odotin aivan toisenlaista kirjaa: ja tällä kertaa erilaisuus ei ollut positiivista.

Viikko 2 - Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolme kertaa

Näitä kirjojahan riittää! Nykyisin enää harvemmin luen kirjoja uudestaan, mutta monet lapsuuden suosikit on tullut kahlattua läpi moneen moneen kertaan. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa C.S. Lewisin Narnian tarinat, jonka kaikki seitsemän kirjaa - Taikurin sisarenpoika, Velho ja leijona, Hevonen ja poika, Prinssi Kaspian, Kaspianin matka maailman ääriin, Hopeinen tuoli ja Narnian viimeinen taistelu - olen lukenut vähintään kolme kertaa läpi. Monet näistä useammin. Suosikkini on Velho ja leijona, jonka luin ensimmäiseksi ja joka on myös ollut luettavana eniten.

Täytyisikin nyt lukea nämä uudestaan! Olen myös pitänyt paljon sarjan perusteella tehdyistä elokuvista: viime vuosina Velhosta ja leijonasta, Prinssi Kaspianista ja Kaspianin matkasta maailman ääriin on tehty uudet elokuvaversiot. Vaikka niissä onkin (erityisesti Prinssi Kaspianissa) ollut makuuni liikaa väkivaltaa, toivoisin silti että myös sarjan neljä muuta osaa päätyisivät valkokankaalle.

Nämä voisikin lukea taas uudestaan, ihan vain nostalgiasyistä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Isän nimeen

Kirjoittaja: Kjell Westö
Suomentaja: Katriina Savolainen
Julkaistu: 2001
Alkuperäinen nimi: Vådan av att vara Skrake
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 431

Isän nimeen on sukutarina isoisä Bruno Skrakesta, tämän pojasta Werneristä ja pojanpojasta Wiktorista, joka toimii myös tarinan kertojana.

Ostin Kjell Westön kirjoja rakastavana romaanin Isän nimeen e-kirjana: aikaisemmin olen lukenut Westön tuotannosta kirjat Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin ja Kangastus 38. Kaikista kolmesta olen pitänyt suunnattomasti. Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat polveilevia, lukijaa vuosien halki kuljettavia tiiliskiviä, Kangastus 38 taas utuisempi, yhteen vuoteen keskittyvä teos. Isän nimeen putoaa kirjoitustyylillisesti johonkin näiden välille.

Vaikka Kjell Westö onkin lempikirjailijani, täytyi kai senkin päivän tulla kun luen tämän kirjoittaman kirjan, joka ei herätä pelkkää ihastusta. Isän nimeen oli kyllä hyvin kirjoitettu, sukutarinaltaan mielenkiintoinen ja hahmot eläviä - aivan kuten muissa lukemissani Westön kirjoissa - mutta jotain puuttui silti. Romaani jäi mielestäni etäiseksi. Luultavasti tähän on syynä se, että kirja koostuu katkelmista, muistikuvista, satunnaisista tapahtumista ja on siten rakenteeltaan kovin sirpaleinen. Ehkä syynä oli myös se, että Isän nimeen ei käsittele yhtä vahvoja henkilöhahmoja ja tunteita kuin muut lukemani Westön romaanit ja jäin kaipaamaan näiden käsittelyä.

Loppujen lopuksi voisi sanoa, että Isän nimeen oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja - ehdottomasti lukemisen arvoinen siis! Tässä kirjassa oikeastaan ainut mikä kiikasti oli sen kirjoittaja: vertasin jatkuvasti tätä teosta aikaisempiin Kjell Westön mestariteoksiin. Jos olisi lukenut tämän ja sitä ei olisi kirjoittanut Kjell Westö, olisin varmasti pitänyt tästä paljon enemmän. Nyt odotin edellisten lukemieni perusteella jotain aivan huikaisevaa ja kun Isän nimeen ei tähän yltänyt, petyin. Isän nimeen on siis taitavasti ja koskettavasti kirjoitettu kirja, mutta ei kuulu Kjell Westön parhaimmistoon.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Liesilauluja

Kirjoittaja: L. Onerva
Julkaistu: 1916
Kustantaja: Otava (e-kirja julkaistu Project Gutenbergissä)
Sivumäärä: 134

L. Onervan runokokoelma Liesilauluja on keikkunut lukulistalla vaikka kuinka kauan. Nyt sain hyvän syyn lukea tämän teoksen Kirjan vuoden lukuhaasteen myötä. Jostain syystä juuri Liesilauluja on valikoitunut kaikista Onervan runokirjoista TBR-listalleni - kenties syynä on se, että teos löytyy Project Gutenbergin suomenkielisistä kokoelmista.

Liesilauluja ei kuitenkaan juuri sykähdyttänyt. Pidin kyllä muutamasta runosta, ja erityisesti L. Onervan muutamat luontokuvaukset olivat kauniita, mutta kokonaisuutena runokokoelma jätti minut kylmäksi. Tosin tässä tapauksessa voi hyvin olla, että "vika" on lukijassa. En ole koskaan oikein "oppinut" lukemaan runoja, vaikka joistain kokoelmista pidänkin. Näin yleisesti ottaen pidän myös enemmän modernimmasta runoudesta, joskaan aivan abstrakti runous ei sekään kolahda. Kielellä kikkailu ja odottamattomat sanavalinnat ihastuttavat minua runoudessa, sen sijaan perinteinen kertova ja kuvaileva runous on harvoin mieleeni.

Liesilauluja-kokoelman perusteella tulee siis tuskin luettua L. Onervan runoja tämän enempää, mutta romaani Mirdja pysyy edelleen lukulistallani.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Viikko 1 - Paras viime vuonna lukemani kirja

Sivusinkin vuoden 2014 parhaita kirjoja jo viime vuoden lopun vuosikoosteessa. Minulla on paljon lempikirjoja, mutta vuoden 2014 parhaan kirjan palkinnon taitaa kuitenkin pokata Kjell Westön Kangastus 38.

Lainaus omasta bloggauksestani: "Asianajaja Claes Thunen ystävien Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti. Vuonna 1938 kerhossa puhutaan politiikkaa: Saksan uhka leijuu Euroopan yllä. Keskustelu käy kiivaana: ovatko Saksa ja Hitler sittenkään uhkia, vai mahdollisuus? Samalla Thunen vastikään palkattu sihteerin rouva Wiikin elämään astelee henkilö, joka herättää henkiin kipeitä muistoja."

Aikaisemmin kirjoitin myös, että Kangastus 38 on kuin mustavalkoelokuva. Siinä on mukana synkkää tunnetta, mutta kirja vie mukanaan heti ensimetreiltä lähtien. Kirjan nimi on hyvin kuvaava: teos jää kangastukseksi niin hahmoille kuin lukijoillekin.

Suhtauduin kirjaan aluksi hieman epäilevästi, koska sen tyyli erosi niin paljon aikaisemmista lukemistani Westön romaaneista. Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat paljon polveilevampia, moniulotteisempia, kuvailevampia ja rönsyisempiä teoksia, ja juuri noihin ominaisuuksiin ja Helsinki-kuvaukseen ihastuin niissä molemmissa. Kangastus 38 epäilytti tiiviytensä puolesta: ajallisesti romaani sijoittuu vain yhteen vuoteen siinä missä aikaisemmin mainitut kattavat kokonaisen sukupolven vaihdoksen, samoin hahmokavalkadi on paljon suppeampi. Kangastus 38 yllätti silti täysin, pääosin positiivisesti. Viime vuoden parasta kirjaa on vaikea valita, mutta Kjell Westön Kangastus 38 on ehdottomasti viime vuoden paras lukukokemus.

30 viikkoa kirjoja

Päätin tehdä oman versioni netissä olevasta 30 Days of Books -haasteesta. 30 päivän sijaan toteutan haasteen 30 viikon aikana. Haasteen ideana on esitellä 30 päivän (minun tapauksessani viikon) aikana 30 eri kirjaa eri kategorioista.

Haasteessa mukana ovat seuraavat kategoriat:

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Jonathan Livingston Seagull

Kirjoittaja: Richard Bach
Julkaistu: 1970
Kustantaja: Macmillan
Sivumäärä: 56

Jonathan Livingston Seagull ei ole kuten muut lokit: syömisen ja nukkumisen lisäksi elämässä täytyy olla muutakin! Jonathan viettää aikaansa harjoitellen lentämistä, haluten lentää korkeammalle ja nopeammin kuin yksikään toinen lokki.

Richard Bachin lyhyt kertomus lokki Jonathanista on yksi tunnetuimpia metaforisia eläinsatuja. Itse luin kirjan ensimmäistä kertaa englannintunnilla seitsemännellä luokalla ja kirjoitin siitä myös esseen. Silloin Jonathan Livingston Seagull tuntui auttamattoman tylsältä ja sen metaforinen merkitys kliseiseltä.

Tällä lukukerralla tilanne oli jokseenkin sama: kirja oli nopeasti luettu ja sen perusajatus tuntui edelleen kliseiseltä. Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut mitään velvoitettakirjoittaa Jonathan Livingston Seagullista tuhannen sanan esseetä ja tämän seurauksena minulle ei syntynyt sen suurempia antipatioita kirjaa kohtaan. Vaikka vieläkään kirja ei tunnu suurelta mestariteokselta tai kolahda henkilökohtaisesti, niin tällä kertaa lukukokemus oli silti positiivinen, joskin hieman laimea.

Henkilökohtaisesti Jonathan Livingston Seagull ei siis ollut erityisesti mieleeni, mutta tästä huolimatta suosittelisin kirjaa. Vaikka Richard Bachin kirjan perusajatus - uskaltaa olla erilainen ja pyrkiä kohti tärkeitä tavoitteita - onkin kliseinen, on se silti tärkeä muistutus oikeastaan jokaiselle.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

The Meeting Point

Kirjoittaja: Lucy Caldwell
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Faber and Faber
Sivumäärä: 301

Euan ja Ruth muuttavat Bahrainiin Euanin työn perässä taaperoikäisen tyttärensä Annan kanssa. Perillä Ruthille selviää kuitenkin, että Euan ei tullut Bahrainiin pelkästään seurakuntapastoriksi, vaan myös salakuljettaakseen Raamattuja Saudi-Arabiaan. Ruth kokee Euanin riskeeraavaan koko elämänsä sekä vaimonsa ja tyttärensä turvallisuuden, ja parin avioliitto - sekä Ruthin oma usko - alkaa rakoilla. Samalla Euanin ja Ruthin naapurissa asuva teinityttö Noor kamppailee omien ongelmiensa kanssa.

Lucy Caldwellin The Meeting Point on täynnä kohtaamisia: ihmisten välillä, ihmisten ja kulttuurien välillä, ihmisten ja Jumalan välillä. Vaikka kirjan asetelma onkin mielenkiintoinen, jäi se silti mielestäni vajaaksi. Kohtaamisia, aiheita ja teemoja oli liikaa ja tästä johtuen kirjassa ei ehditty käsitellä niitä pintaraapaisua enempää.

Varsinkin Noorin hahmo oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Teini, joka muuttaa pois Iso-Britanniasta äitinsä luota isänsä luokse Bahrainiin. Kahden kulttuurin ja tapojen väliin jäänyt nuori, joka joutuu etsimään paitsi itseään, myös omaa paikkaansa molemmissa yhteiskunnissa. Ja samalla Noorilla on menneisyydestä raskas taakka, joka johtuu lapsen ajattelemattomuudesta, halusta sopia joukkoon ja tulla hyväksytyksi.

The Meeting Point oli siis teemoiltaan ja hahmoiltaan hyvin mielenkiintoinen, mutta jäi sittenkin hyvin pinnalliseksi.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

The Maze Runner

Kirjoittaja: James Dashner
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 372

Thomas herää muistamatta mitään muuta kuin oman nimensä. Hän huomaa joutuneensa Gladeen, asuinalueeseen, jota ympäröi suuri labyrintti. Gladessa asuvat pojat kertovat Thomasille, että paikkaan ilmestyy yksi poika kuukauden välein, ja että he yrittävät ratkaista labyrintin arvoitusta ja päästä Gladesta pois.

James Dashnerin dystopinen toisenlaiseen todellisuuden sijoittuva young adult -kirja The Maze Runner on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun bongasin viime vuoden alussa kirjasta tehdyn elokuvan ja kiinnostuin kirjasta. Dystopiat ja vaihtoehtoiset todellisuudet ovat konsepteiltaan suosikkejani. Eniten olen pitänyt klassisista dystopioista kuten Aldous Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja dystopiakirjoja tulee luettua varmasti eniten: näistä tosin harvempi on ollut toteutukseltaan oman mieleni mukainen. Nälkäpeli-trilogia (Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi) on yksi nuortenkirjallisuuden suosikeistani, kun taas Divergent-sarja oli pettymys. Toivoin kovasti The Maze Runnerin olevan enemmän Nälkäpeli ja vähemmä Divergent, mutta loppujen lopuksi James Dashnerin nuortenkirjasarjan ensimmäinen osa ei vakuuttanut.

Suljetut tilat ja labyrintit ovat mielestäni hyvin kiehtovia - niin myös tässäkin kirjassa. Alkuasetelma oli sopivan mysteerinen ja pelkistä pojista koostuva Gladen yhteisö toi mieleen Kärpästen herran. The Maze Runnerissa oli siis suuri tuntematon, nuortenkirjoille tyypillinen jaottelu (Thomas joutuu osallistumaan eri tehtäviin, joiden perusteella Gladen johtajat päättävät, mitä työtä tämä ryhtyy tekemään) sekä tietysti neuvokas päähenkilö. Oikeastaan The Maze Runnerissa eniten minua ärsytti juuri jälkimmäinen elementti: Thomas tuntui olevan täydellinen ja kaikkia muita paljon älykkäämpi hahmo. Kirja oli myös liian henkilökeskeinen, sillä kaikki tapahtumat ja Gladessa tapahtuvat muutokset liittyivät, tottakai, Thomasiin. The Maze Runner olisi tasapainoisempi kirja jos muutkin hahmot olisivat muutakin kuin statisteja, joiden ainoa tehtävä on vahvistaa kuvaa Thomasin ylivertaisuudesta ja erityisyydestä.

Kuten Divergent-sarjakin, James Dashnerin The Maze Runner alkaa lupaavasti mutta lässähtää surkeasti loppua kohden. Petyin loppuratkaisuun ja lopun kiirehtimiseen niin pahasti, että edes teoksen lopussa oleva cliffhanger ei saa minua lukemaan sarjan seuraavia osia. Kirjaan pohjautuvan elokuvan voisin tosin katsoa jossain välissä. Vaikka yleensä en kirjojen filmatisoinneista juuri pidäkään, ovat nuortenkirjoihin pohjautuvat elokuvat lähes chick flickien tasoista viihdettä.