tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosikooste 2013

Vuosi 2013 oli kyllä todella hyvä lukuvuosi! Tänä vuonna aloin lukea yhä enemmän englanninkielisiä kirjoja, ja otinkin ison spurtin ja luin useamman kymmenen kirjan Maailmanvalloitus-haastetta varten. Sain viime vuoden puolella aloitetut Kide-novellihaasteen ja Lukudiplomi-haasteen suoritettua, sekä aloitin Kaksoisolentoja- sekä Nobel-haasteet.

Vuoden 2013 mittaisia haasteita oli tänä vuonna kolme: 30Koetus-haaste, Lukemattomat kirjailijat -haaste sekä 1800-luvun kirjat -haaste. Lukemattomat kirjailijat -haaste oli yllättävän helppo, ja en itse asiassa jumitakaan samoissa kirjailijoissa niin paljon kuin kuvittelin! 30Koetus-haaste meni sekin kohtalaisen helposti, ja 1800-luvun kirjat -haasteessa onnistuin nipinnapin saamaan herttuattaren arvon.

Ja mikä jäi parhaiten mieleen? Ehdottomasti paras oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, joka sekä herätti eniten ajatuksia, että oli taitavasti kirjoitettu. Muita mieleen jääneitä teoksia olivat Seija Vilénin Pohjan akka, Leena Krohnin Unelmakuolema ja Kjell Westön Älä käy yöhön yksin, Daphne du Maurierin Rebekka ja Yann Martellin Life of Pi. Mieleen jäi myös 16 kirjan lukumaraton Jalna-sarjan parissa. Vuoden aikana tuli luettua yhteensä 136 kirjaa, 115:ltä eri kirjailijalta.

Tilastollisesti vuoden kirjasaldo näyttää tältä:

Kirjoja yhteensä: 136
Lasten- ja nuortenkirjoja: 25
Naiskirjailijoiden teoksia: 59
Mieskirjailijoiden teoksia: 77
Kotimaista kirjallisuutta: 31
Ulkomaista kirjallisuutta: 104
Novellikokoelmia: 4
Runokokoelmia: 5
Näytelmiä: 3
Tietokirjallisuutta: 1
Suomenkielisiä: 73
Englanninkielisiä: 61
Ruotsinkielisiä: 1
E-kirjoja: 16
Äänikirjoja: 3
Sivuja: 38968
Tunteja ja minuutteja: 39 h 49 min

Tänä vuonna luettujen kirjojen lista löytyy täältä. Toivottavasti ensi vuosi on yhtä hyvä lukuvuosi!

Letters from Togo

Kirjoittaja: Susan Blake
Julkaistu: 1991
Kustantaja: University of Iowa Press
Sivumäärä: 179

Susan Blake matkustaa vuonna 1983 Togoon, Länsi-Afrikkaan, viettääkseen siellä vuoden luennoitsijana yliopistossa. Letters from Togo on muistelmateos, joka pohjautuu Blaken vuosina 1983-1984 Togosta kirjoittamiin kirjeisiin. Kirjeitä on kuitenkin muokattu paljon, ja osa on kirjoitettu vailla alkuperäistä kirjettä pohjanaan.

Letters from Togo sisältää kyllä nimensä mukaisesti kirjeitä Togosta, mutta kovin perinteistä kirjemuotoa ne eivät noudata. Kirjeet ovat pikemminkin lyhyitä huomioita, kokemuksia tai tapahtumia Blaken elämästä Togossa.

Vaikka kirja oli sinällään mielenkiintoinen ja kirjoitettu hyvin ja mukaansatempaavasti, en kuitenkaan saanut tällä kertaa Blaken teoksesta erityisemmin mitään irti. Kiva kertomus elämästä Togossa, jossa pohdittiin suhteellisesti rikkaan länsimaalaisen asemaa Afrikassa. Hauskana yksityiskohtana kirjassa mainittiin aikaisemmin tänä vuonna lukemani teos - Bruce Chatwinin The Viceroy of Ouidah. Letters from Togo on varmasti mielenkiintoisin lukijalle, joka on itsekin käynyt Afrikassa ja voi samaistua Susan Blaken kokemuksiin paremmin.

If You Dare

Kirjoittaja: Kresley Cole
Julkaistu: 2005
Kustantaja: Pocket Books
Sivumäärä: 384

Annalía Llorente löytää hakatun miehen joen rannalta, ja pelastaa tämän vaikka on lähes varma miehen olevan valtaa havittelevan Pascalin puolella. Mies paljastuu Courtland MacCarrickiksi, palkkasoturiksi, jolla on mennyt sukset ristiin Pascalin kanssa. Samalla Pascal vangitsee Annalìan veljen Aleixin, ja vaatii Annalíaa vaimokseen pönkittääkseen asemaansa.

Kresley Colen If You Dare on 1800-luvun Andorraan, Ranskaan ja Englantiin sijoittuva kertomus. Kirjassa jäi uupumaan historiallinen selkeys, ja olisin pitänyt enemmän keskittymistä varsinaisiin tapahtumiin kirjoissa. Colen teos on täynnä pelkästään sankarittaren ja sankarin välistä kanssakäymistä. Kaava on kulunut ja ennalta-arvattava: he tapaavat, inhoavat toisiaan, rakastuvat, rakkauden tiellä on este, este voitetaan. Kaiken hyvän lisäksi Annalía on sankarittarena aivan karmea. Rasistinen, ennakkoluuloinen, väkivaltaan taipuvainen ja aivan tajuttoman typerä. Ja nämä ominaisuudet tekevät hänestä tietysti aivan vastustamattoman jokaisen miehen silmissä. Annalía Llorente ei kuitenkaan yllä vuoden kamalimman hahmon palkintopallille - Danielle Steelin H.R.H.-teoksen Christianna on edelleen rasittavin ja ärsyttävin hahmo.

If You Dare ei ollut ollenkaan makuuni. Chick lit voi kyllä olla onnistunuttakin - esimerkiksi Helen Fielding Bridget Jones's Diary oli mielestäni hyvä esimerkki kevyemmästä kirjallisuudesta, jossa hahmokehitystä tapahtuu ja juoni ei ole vain säälittävä kyhäelmä. Kresley Colen If You Dare on kuitenkin niitä rasittavia teoksia, joissa hahmot eivät kehity tai muutu lainkaan, juoni on täynnä aukkoja ja loppuratkaisukin on tylsä.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Taivaslaulu

Kirjoittaja: Pauliina Rauhala
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 281

Vilja ja Aleksi menevät naimisiin, yhdeksän kuukauden päästä syntyy Kaisla. Ikäeroa lapsilla on maksimissaan reilu vuosi, ja saadessaan tietää odottavansa kaksosia neljän lapsen jälkeen, Vilja ei enää jaksa. Uupumus ja masennus vievät lopulta suljetulle osastolle, eikä tunnelin päässä näytä häämöttävän valoa.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on koskettava, aito ja taitavasti kirjoitettu kirja. Ennen kaikkea se on kuitenkin erittäin, erittäin ahdistava. Teoksessa Viljalla ei ole vaihtoehtoja: on vain synnytettävä, synnytettävä, synnytettävä. Synnyttäminen on tie taivaan valtakuntaan. Perhesuunnittelu on synti kaikissa muodoissaan: edes tarkoituksellinen selibaatti ja varmat päivät eivät ole hyväksyttyjä. Äidin pitää olla täydellinen superihminen, pitää jaksaa, kun muutkin ovat jaksaneet. Vilja tunteekin suurta syyllisyyttä juuri solidaarisuudesta. Muutkin sisaret ovat ristinsä kantaneet ja jaksaneet kestää, miksi hän on huonompi, miksi hän ei jaksa? Jos ahdistaa, masentaa, väsyttää, niin kaikesta muusta voi tinkiä vaan ei synnyttämisestä. Hedelmöittyminen menee jo olemassa olevien lasten hyvinvoinnin edelle.

Taivaslaulu on kertomus siitä, miten raadollinen vanhoillislestadiolainen yhteiskunta voi olla yksilölle, varsinkin naiselle. Kirjan tapahtumat eivät tosin säästä Aleksiakaan: liikettä kyseenalaistavat blogikirjoitukset muuttavat toisten vanhoillislestadiolaisten tervehdyksen Jumalan terveestä pikaisiin "iltaa"-lausahduksiin. Pidin kuitenkin teoksessa siitä, miten se ei kuitenkaan pidä Viljan ja Aleksin kohtaloa itsestäänselvyytenä. Viljaa tukemassa on Maria, toinen uskovainen vanhoillislestadiolaisäiti, jolla myös on välillä vaikeaa. Maria kuitenkin jaksaa ja tuntee olevansa omalla paikallaan, täyttävänsä omaa tehtäväänsä. Taivaslaulu ei vähättele sitä, että suurperheen äitikin voi jaksaa ja olla onnellinen. Enemminkin teos nostaa esiin tärkeän aiheen: ne äidit ja perheet, jotka eivät jaksakaan.

Kirjassa suurimmaksi ongelmaksi nostetaan esille vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä olevat edellytykset siitä, että seurakunta on aina oikeassa ja mikäli yksilö kyseenalaistaa näitä normeja tai toimii niiden vastaisesti, hän ei enää ole kunnolla 'uskomassa'. Uskon määrä ja pelastus on siis määritelty liikkeen johdossa.

Naisen osa on yksi Taivaslaulun keskeisimmissä teemoissa. Kirjassa nainen näyttäytyy osittain alistettuna olentona, jonka ainut tarkoitus on palvella Jumalaa. Vilja rinnastaakin vanhoillislestadiolaisnaisen osan aikuisviihdenäyttelijöihin - toinen miellyttää Jumalaa uhraamalla kehonsa, toinen miellyttää miestä uhraamalla kehonsa. Tämä ei toki tarkoita, etteikö kummastakaan ryhmästä voisi löytyä osastaan aidosti pitävää naista.

"Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaakynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa pynakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa... Moni nainen ei ole elämässä juuri mistään itse päättänyt ja ajatuksetkin on pitänyt usein salata. Punaiset kynnet todistaa, että ainakin yhden päätöksen on tehnyt itse."

Niinkin pieni asia kuin kynsien lakkaaminen on syntiä vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan. Miksi pitäisi koristaa ja muokata itseään, kun Jumala on luonut jokaisen täydelliseksi? Punaiset varpaankynnet ovat pieni asia, mutta Viljalle ne edustavat päätöstä, joka on tehty itse. Päätöstä, jota ei ole saneltu seuroissa tai jota ei tehdä solidaarisuudesta tai syyllisyydentunteesta.

Mielenkiintoista Taivaslaulussa on myös katkelma, jossa Vilja miettii, miksei puheissa ja seuroissa ikinä puhuta naisista. On tyttöjä, sisaria, äitejä, mummoja. Ei naisia. "Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana." Sisaret ja äidit määrittelevät itsensä jonkun toisen kautta: lapsien, muiden seurakuntaan kuuluvien kautta. Tytöttely viittaa lapseen. Nainen jo sanana on liian voimakas, se ei määrittele ihmistä kenenkään muun kautta, se antaa vapauden olla oma itsensä. Taivaslaulu piirtää kuvan vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naiseus on tukahdutettu ja päätehtävänä on olla äiti ja sisar, synnyttää ja kestää.

Ahdistavinta teoksessa ei ollut itsessään monen lapsen pakko ja taakka. Ahdistavinta oli taustalla oleva valinnanvapauden puute, pakko tehdä yhteisön odottamalla tavalla. Taivaslaulussa seuroissa katsotaan ensin vatsaa, sitten silmiä, kauhistellaan, mietitään tekevätkö ne syntiä, käyttävätkö ehkäisyä. Vaikka ei suoranaisesti pakotetakaan, yhteisön sisäiset odotukset ovat niin suuret, että käytännössä vapaaehtoinen lapsettomuus tai pieni perhe ovat hankalia toteuttaa.

Kirjallisestikin Pauliina Rauhalan teos on antoisaa luettavaa: pidin kovasti kirjailijan käyttämästä kielestä ja runollisuudesta. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Rauhala on ammatiltaan äidinkielenopettaja. Myös muiden teosten tuntemus välittyy Taivaslaulusta. Kirjoittaja yhdistää proosallisempaan kirjoitukseen runollisempaa, melkein kalevalaista runomittaa. Intertekstuaalisia viittauksia sekä Raamattuun että useampiin eri runoteoksiin. Välillä runollisuus tökki kuitenkin hieman: teos ei aina ollut ymmärrettävä tai avautunut täysin. Toisaalta, miksipä niin pitäisi ollakaan: Vilja on hahmona ahdistunut ja masentunut, sekoaa itsekin ajatuksissaan eikä löydä tietä pois. Ajoittainen hämmentävyys siis tukee päähenkilön omaa mielenmaisemaa ja hämmennystä.

Postauksen lopuksi voisinkin kruunata Pauliina Rauhalan Taivaslaulun vuoden parhaimmaksi kirjaksi. Uskomattoman kauniisti kirjoitettu kirja, joka onnistuu sekä pitämään ottessaan, välittämään tunteita ja nostamaan tärkeän aiheen pinnalle yhtä aikaa.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

The Poor Christ of Bomba

Kirjoittaja: Mongo Beti
Kääntäjä: Gerald Moore
Julkaistu: 1956 (käännös 1971)
Alkuperäinen nimi: Le pauvre Christ de Bomba
Kustantaja: Waveland Pr Inc
Sivumäärä: 219

Katolilaisen kirkon pappi, isä Drumont on viettänyt parikymmentä vuotta Kamerunissa tehden lähetystyötä Bombassa. Vähitellen lähetyksen sisäinen skandaali ja häväistysjuttu paljastuu, ja isä Drumont joutuu miettimään oikeutusta lähetykselle. Miksi yrittää muokata afrikkalaisesta kulttuurista eurooppalaisen kaltaista ja mitä sillä on tekemistä lähetystyön kanssa? Ja miksi edes tehdä lähetystyötä, kun kamerunilaiset palvelivat jo jumaliaan omalla tavallaan?

Mongo Betin läpimurtoromaanin kertojana on naiivi Denis-poika, isä Drumontin apulainen ja harras ihailija. The Poor Christ of Bomban skandaalitapahtumat luovat vahvan kontrastin kertojan viattomuuteen, ja teoksen tapahtumat värittyvät erilaisiksi, sillä ne nähdään tietämättömän ja lapsellisen Deniksen silmien läpi. Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. Skandaali syntyy, kun selviää, että katolisen kirkon 'sixassa', asunnossa kihlautuneille tytöille, onkin tapahtunut laajaa paritusta ja sixan johtaja on hyväksikäyttänyt tyttöjä. Tosin teoksessa jätetään tyttöjen osallisuus ja vapaaehtoisuus hieman hämärän peittoon. Tytöt eivät näyttäydy teoksessa uhreina vaan pikemminkin vapaaehtoisina, joskin yksikään heistä ei tehnyt aktiivisia alotteita pettääkseen kihlattuaan. Skandaali syvenee, kun selviää että lähes jokaisella tytöllä on jonkin sortin sukupuolitauti. Häväistysjuttu on Bomban lähetyksen loppu: isä Drumont lähtee takaisin Ranskaan ja Denis palaa kyläänsä.

The Poor Christ of Bomba oli erittäin mielenkiintoinen sillä vaikka teos käsitteleekin sekä afrikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin että uskonnon vastakkainasettelua, Beti ei ota selkeitä puolia. Tapahtumat on kuvattu kohtalaisen neutraalisti. Teoksessa on lievää kallistumista eurooppalaisen uskonnon suosimiseen päin isä Drumontia ihailevan Deniksen kertojanäänen kautta, mutta tämäkin on korjattu isä Drumontin omilla pohdinnoilla kolonisaatiosta ja Afrikan rikkauksien hyväksikäytöstä.

Pidin mielenkiintoisena myös sitä, että Mongo Beti erottaa teoksessaan kristinuskon levittämisen lähetyksen kautta ja eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisuuden mainostamisen sekä kolonisaation. Useissa lähetyksestä tai kolonisaatiossa kertovissa kirjoissa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Historian valossa on tämä on toki aivan perusteltuakin. Silti on kiintoisaa, että isä Drumont pohtii teoksessa, mitä Bomban lähetyksellä on tekemistä todellisen uskon ja todellisen Kristuksen kanssa. Miksi tuoda kamerunilaisille eurooppalainen kulttuuri ja eurooppalainen tapauskovaisuus? Eihän se todellisuudessa ole sitä todellista uskoa, jota isä Drumont todella edustaa.

Mongo Betin The Poor Christ of Bomba tarjosi aivan uudenlaisen näkökulman kolonisaatioon ja lähetystyöhön. Teos oli mielestäni teemoiltaan mielenkiintoinen, joskaan se ei tapahtumiltaan ja kerronnaltaan ollut mitenkään erikoisen mieleenpainuva.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Tyynykirja

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Nina Granlund Sæther
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Julkaistu: 2012 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: Putefest
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 144

Nina Grandlund Sætherin kirjoittama Tyynykirja onkin ensimmäinen bloggaamani tietokirja! Pidän paljon käsitöistä, ja pyysin siksi arvostelukappaleen Tyynykirjasta.

Granlund Sætherin teos esittelee 68 erilaista tyynyä ja tarjoaa myös ohjeet niihin. Mahtuupa mukaan myös pari vilttiohjettakin! Tyynyjen tekotekniikat vaihtelevat neulomisesta virkkaamiseen, ompelemista kirjomiseen. Itse harrastan lähinnä neulomista ja ompelemista, ja niinpä neulemallit olivat eniten mieleeni. Tosin hauska 'Musiikkia korville' -niminen kirjontatyyny oli niin kivan näköinen, että pitäisi varmaan opetella kirjomaankin. Tyynyohjeet ovat myös hyvin erilaisia: löytyy niin perinteisiä kirjoneulemalleja kuin asenteellisempia moderneja kirjontatöitäkin.

Pidin Tyynykirjassa myös siitä, että teos ei pelkästään tarjonnut ohjeita tyynyihin. Nina Granlund Sæther on jakanut kirjansa osiin, ja jokaisen osion välissä on käsityöhistoriaa tai taustoja valottava teksti. Varsinkin norjalaisen kuuluisan 'Marius'-neulemallin esittely oli mielenkiintoinen!

En yleensä innostu käsityökirjoista, sillä ohjeita on yleensä alle kaksikymmentä ja puolet niistä on kuitenkin tylsiä ja toteuttamiskelvottomia. Yleensä käsityöohjeet ovat myös niin työkohtaisia, että soveltaminen ei ole niin helppoa. Aloitin oikeastaan neulomisen vasta vuosi sitten, ja vaikka perusjutut ja vähän vaativammatkin mallit onnistuvat ihan hyvin, vaikeiden mallien soveltaminen ei ole helppoa. Tyynykirjan yksi vahvuus onkin mielestäni se, että ohjeet ovat niin helposti muunneltavissa. Tyyny on perusmalliltaan niin yksinkertainen, että neulemalli on helppo oppia ja soveltaa kaunista palmikkoa tai kirjoneuletta vaikkapa kaulahuivin tai lapasten kämmenselkään.

Tyynykirja oli siis parempi käsityökirja kuin odotin! Tietysti joukkoon mahtuu myös niitä ohjeita, jotka eivät hirveästi innosta, mutta yli 50 tyynyohjetta takaa sen, että Granlund Sætherin teoksessa oli enemmän osumia kuin huteja. Ainakin kymmenen tyynyä (ja yksi viltti) ovat nyt mielessä, pitäisi vain löytää aikaa toteutukseen!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Vanki nimeltä Papillon

Kirjoittaja: Henri Charrière
Suomentaja: Matti Brotherus
Julkaistu: 1969 (suomennos 1970)
Kustantaja: Otava
Alkuperäinen nimi: Papillon
Sivumäärä: 514

Henri Charrière, jota myös Papilloniksi - 'perhoseksi' - kutsutaan, tuomitaan Ranskassa pakkotyöhön Ranskan Guyanaan sutenöörin murhasta. Papillon ei kuitenkaan ole murhannut ketään, vaan on pelkkä pikkurikollinen. Eikä hän aio alistua kohtaloonsa.

Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon on omaelämänkerrallinen teos, joskin kaikkien sen tapahtumien todenperäisyyttä on epäilty. Monet romaanin pakokuvauksista ja vankilaosuuksista muistuttavat niin läheisesti toisten vankien kokemuksia, että nykytutkijat epäilevätkin, että vaikka teos pohjautuukin Charrièren elämään, on kirjoittaja kuitenkin värittänyt elämäänsä myös muiden kokemuksilla. Tästä huolimatta Vanki nimeltä Papillon on vauhdikas ja monivaiheinen kertomus pakkotyöstä ja vankeudesta Etelä-Amerikassa.

Vanki nimeltä Papillon keskittyy erityisesti Papillon karkuyrityksiin. Papillon pyrkii jatkuvasti karkaamaan, luomaan uuden elämän rehellisenä miehenä. Myös vankilaelämää kuvaillaan: valtapeliä, vankien välisiä romanttisia ja seksuaalisia suhteita, vartijoita, kätkettyjä aseita ja rahakätköjä.

Teoksen sankarina Papillon on neuvokas, vahva ja muita innokkaampi pakenemaan ja ottamaan myös riskejä. Papillon itse toteaa teoksen lopussa, että selvisi usean vuoden vankeudesta eristyksineen ja pakoyrityksineen tavoitteensa avulla. Ilman selkeää päämäärää - vapautta - ankea vankeus, raskas työ ja vankila olisivat olleet liikaa. Vaikka Papillon onkin teoksessa esitetty protagonistisena ja 'parhaana' miehenä, ei hän silti ole vailla vikoja. Eräällä karkumatkallaan Papillon onnistuu pakenemaan ja viettää aikaansa intiaaniheimon parissa. Siellä hän ottaa kaksi vaimoa, 13- ja 17-vuotiaat sisarukset, huolimatta siitä, että hänellä on jo Ranskassa vaimo. Saatettuaan molemmat vaimonsa raskaaksi, Papillon päättääkin lähteä kostoretkelle ja jää kiinni. Myöhemmin, vapauduttuaan ja päädyttyään Brittiläiseen Guyanaan unohtaa täysin alaikäiset intiaanivaimonsa ja ottaakin itseään reilusti nuoremman vaimon intialaisesta siirtolaisperheestä.

Vanki nimeltä Papillon oli mielestäni aluksi aika pitkäpiimäinen teos, mutta kun pääsin lukemisen vauhtiin, teos vei mennessään. Kirja oli jotenkin raaempi kuin osasin aavistaa, mutta siitä huolimatta Henri Charrièren teos oli mielenkiintoinen lukukokemus!

torstai 26. joulukuuta 2013

The Suns of Independence

Kirjoittaja: Ahmadou Kourouma
Kääntäjä: Adrian Adams
Julkaistu: 1968 (käännös 1981)
Alkuperäinen nimi: Les soleils des indépendances
Kustantaja: Africana Pub
Sivumäärä: 136

Fama, murskatun Dumbuya-heimon prinssi, elää ja kituuttaa jotenkuten kerjäyksen ja vaimonsa Salimatan voimin. Samalla Salimata, joka on paennut raiskauksia ja kokenut ympärileikkauksen, kärsii lapsettomuudesta ja yrittää epätoivoisesti tulla raskaaksi erilaisten taikamenojen kautta.

Ahmadou Kourouman The Suns of Independence kertoo afrikkalaisen yhteiskunnan siirtymästä traditionaalisesta elämäntavasta moderninpaan. Itsenäisyys ei välttämättä tuokaan välitöntä auvoa ja onnea, vaan perinteisten heimojen ja kulttuurien edustajat joutuvat tekemään töitä ja etsimään oman paikkansa uudessa maailmassa. Kourouman lyhyessä romaanissa Fama on yksi heistä. Hänen asemansa heimon päällikön rikkaana perillisenä muuttuu kertaheitolla kun maa saa itsenäisyytensä. Isä murhataan ja Fama pakenee.

Salimatan asema puolestaan ei juurikaan ole muuttunut: naisena hänellä on edelleen vähän mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Niin edellisessä kylässään kuin Faman vaimonakin hänellä on vain yksi tehtävä: olla miehelle mieleksi. The Suns of Independence korostaa naisen arvoa äitinä hyvin vahvasti:

"A woman that is not a mother lacks more than half of what makes a woman."

Myös Fama odottaa Salimatan synnyttävän tälle lapsen, ja kun tämä ei toteudukaan, ottaa Fama toisen vaimon.

Mielenkiintoista teoksessa on se, että vaikka Fama ja Salimata ovat mies ja vaimo, heidän tarinansa eivät todella kohtaa. Molemmat kamppailevat omien ongelmiensa kanssa yksinään, ja heidän elämänsä ja kertomuksensa ovat Kourouman romaanissa erilliset.

The Suns of Independence on romaani afrikkalaisen yhteiskunnan siirtymisestä perinteisestä mallista enemmän eurooppalaista poliittista mallia muistuttavaan järjestelmään. Samalla se on kertomus koko kansakunnan itsenäistymisen kasvukivuista, jotka kietoutuvat yhteen myös yksilötason ongelmien kanssa.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

A Christmas Carol

Kirjoittaja: Charles Dickens
Julkaistu: 1843
Kustantaja: Chapman & Hall
Sivumäärä: 86

Vanha ja rikas Ebenezer Scrooge inhoaa joulua, inhoaa kerta kaikkiaan! Eräässä joulukuussa tämän vanhan yhtiökumppanin Jacob Marleyn haamu ilmestyy paikalle ja varoittaa Scroogea siitä, että kolme henkeä ovat tulossa tämän luokse. Kolmena perättäisenä yönä Menneiden joulujen henki, Nykyisen joulun henki sekä Tulevien joulujen henki käyvät Scroogen luona, ja lopulta Ebenezer Scrooge saa opetuksen ja löytää joulun todellisen tarkoituksen.

Charles Dickensin A Christmas Carol on sydäntälämmittävä jouluinen tarina siitä, kuinka ahneinkin ja itsekkäinkin voi muuttua.

Menneiden joulujen henki näyttää Ebenezer Scroogelle tämän menneisyyden jouluja. Scrooge joutuu elämään uudestaan hetken, jolloin hän kieltäytyi menemästä naimisiin tyttöystävänsä köyhyyden takia. Nykyisen joulun henki puolestaan näyttää Scroogelle tämän alaisen Bob Cratchitin todellisen tilanteen - perheen köyhyyden ja nuorimman pojan vakavan sairauden. Tulevien joulujen henki johdattaa Scroogen tämän omalle haudalle: Ebenezer Scrooge kuolee yksinäisenä ja kiukkuisena, yhdenkään ihmissielun jäämättä kaipaamaan häntä.

Jo Menneiden joulujen hengen näyttäytyessä Scroogelle tämä alkaa muuttua, ja on valmis vastaanottamaan toisen ja kolmannen hengen mukanaan tuomat opetukset. Viimeinen niitti on kuitenkin se, kuinka Ebenezer huomaa, että elämän tarkoitus ei sittenkään kenties ole raha, eikä kukaan muu kärsi hänen äreydestään niin paljon kuin Scrooge itse. Joulujen henkien opetuksien avulla Scrooge muuttuu, tekee täyskäännöksen elämässään ja omaksi yllätyksekseen hyötyy eniten itse tästä muutoksesta.

A Christmas Carol on kertomus todellisesta epäitsekkyydest ja ystävyydestä. Antamalla todella saa myös eniten. Pidin teoksesta aivan valtavasti, koska aihe ei varmaan sovi mihinkään muuhun juhlaan tai teemaan niin hyvin kuin jouluun. Dickensin kirjan sanoma siitä, että ilkeinkin ja kärttyisinkin voi muuttua ja ennen kaikkea saada uuden mahdollisuuden, on mielestäni erittäin tärkeä. Teoksen myötä pysähdyin ajattelemaan myös sitä, että aikaisemmin väärin tehneelle ja itsekkäälle pitää myös antaa tilaisuus muuttua - mitä jos Bob ja Scroogen sukulaispoika eivät olisikaan suostuneet enää Scroogen ystäviksi tämän parannettua tapansa? Kuka siitä olisi hyötynyt? A Christmas Carolin pääsanoma ei ole siis pelkästään siinä, että jokainen voi muuttua, vaan myös se, että jokainen meistä ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Kuvituksena Candlewick Pressin vuonna 2006 julkaisema painos.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Testimony of an Irish Slave Girl

Kirjoittaja: Kate McCafferty
Julkaistu: 2003
Kustantaja: Penguin
Sivumäärä: 204

Cot Daley ryöstetään kotoaan Irlannista ja viedään Väli-Amerikkaan, Barbadokselle, orjaksi 1600-luvulla. Kirja alkaa, kun Peter Coote tahtoo kuulustella Cotia orjien kapinaan liittyen. Cot Daley suostuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan: hän aikoo kertoa oman tarinansa.

Kate McCaffertyn esikoisteos tarttuu kiintoisaan aiheeseen: irlantilaisten orjuuttamiseen Väli-Amerikassa 1600-luvulla. Arviolta noin 50 000-80 000 irlantilaista miestä, naista ja lasta vietiin nimenomaan Barbadokselle orjiksi. Testimony of an Irish Slave Girl herätti mielenkiintoni, sillä en ollut edes tietoinen siitä, että Irlannistakin oli viety orjia Amerikkaan. Orjuudesta puhuttaessa mieleen tulevat ainoastaan Afrikasta tuodut uhrit.

Valitettavasti Testimony of an Irish Slave Girl oli kaiken kaikkiaan pettymys. Cotin elämänkerta on kyllä mielenkiintoinen: eri isäntien alaisuudessa Cot tekee raskasta työtä, synnyttää lapsia kahdelle eri miehelle ja lopulta päätyy afrikkalaisen orjan ja myöhemmin kapinoitsijan vaimoksi. McCaffertyn romaani on suora kuvaus orjien julmasta kohtelusta, mutta mukana on myös orjuuden uhrien jatkuva toivo paremmasta.

Pettymyksen kirjasta tekee kuitenkin sen epäselvä kerrontatapa. Testimony of an Irish Slave Girl on vuoroin ensimmäisestä, vuoroin kolmannesta persoonasta kirjoitettu, välistä taas seikkaillaan nykyhetkessä ja välillä taas menneisyydessä. Ymmärrettävyyttä hankaloittaa myös se, että välillä teos on Cotin näkökulmasta kerrottu, välillä taas tämän kuulustelijan, Peter Cooten. Hahmot ja varsinkin päähenkilö Cot jäävät etäisiksi ja vaikeasti lähestyttäviksi, eikä lukija pääse eläytymään Cot Daleyn tarinaan.

Kate McCaffertyn teoksessa Testimony of an Irish Slave Girl on taustalla hyvä ja mielenkiintoinen juoni, mutta kokonaisuudessaan kirja jää kuitenkin etäiseksi kerronnallisten ongelmien takia.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Life of Pi

Kirjoittaja: Yann Martell
Julkaistu: 2001
Kustantaja: Knopf Canada
Sivumäärä: 319

Piscine Molitor "Pi" Patel on matkalla perheensä kanssa Intiasta Kanadaan japanilaisella aluksella, joka on täynnä perheen aikaisemmin omistamia eläintarhan asukkaita. Laiva Tsimtsum yhtäkkiä uppoaa keskellä yötä, ja ainoat selvieytyjät ovat Pi sekä bengalintiikeri Richard Parker. Pin ja R.P.:n uskomaton matka Tyynellä valtamerellä kestää yhteensä 227 päivää.

Yann Martellin Life of Pi koukuttaa ja pitää lukijan kirja kädessä viimeisille sivuille asti. Kirja jakautuu kolmeen osaan - Pin elämään ennen perheen päätöstä muuttaa Kanadaan, 227 päivän selviytymiskamppailuun merellä sekä muutamiin päiviin sen jälkeen, kun Pi ja Richard Parker rantautuvat Meksikoon. Life of Pi on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, joskin kirjan ensimmäinen osa pitää sisällään myös kirjailijan oman näkökulman ja avaa lukijalla Pin vaiheita tämän seikkailun jälkeen.

Mielenkiintoista kirjassa Life of Pi on muun muassa se, miten lukijan käsitys totuuden suhteellisuudesta haastetaan jo kirjan alkumetreillä. Sekä kirjailijan alkusanat että omistuskirjoitus antavat ymmärtää, että Pin tarina olisi todellinen, vaikka kyse on kuitenkin täysin fiktiivisistä hahmoista ja tapahtumista. Life of Pi on kuitenkin omistettu "isälle, äidille ja veljelleni" - tarinassa niin Pin isoveli, äiti kuin isäkin menehtyvät Tsimtsumin upotessa. Yann Martell myös kertoo alkusanoissaan, kuinka aikoinaan tapasi vanhan miehen käydessään Intiassa, joka kertoo hänelle Pin merkillisen tarinan. Myöhemmin Martell kertoo kirjassa tavanneensa Pin Kanadassa useampaan kertaan.

Life of Pi on kuin modernisoitu ja muunneltu versio Ernest Hemingwayn romaanista Vanhus ja meri. Ratkaiseva ero on tosin se, että siinä missä Vanhus ja meri on kuolettavan tylsä enkä saanut siitä otetta, on Life of Pi eläväinen ja mukaansatempaava tarina. Missäköhän lienee erotus? Martell puhuu alkusanoissaan siitä, kuinka tarinassa voi olla kaikki kohdallaan, mutta se ei vain toimi jos siinä ei ole sitä jotain. Teoksessa Life of Pi todellakin on sitä jotain - suhtauduin teokseen aluksi hieman epäilevästi lähinnä sen takia, että assosioin sen tapahtumia Vanhukseen ja mereen, mutta yllätyin erittäin positiivisesti.

Pidin myös Martellin pohdinnoista teoksessa, erityisesti uskontoon liittyen. Life of Pi on teos, joka ei tuomitse uskontoja eikä myöskään kiillota niiden sädekehää, vaan esittää koruttomasti yhden hahmon suhtautumisen maailman suurimpiin uskontoihin. Samoin pidin teoksen alkumetreillä esiintyvästä pohdinnasta eläintarhoista. Itse olen usein ajatellut, että eläintarhassa oleva eläin ei ole vapaa eikä onnellinen. Martell pohtii kuitenkin kirjassa Life of Pi Pin hahmon ajatusten kautta sitä, onko jatkuvassa kuolemanvaarassa ja puutteessa eläminen eläimelle onnellisuutta ja vapautta? En ole kuitenkaan vakuuttunut eläinten tarhaamisesta ihmisten töllisteltäväksi kirjankaan jälkeen, sillä onhan eläintarhadilemmassa kyseessä muukin kuin pelkkä eläimen onnellisuus.

Kaiken kaikkiaan Life of Pi on vaikuttava teos. Martell onnistuu loistavasti tarinankerronnassaan, juonessaan ja hahmoissaan, teoksen näennäisestä tapahtumaköyhyydestä huolimatta .

perjantai 20. joulukuuta 2013

Napolo and the Python

Kirjoittaja: Steve Chimombo
Julkaistu: 1994
Kustantaja: Heinemann Educational Publishers
Sivumäärä: 168

Steve Chimombon runokokoelma Napolo and the Python kertoo erityisesti malawilaisesta mytologisesta suuresta käärmeestä, Napolosta. Runokokoelman nimi on sikäli hieman harhaanjohtava, että sen nimi antaa ymmärtää, että kyseessä on jonkinlainen vastakkainasettelu Napolon ja pytonin välillä, vaikka todellisuudessa Napolo on pytonin nimi. Runokokoelman nimi on itse asiassa yhdistetty kahdesta Chimombon aikaisemmasta kokoelmasta, mikä selittää harhaanjohtavuuden.

Teoksen päärunoelma on useammasta runosta koostuva Python! Python! joka kertoo sateentekemisestä ja Napolosta. Päähenkilönä on Mbona, sateentekijä, joka joutuu kuitenkin ongelmiin Mlaulin kanssa. Mlauli on myös sateentekijä, mutta kuivuudesta huolimatta ei ole onnistunut saamaan sadetta Malawiin. Runoelmassa Python! Python! on yhdistetty kaksi malawilaista kansantarua - Mbonan ja Napolon tarinat, jotka eivät perinteisesti ole kuitenkaan kuuluneet yhteen.

Napolo ei mielestäni näyttäytynyt teoksessa mitenkään erityisen antagonistisena, vaikka esimerkiksi runossa By Napolo's Hole kyläläiset tuntuvat pelkäävän tätä. Runossa kyläläiset toivovat Napolon pysyvän kolossaan ja lausuvat:

"Grant us our wish
that we may sleep knowing
we shall pray again tomorrow."

Napolo ei siis ole mitenkään erityisen ystävällinen taruhenkilö: itse asiassa tämä on liitetty malawilaisessa kansantarustossa luonnonkatastrofeihin kuten maanvyörymiin ja tulviin. Chimombon runokokoelmassa Napolo ei kuitenkaan ole kertaakaan suuri uhka eikä runoissa ole erityisen pelokasta sävyä. Napolo, tarunomainen käärme, jää siis jonkinlaiseksi välihahmoksi - ei hyväksi eikä pahaksi.

Napolo and the Python on kiintoisa katsaus Malawin kansantaruihin, ja pidin erityisesti siitä, miten Chimombo tuo vanhat tarut nykyajaan omien runojensa muodossa. Kerronnallinen Python! Python! on teoksen parasta antia, ja vaikka runoelma onkin juonellisesti ennalta-arvattava, pidin erityisesti kahden kansantarun luovasta yhdistämisestä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Memoirs of My Childhood

Kirjoittaja: Annice Browne
Julkaistu: 2011
Kustantaja: AuthorHouseUK
Sivumäärä: 123

Annice Browne varttuu Saint Vincentin saarella isovanhempien huomassa, vanhempien työskennellessä Iso-Britannissa. Memoirs of My Childhood on nimensä mukaisesti hajanaisia muistoja Brownen lapsuudesta.

En oikeastaan odottanut Brownen teokselta mitään ihmeellisyyksiä, mutta petyin kyllä kirjaa lukiessani. Memoirs of My Childhood on vain sekalainen kokoelma muistoja, jotka eivät esiinny aikajärjestyksessä ja joita ei ole liitetty yhteen saumattomasti ja sujuvasti. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista selkeä muistelmateos lapsuudesta Väli-Amerikan saarella, mutta nykyinen toteutus tekee Memoirs of My Childhoodista laimean muistelmaromaanin, josta ei oikeastaan jäänyt mitään mieleen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Ghost Night

Kirjoittaja: Heather Graham
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Mira
Sivumäärä: 371

Vanessa Loren on yhdessä kuvausryhmänsä kanssa tekemässä pienen budjetin elokuvaa Bahamalla, Biminin saarella, kun tapahtuu järkyttävä tragedia. Kaksi ryhmän jäsentä, Georgia ja Travis, löydätään julmasti murhattuina rannalta, eikä murhaajaa saada selville. Kaksi vuotta myöhemmin Sean O'Hara ja David Beckett ovat tekemässä dokumenttia alueen historiasta ja mysteereistä. Vanessa ilmestyy paikalle pyytämään paikkaa dokumenttiryhmässä, saadakseen viimeisen mahdollisuuden selvittää Georgian ja Traviksen todellinen kohtalo. Vähitellen mysteerin selvitessä käy ilmi, että kaikki ei välttämättä ole pelkästään ihmiskäsien ansiota...

Heather Grahamin Ghost Night sekoittaa dekkarin ja fantasian. Yliluonnollinen on vahvasti läsnä teoksessa, ja jopa kaikista epäileväisimmät uskovat lopulta aaveiden olemassaoloon. Ghost Night käsittelee myös Vanessan ja Seanin suhdetta, keskittyen siihen paikoitellen jopa enemmän kuin murhamysteerin ratkomiseen dokumentin teon ohella.

Pidin Ghost Nightista, mutta minua jäi häiritsemään tässä juonen epätasaisuus. Sivuja dekkarissa on 371, ja jännittävimmät tilanteet ja koko loppuselvitys tapahtuvat rysäyksellä viimeisen 15 sivun aikana. Ensimmäiset 250 sivua ovatkin pelkkää pohjustusta tarinalle, ja vasta sitten alkaa tapahtua kunnolla edes jotakin. Onneksi Grahamin romaanissa pohjustukseen liittyy vahvasti sivujuonia, ettei se käy loputtoman tylsäksi. Olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän jännityksen ylläpitämistä kirjaan.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kide-novellihaasteen koostetta

Sainpahan Kide-novellihaasteen suoritettua! Välillä tosin tuntui, että eihän tätä saa millään tehtyä, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tasan viisi novellikokoelmaa tuli luettua haastejakson aikana, eli pääsin tavoitteeseeni.

Vuoden aikana lukemiini novellikokoelmiin mahtui niin vanhoja tuttuja kuin uusia lukukokemuksiakin. Jo aikaisemmin lukemani Kari Levolan Syvältä, veistoluokan uumenista oli ehdoton suosiikkini, mutta uusi tuttavuuteni, István Örkényn Minuuttinovelleja oli myös mieluisia lukuelämys. Toisaalta taas Fritz Galtin vakoojanovelleja sisältänyt Comoros Moon oli todella tylsää luettavaa ja pettymys. Sauli Niinistön kirjoittama Hiljaisten historia taas ei oikeastaan jäänyt mieleeni juuri ollenkaan, vaikka sen viimeinen novelli itsessään olikin mieleenpainuva. Mika Waltarin Joulutarinoita taas oli ihanan jouluinen kokoelma, vaikka ei kuitenkaan sinällään erikoinen.

Novellihaastetta suorittaessani mietin myös paljon omaa suhtautumistani novelleihin. Kuten totesin jo aikaisemmissa postauksissani novellikokoelmista, olen lukemistyyliltäni ahmija: en oikein osaa keskittyä lyhyempiin teksteihin kerrallaan, vaan luen kaiken yhdellä kertaa. Haasteen nyt ollessa ohi aionkin kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja yrittää nauttia novelleista enemmän sulattelemalla niitä hieman. Mielessä onkin monta novellikokoelmaa, jotka haluaisin lukea tulevaisuudessa!

perjantai 13. joulukuuta 2013

Murder in the Cassava Patch

Kirjoittaja: Bai T. Moore
Julkaistu: 1968
Kustantaja: Ducor Publishing House
Sivumäärä: 64

Bai T. Mooren Murder in the Cassava Patch on liberialaisen kirjallisuuden yksi kuuluisimmista teoksista, ja sitä luetaan edelleen kouluissa osana opetussuunnitelmaa. Teos kertoo Gortokaista, joka rakastuu Teneen. Jo kirjan ensimmäisellä sivulla lukija saa tietää, että Tene on murhattu ja Gortokai on tämän johdosta vankilassa.

Mooren lyhyt teos käsittelee erityisesti perinteisen liberialaisen kulttuurin ja tapojen törmäämistä 1940- ja 1950-luvulla Afrikkaan saapuneeseen länsimaalaisen materialistisen elämäntyylin kanssa. Tämä näkyy muun muassa Tenen ja erityisesti tämän sisaren, Keman, halussa saada rikas mies, jonka kautta voi saada materialistista hyvinvointia. Afrikkalainen kulttuuri ja uskonto näkyvät puolestaan Gortokain kautta. Gortokai kääntyy paikallisen noitatohtorin puoleen voittaakseen Tenen rakkauden, ja suorittaa erilaisia rituaaleja onnistuakseen tässä. Mielenkiintoista teoksessa on se, että se ei selkeästi suosi kumpaakaan, vaan suhtautuu kriittisesti molempiin. Myös Mooren käyttämä englanti on huomionarvoista: se ei ole kieliopillisesti täysin oikein, vaan pikemminkin rikkonaista. Tämäkin seikka teoksessa kertoo osaltaan Liberiasta.

Murder in the Cassava Patch on kerrottu Gortokain näkökulmasta. Lukijana olin enemmän Gortokain puolella: Tene tuntui olevan aivan liikaa sisarensa vietävissä ja manipuloitavissa. Tavallaan teoksessa esitetään kahtalainen näkökulma: toisaalta Kema on vaikutusvaltainen nainen, mutta Tene puolestaan ei uskalla ottaa omaa kohtaloaan omaan käsiinsä.

Gortokai puolestaan jäi minulle hahmona etäiseksi, vaikka tarina olikin kerrottu hänen näkökulmastaan. Murder in the Cassava Patchia tuntuu hallitsevan Gortokain pakkomielle Teneen. Pakkomielle, joka on niin vahva, että Gortokai on valmis tekemään valtavasti töitä Tenen eteen ja lopulta mieluummin tappamaan tämän kuin luovuttamaan tämän toiselle.

Pidin Bai T. Mooren kirjasta Murder in the Cassava Patch. Teoksen lyhyydestä huolimatta sain edes jonkinlaisen kuvan liberialaisesta kulttuurista ja ristiriidoista, joita länsimaalaistuminen tuo tullessaan. Vaikka teos onkin näennäisesti ja juonellisesti hyvin yksinkertainen, kätkeytyy siihen paljon tutkimisen arvoisia teemoja.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde

Kirjoittaja: Robert Louis Stevenson
Julkaistu: 1886
Kustantaja: Project Gutenberg
Sivumäärä: 108

Ilkeä ja pahantahtoinen herra Hyde riehuu Lontoossa, herättäen vastenmielisyyttä kaupungin asukkaissa ja murhaten lopulta arvostetun kansalaisen. Asianajaja Utterson ihmettelee muiden muassa tapausta, ja huomaa lopulta eriskummallisen suhteen ystävällisen tohtori Jekyllin ja herra Hyden välillä. Tilanne muuttuu pahempaan päin, ja lopulta Utterson saa tietää todellisen ja yllättävän totuuden Hyden ja Jekyllin väleistä.

Robert Louis Stevensonin The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde on kertomus pahan ja hyvän kamppailusta ihmisessä.

Tohtori Jekyll on hyväntahtoinen ja ystävällinen lääkäri, joka kuitenkin - kaikkien ihmisten tapaan - kamppailee oman pimeän puolensa kanssa. Tieteellisen kokeen tuloksena Jekyllillä on mahdollisuus olla paha, todella paha, ilman seurauksia.

Minusta oli mielenkiintoista, kuinka pahuuteen liitetään tietynlainen vapaus. Jekyll kokee olevansa Hydena vapaa tekemään mitä tahansa, ja kokee juuri pahat ja ilkeät teot ilman vastuuta suurimmaksi vapaudeksi. Tosiasiassahan ihmisellä on vapaus valita myös se pahuus, siitä täytyy vain kantaa seuraukset. Kauhukirjallisuudeksikin luokitellun teoksen The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde kauhistuttavin osuus ei ole kuitenkaan Jekyllin ja Hyden kummallinen ja kammottava symbioosi, vaan kirjassa esiintyvä mahdollisuus pahuuteen ilman vastuuta.

Robert Louis Stevensonin The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde on mielestäni mielenkiintoinen lyhyt klassikko, mutta aikaharppaukset ja pitkähkö kirjeselostus ovat hieman sekavia enkä päässyt kunnolla tapahtumiin kiinni.

Kuvituksena Leo Hutchisonin vuonna 2013 julkaisema painos.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

H.R.H.

Kirjoittaja: Danielle Steel
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 323

Christianna, Liechtensteinin prinsessa, palaa takaisin Vaduziin neljän vuoden opiskelujen jälkeen Yhdysvalloista. Kotona Liechtensteinissa odottavat epämieluisat velvollisuudet prinsessana: nauhojen leikkely, vanhainkodeissa ja sairaalassa vierailut sekä pitkästyttävät päivälliset ministerien ja muiden maiden edustajien seurassa. Christianna kaipaa kuitenkin jatkuvasti pois, ja oltuaan puolentoista päivän ajan vapaaehtoisena Venäjällä koulukaappaus-terroristi-iskun uhreja auttamassa, hän päättää lähteä Afrikkaan Punaisen Ristin kautta. Afrikassa Christianna tapaa komean nuoren lääkärin, Parkerin, mutta isä, Liechtensteinin hallitsija, ei voisi kuvitellakaan tyttärensä naivan tavallista ihmistä - vähintään prinssi se olla pitää.

Danielle Steelin H.R.H. on tuskaa alusta loppuun asti. Juoni on ennalta-arvattava ja epärealistinen, henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi ja erityisesti Christianna on itse täydellisyys. Kaiken lisäksi kirjaa lukiessani minua ärsytti suunnattomasti tekstistä läpi paistava asenne siitä, kuinka naisten pitää olla tietynlaisia ja heiltä ei suvaita samanlaista käytöstä tai tapoja kuin miehiltä. Tämä käy ilmi erityisesti Christiannan isän Hans Josefin suhtautumisesta lapsiinsa: Christiannan oletetaan olevan täydellinen enkeli, kun taas veli, kruununprinssi Friedrich, juhlii ja hurjastelee ympäri Eurooppa rypien skandaaleissa. Hans Josef ei pidä poikansa käytöksestä, mutta suvaitsee sitä, koska Friedrich on mies.

Steelin romaani on mielestäni myös huonosti kirjoitettu: teksti on pelkkää asioiden kuvailua yksinkertaisesti, ja kielikuvat ja harkittu ilmaisu puuttuivat. H.R.H. on myös hyvin toistava: samat sanat - erityisesti 'impeccable' - toistuvat jatkuvasti. Samoja asioita ja lähes samoja lauseita myös toistettiin teoksessa, mikä on pidemmän päälle hyvin puuduttavaa.

Kaikista rasittavinta kuitenkin oli Christiannan hahmo. Jo kymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee selväksi, että Christianna on kaikin puolin täydellinen hahmo - paljon kauniimpi kuin muut prinsessat, hoikka, mutta tietenkin muodokas, hyvin kasvatettu, erinomainen oppilas, isänsä tuki, mutta tietysti ystävällinen ja vailla teeskentelyä. Christianna jää teoksessa kovin pinnalliseksi hahmoksi, johon on mahdoton samastua - koko kirjan aikana hänestä ei mainitaan yhtäkään negatiivista puolta.

H.R.H. oli kaikenkaikkiaan tylsä ja rasittava kirja lukea. Ainoa tunne minkä kirja herätti lukiessani oli suunnaton ärsytys - huonolla tapaa.

torstai 5. joulukuuta 2013

Guardian of Lies

Kirjoittaja: Steve Martini
Julkaistu: 2009
Kustantaja: HarperCollins
Sivumäärä: 438

Costa Ricasta kotoisin oleva Katia on hankalassa tilanteessa: rikas Emerson Pike ei päästä häntä takaisin, vaan pitää kaikkia tämän rahoja hallussaan tutkiakseen Katian äidin ottamia kuvia. Katia kuitenkin onnistuu pakenemaan, mutta hänen epäonnekseen Emerson Pike murhataan samana iltana. Katia vangitaan, ja hänet sattumalta aikasemmin tavannut juristi Paul Madriani ja hänen kollegansa Harry Hinds ryhtyvät Katian asianajajiksi. Epäonnisten sattumien kautta Paul kuitenkin huomaa yhtäkkiä olevansa epäilty murhaan Katian rinnalla...

Steve Martinin dekkari Guardian of Lies sekoittaa menneisyyden tapahtumat nykyajan terrorismiin. Kuinka Kuuban ohjuskriisi, Neuvostoliiton aikainen sotilas sekä Lähi-Idän terroristit liittyvät toisiinsa? Ja mitä tekemistä Katialla, tämän äidillä ja salaperäisillä valokuvilla on kaiken kanssa?

Guardian of Lies on hieman hitaasti käyntiin lähtevä perusdekkari, jossa seikkaillaan niin Yhdysvalloissa, Meksikossa kuin Costa Ricassakin. Muutoin Martinin teos olisi aika tylsä, mutta tarinaan liittyvät niin monta eri osapuolta: Yhdysvaltain oikeuslaitos ja poliisivoimat, Paul Madriani, Harry Hinds ja Katia, palkkamurhaaja Liquida, Katian äiti sekä tuntematon isoisä Nitikin sekä terroristiryhmä.

Alkukankeuden jälkeen pääsin mukaan tarinaan, mutta Guardian of Lies jää silti aika laimeaksi. Eniten jäi häiritsemään se, minkä takia Emerson Pike lopulta kiinnostui valokuvista. Jotenkin Pike jäi etäiseksi hahmoksi, jonka merkitystä tarinassa ei oikein avattu.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Kirjoittaja: Ransom Riggs
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Quirk Books
Sivumäärä: 352

Floridassa asuvan Jacobin elämä jakautuu kahtia kun hänen isoisänsä kuolee väkivaltaisesti. Ennen kuolemaansa isoisä Abe ehtii jättää Jacobille muutaman mystisiä vihjeitä: Emerson, 3 syyskuuta 1940, vanhan miehen haudan takana, löydä lintu. Ennen pitkää jäljet johtavat pienelle walesilaiselle saarelle, ja ennen pitkää Jacobille selviää, että isoisän tarinat neiti Peregrinen kodista eriskummallisille lapsille ovat totta. Vähitellen Jacob saa tietää yhä enemmän ja enemmän eriskummallisten elämästä...

Ransom Riggsin Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on yksi karmivimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Kirja oli kuitenkin myös erittäin mielenkiintoinen, ja tempaisi mukaansa heti ensimmäisestä luvusta alkaen.

Kirjan erikoisuutena on liittää mukaan valokuvia. Valokuvat liittyvät oleellisesti tarinaan, ja ovat yhtä eriskummallisia kuin Riggsin teoskin. Leijuva tyttö, mehiläisiä täynnä oleva poika, karmea, valkosilmäinen joulupukki. Valokuvat olivat mielestäni erittäin hyvä lisä teokseen, ja Riggs on onnistunut liittämään ne tarinaan saumattomasti. Ei tunnu siltä, että valokuvat on tungettu väen vängällä juoneen.

Pidän myös paljon tällaisista tarinoista, joissa meidän todellisuutemme kohtaa toisen maailman, josta tietävät vain harvat. En oikein osaa selittää mikä siinä viehättää, ehkä se, että tällaiset tarinat usein selittävät selittämättömiä asioita meidän maailmassamme. Kuten tässä Ransom Riggsin teoksessa selviää ihmisten omituisten ominaisuuksien todellinen alkuperä.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children oli erittäin hyvä ja jännittävä kirja, ja odotan innolla ensi vuonna ilmestyvää kakkososaa!