torstai 20. maaliskuuta 2014

Maailman ääreen jää tauolle!

Maailman ääreen jää nyt noin parin kuukauden tauolle. Mitään dramaattisempia syitä tähän ei ole, tällä puolen ruutua on päällä paha lukublokki ja parin seuraavan kuukauden aikana tiedossa on pari muutaman viikon reppureissua. Aikaakaan kirjablogin päivittelylle ei siis juuri ole tällä hetkellä.

En siis päivittele blogia tai vastaile kommentteihin seuraavien parin kuukauden aikana! Laitan myös kommenttivahvistuksen päälle vaikka se ärsyttävä onkin - viime aikoina roskapostia on tullut noin 30 viestiä päivässä...

Palaillaan kesäkuussa!

Cup of Gold

Kirjoittaja: John Steinbeck
Julkaistu: 1929
Kustantaja: McBride and Co.
Sivumäärä: 158

Henry Morgan viettää lapsuutensa Walesissa, mutta lähtee kotoaan viidentoista ikäisenä lähteäkseen Väli-Amerikkaan. Henry myydään kuitenkin Barbadoksella orjaksi, mutta hyvällä tuurillaan Henry päätyykin rikkaan plantaasiomistajan talouteen pojan asemaan. Veri vetää Henryä kuitenkin merille, ja tämä jättää plantaasin. Ajan kuluessa Henrystä tulee kapteeni Morgan, pelätty bukkaneeri, joka jopa hyökkää Väli-Amerikan rikkaimpaan kaupunkiin Panamaan.

Nobel-voittaja John Steinbeckin ainoa historiallinen romaani Cup of Gold pohjautuu löyhästi todellisen kaapparikapteeni Henry Morganin elämään. Kirjan keskipiste on kuitenkin Panaman valtaus sen rikkauksien ja siellä asuvan kauniin naisen, La Santa Rojan, takia.

Teoksen keskeinen teema on mahdottomilta tuntuvien haaveiden saavuttaminen. Henry pysyy aina lapsena, sillä hän säilyttää lapsenomaisen uskonsa omiin mahdollisuuksiin. Steinbeck toteaakin kirjassaan Cup of Gold että suurmiehet ovat aina lapsenomaisia - aikuistuneet miehet menettävät myös lapsekkaan uskonsa eivätkä edes yritä tavoittaa suurudenhulluja unelmiaan. Henry Morgan säilyttää tämän koko kirjan läpi - usko omiin mahdollisuuksiin ja obsessio toteuttaa haaveet vie hänet Panamaan voittoisin seurauksien.

Cup of Gold ei aihepiiriltään ollut mielestäni mitenkään mielenkiintoinen, mutta Steinbeckin kerronta tempaa mukaansa. Kuvailua on sopivasti mutta ei liikaa, hahmot tulevat eläviksi kirjan sivuilla. Vaikka Cup of Gold ei juuri aihepiirinsä takia juuri iskenyt, aion ehdottomasti tarttua John Steinbeckin muihin kirjoihin myöhemmin!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Divergent, Insurgent, Allegiant

Divergent
Kirjoittaja: Veronica Roth
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Sivumäärä: 487

Insurgent
Kirjoittaja: Veronica Roth
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Sivumäärä: 525

Allegiant
Kirjoittaja: Veronica Roth
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Sivumäärä: 526

Veronica Rothin trilogia on yksi suosituimmista nuortenkirjoista. Trilogian ensimmäinen osa Divergent julkaistiin myös suomeksi tasan kaksi kuukautta sitten. Sain kuulla Divergent-trilogiasta alun perin vasta kun huomasin, että sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyy tänä vuonna elokuvasovellus. Kirjan suomennosta ei ole erityisemmin kehuttu, joten päätin tarttua tähän englanniksi! Bloggaukseni käsittelee kaikkia kolmea kirjaa, joten teksti myös spoilaa trilogiaa!

Divergent on oikeastaan sekoitus Nälkäpeli-sarjaa ja Harry Pottereita. Dystopinen maailma, jossa sivilisaatio kuten se nykyään tunnetaan on tuhoutunut sukupolvia sitten. Ihmiset puolestaan lajitellaan viiteen eri osastoon testin perusteella, mutta heillä on silti valinnanvapaus valita osasto, johon he eivät testin puolesta kuuluisi. Divergentin maailma koostuu yhdestä ainoasta kaupungista, jota ympäröivät muurit ja portit. Kuusitoistavuotiaana kansalaiset tekevät soveltuvuuskokeen, joka määrittelee heidän taipumuksensa ja kuulumisensa. Osastot ovat Kieltäytyvät (Abnegation), Vilpittömät (Candor), Uhkarohkeat (Dauntless), Rauhanomaiset (Amity) ja Oppineet (Erudite).

Kirjasarjan päähenkilö Beatrice Prior on elänyt koko elämänsä Kieltäytyvissä. Soveltuvuuskoepäivänä Beatricen käsitys itsestään kuitenkin murenee: testi osoittaa hänellä olevan taipumuksia sekä Kieltäytyviin, Uhkarohkeisiin että Oppineihin. Beatrice saa kuulla olevansa poikkeava (Divergent) ja että tämä on pidettävä salassa. Beatricella on edessään vaikea valinta: Kieltäytyvät vai Uhkarohkeat? Oppineet hän rajaa saman tien pois, sillä Kieltäytyvien ja Oppineiden välille on kasvanut eripuraa.

Ensimmäinen kirja, Divergent, oli teossarjan paras. Koukutti ja vei mukanaan. Suurin osa teoksesta kertoo Beatricen elämästä tämän valittua Uhkarohkeat. Hiljaisesta ja näkymättömästä Beatricesta tulee Tris, vahva ja heikkouksiaan peittelevä uhkarohkea taistelija. Tris joutuu kuitenkin huomaamaan, että kaikki ei ole Uhkarohkeiden osastossa sitä miltä näyttää...

Divergentiä lukiessani minua ärsytti suunnattomasti se, kuinka mustavalkoinen Rothin luoma maailma on. Vilpittömät kertovat aina totuuden eivätkä jätä mitään sanomatta, Uhkarohkeat ottavat riskejä vain riskin takia, Oppineet tavoittelevat valtaa tiedon kautta, Kieltäytyvät eivät suo itselleen edes lyhyttä vilaisua peiliin, Rauhanomaiset karttavat konfliktia oikeudenmukaisuuden ja muiden hyvinvoinnin kustannuksella. Eiväthän ihmiset ikinä voisi toimia noin! Eihän kenelläkään ole taipumusta vain yhteen ominaisuuteen. Realistisin hahmo on Tris, joko osoittaa taipumuksia kolmeen näistä. Tämä ärsytys sai kyllä vastauksen kirjasarjan edetessä: viimeisessä teoksessa paljastetaan, että ainoastaan poikkeavat ovat geeniperimältään normaaleja. Vain yhteen osastoon taipumusta osoittavat ovat puolestaan geeniperimältään viottuneita, seuraus hallituksen epäonnisesta yrityksestä korjata ihmisten geeneistä väkivaltaa ja tuhoa aiheuttavat pois. Toisaalta Rothin kirjassa on tässä ristiriita: Beatrice uskoo vakaasti, että geeniperimältään vioittuneet ovat täysin samanlaisia kuin geeniperimältään "puhtaat", ja tämä myös todistetaan lopulta. Itse sain kuitenkin rivien välistä sen käsityksen, että geeniperimältään sorkitut ihmiset eivät kyenneet itsenäiseen ajatteluun yhtä tehokkaasti kuin "puhtaat", ja siksi heidät oli helpompi manipuloida noudattamaan osastojen järjenköyhyyttä.

Kirjat laimenevat loppua kohti. Siinä missä Divergent täytyi lukea loppuun yhdeltä istumalta, Insurgentia lukiessa saattoi jo pitää taukoja ja Allegiantin voi jo jättää kesken päiväksi. Ratkaisu dystopiaan oli mielestäni ärsyttävän tylsä ja huonosti selitetty teoksessa - olisin vähintäänkin kaivannut enemmän ulkomaailman pohtimista.

Eniten kirjassa minua ärsytti kuitenkin Trisin ja tämän ohjaajan, Fourin, rakkaustarina. Ehkä siksi, että dystopiapuoli jäi mielestäni hieman vajaaksi, ja no, rakkaustarina oli minusta sellainen tyypillinen teinitarina ja vei liian ison siivun kirjasta. Ehkä olen vain viime aikoina kyllästynyt rakkaustarinakirjoihin.

Loppujen lopuksi koko sarja jätti kahtalaiset tunteet: toisaalta pidin ja toisaalta inhosin. Divergent, Insurgent ja Allegiant ovat idealtaan mielenkiintoisia, mutta toteutus laahaa kaukana perässä. Divergentin maailmaa olisi voinut laajentaa huomattavasti - nykyisellään dystopian kuvaus jäi vajaaksi. Myös tekniikan kehitys jäi mielestäni vajavaiseksi, sillä muun muassa erinäisille seerumeille ei keksitty minkäänmoista tieteellistä pohjaa. Dystopiat ja tieteiskirjallisuus ovat mielestäni parhaimpia ja onnistuneimpia silloin, kun ne on perusteltu edes jotenkin, eikä vain keksitty jotain nykytekniikkaan täysin soveltumattomia keksintöjä. Kaiken kaikkiaan Divergent oli odotusteni mukainen: kevyttä nuortenkirjallisuutta jossa dystopian ja taistelun lomaan on kudottu rakkaustarina.