perjantai 27. syyskuuta 2013

One Day of Life

Kirjoittaja: Manlio Argueta
Kääntäjä: Bill Brow
Julkaistu: 1980 (käännös 1983)
Alkuperäinen nimi: Un Día en la Vida
Kustantaja: Vintage
Sivumäärä: 215

Guadalupe Guardado asuu Chalatenangon lähellä El Salvadorissa. One Day of Life kertoo Lupen ja tämän perheen naisten kokemuksista El Salvadorissa juuri ennen sisällissotaa.

Manlio Arguetan romaani tarttuu tärkeään aiheeseen käsitellessään erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ihmisoikeusrikkomuksia sodan aikana. Teos pohjautuu El Salvadorin todelliseen historiaan, eikä ilmeisesti miellyttänyt maan hallitusta ilmestymishetkenään: kirja kiellettiin ja Argueta joutui viettämään 20 vuotta maanpaossa. Juuri tämä osoittaa, että Arguetan kirja on tärkeä ja antaa äänen heille, jota jopa oma valtio vainoaa.

Pidin myös erittäin mielenkiintoisena sitä, että Manlio Argueta keskittyy romaanissaan naisiin ja nostaa heidän kokemuksensa esille. Miehet ovat teoksessa One Day of Life vain sivuosassa, vaikkakaan heidänkään kokemiaan kärsimyksiä ei kirjassa vähätellä. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että myös naisille, jotka usein ovat etenkin kehitysmaissa heikomassa asemassa kuin miehet, annetaan myös kirjallisuudessa ääni ja kasvot.

Vaikka teos oli rankka, oli se mielestäni hyvin kirjoitettu ja avasi uuden näkökulman El Salvadorin historiaan. En tiennyt El Salvadorista ennen kirjan lukemista juuri mitään, mutta kirjan luettuani päätin etsiä vielä enemmän tietoa kyseisestä maasta. Tämä onkin Maailmanvalloitus-haasteen parhaita puolia: tutustua uusiin maihin, niiden historiaan ja kulttuuriin. One Day of Life oli siis kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus.

maanantai 23. syyskuuta 2013

The Last Night on Bikini

Kirjoittaja: Patricia MacInnes
Julkaistu: 1995
Kustantaja: William Morrow
Sivumäärä: 171

Lucky asuu Kwajalein-saarella isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä Bubban kanssa. Kwajalein-saari on osa Marshallinsaaria, ja Luckyn isä työskentelee Yhdysvaltojen tukikohdassa. Tositapahtumiin perustuva romaani kertoo Yhdysvaltojen ydinasekokeiluista, niiden peittelemisestä ja jälkiseurauksista. Samalla The Last Night on Bikini on Luckyn kasvutarina ja kertomus hänen ongelmallisesta perheestään.

Patricia MacInnesin esikoisromaani The Last Night on Bikini oli asetelmaltaan mielenkiintoinen: ydinasekokeilut, Yhdysvaltojen piittamaton asenne alkuperäisväestöä kohtaan ja päälle toimimaton perheyksikkö. Kiinnostustani kirjaan lisäsi myös se, että kirja perustuu tositapahtumiin, ja kirjailija itse asui Marshallinsaarilla 1950-luvulla.

Kirja käsittelee erityisesti ydinasekokeiluja ja sitä, kuinka alkuperäisväestöä ei evakuoitu koeräjäytyksissä. Aluksi Lucky ja hänen veljensä arvelevat, että tapahtui erehdys, mutta myöhemmin heille selviää mahdollisuus siitä, että marshallinsaarelaiset toimivatkin vain koekaniineina, altistuen ydinaseräjähdyksestä syntyville jäämille. The Last Night on Bikini oli mielenkiintoinen tässä mielessä, sillä se sai ajattelemaan sitä, kuinka usein länsimaissa asenteet ovat olleet itsekkäitä ja piittaamattomia. Muut kulttuurit ja etniset ryhmät on unohdettu, tai vähintäänkin heitä on pidetty sivistymättöminä ja heitä on käytetty hyväksi.

Patricia MacInnesin The Last Night on Bikini oli kuitenkin myös kertomus Luckysta ja hänen perheestään. Isän alkoholismi, äidin välinpitämättömyys ja veljen ongelmat ovat asioita, joiden kanssa Luckyn täytyy vain selvitä. Samalla Lucky kohtaa alkuperäisväestön vihamielisyyttä amerikkalaisuutensa johdosta. MacInnesin teoksessa Luckyn perheellä ei ole onnellista loppua, eikä vaikka Luckylla menee suhteellisen hyvin, ei hänkään lopulta pääse täysin tasapainoon Marshallinsaarten tapahtumien ja perheensä ongelmien jälkeen.

The Last Night on Bikini oli mielestäni hyvin sekava teos, ja vaikka totesinkin, että kirja kiinnosti minua ensin, en silti pitänyt sitä. Teoksen lukeminen oli oikeastaan aika pakkopullaa, ja MacInnesin kirjoitustyyli ei ole järin mukaansatempaavaa. Kirjan sekavuus oli myös suuri ongelma, ja itselleni selvisi hyvin hitaasti, mitä kirjassa itseasiassa tapahtui. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen pettymys aiheiden pintapuoliseen ja kiireiseen käsittelyyn.

torstai 19. syyskuuta 2013

Rautatie

Kirjoittaja: Juhani Aho
Julkaistu: 1884
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 126

Matti ja Liisa, maalla asuva vanhahko pariskunta, saavat kuulla rautatiestä: ihmeellisestä koneesta, joka kulkee höyryllä pitkin rautaista tietä. Liekö moinen edes totta? Syksy ja talvi ehditään pohtia kummallisen uuden keksinnön ominaisuuksia sekä miettiä rautatien todenmukaisuuttakin, ennen kuin keväällä rautatieta on pakko lähteä katsomaan...

Juhani Ahon Rautatie on yksinkertainen romaani, joka kuvaa rautatien saapumista Suomeen ja korvessa elävän pariskunnan ihmettelyjä siitä. Nyt, noin 130 vuotta sitten teoksen ilmestymisen jälkeen, kirja tuntui mielestä kenties tylsältäkin ja aihepiiri kaukaiselta. Nykyihminen ei ole juuri tottunut erityisemmin ihmettelemään tekniikan edistystä, ainakin itselleni jatkuvasta edistyksestä on tullut itseisarvo, ei ihmettelyn tai kummastelun aihe. Liisalle ja Matille puolestaan rautatie on suuri ihme, josta riittää juttua pitkään:

"Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta... että kaikkea sitä vanhoillaan kuuleekin."

Vaikka rautatie heitä paljon kiinnostaakin, eivät he kehtaa sitä myöntää toisilleen. Syksyn kääntyessä talveksi molemmat sanovat pitävänsä rautatietä mahdottomuutena, mutta eivät todellisuudessa halua myöntää toiselle uskovansa niinkin kummalisen keksinnön olemassaoloon. Rautatie kuitenkin pysyy mielissä.

"Mutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuuliat toistensa siitä unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa, vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan."

Lopulta Liisa ja Matti pääsevät viimein matkaan: tosin rautatien näkeminen täytyy verhota tuttavien näkemisiksi. Kuka sitä nyt kehtaisi myöntää, että rautatietä ja hyöryveturia sitä ollaan menossa katsomaan. Erinäisten kommellusten jälkeen Liisa ja Matti pääsevät kuitenkin jopa rautatien kyytiin.

"Siihen oli jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin... Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni..."

Juhani Ahon Rautatie eteni mielestäni jotenkin liian hitaasti. Kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus siinä mielessä, että 1880-luvulla ilmestyessään se varmasti kuvasi aidosti erityisesti maalla asuvan, alemman, koulusivistystä vaille jääneen yhteiskuntaluokan tuntemuksia uusista ja ihmeellisistä keksinnöistä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Hurricane

Kirjoittaja: Terry Trueman
Julkaistu: 2008
Kustantaja: HarperCollins
Sivumäärä: 134

Kun Mitch-hurrikaani iskee Hondurasiin vuonna 1998, on 13-vuotias José Cruz on kotona äitinsä, sisartensa Ángelan ja Marían sekä veljensä Juanin kanssa. Isä, isoveli Víktor ja isosisko Ruby ovat olleet matkalla läheiseen kaupunkiin. La Rupan kylän kaikki talot sortuvat kahta lukuunottamatta, mutavyöry hautaa alleen talojen jäännökset ja yli puolet pienen kylän asukkaista saavat surmansa. Isän ja isonveljen ollessa poissa täytyy Josén ottaa vastuu, ja kun pieni Juan sairastuu, täytyy Josén juosta yli kymmenen mailin matka lähimpään kaupunkiin hakemaan lääkäriä.

Terry Truemanin lastenkirja Hurricane kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1998 Hondurasiin iskeneestä ja sitä pahoin tuhonneesta Mitch-hurrikaanista. Samalla se on kasvukertomus pienestä pojasta, joka kasvaa muutaman päivän aikana lapsesta vastuuta kantavaksi nuoreksi.

Hurricane olikin nimenomaan lastenkirja: Josén vastuunkantaminen ja kasvu oli kuvattu lapsen näkökulmasta. Realistista kirjassa oli myös se, että vaikka José rohkaistuu ottamaan vastuuta, pelottaa häntä silti paljon. Jotenkin teos oli myös hyvin kaunisteltu: kyläläisten kuolemia ei kuvailtu tarkemmin, eikä hahmojen suruakaan juuri käsitelty. Pääpaino teoksessa oli nimenomaan Josén kasvulla ja rohkeudella.

Ei Hurricane suorastaan huono kirja ollut, mutta ei kyllä erityisen hyväkään. Jotenkin kirjan aihe oli aika rankka mielestäni lastenkirjan aiheeksi, varsinkaan kun Mitch-hurrikaania ja sen aiheuttamia tuhoja ei juuri kirjassa käsitelty, vaan ne jäivät vain taustalle kummittelemaan. Kuitenkin Hurricane oli mielenkiintoinen siinä suhteessa, että se näytti pienen, joskin fiktionaalisen, palan hondurasilaisesta kylästä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

The Girl Who Fell to Earth

Kirjoittaja: Sophia Al-Maria
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Harper Perennial
Sivumäärä: 265

Amerikassa, Washingtonin osavaltiossa kasvaneelle Sophialle on suuri muutos muuttaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta Qatariin, isänsä kotimaahan. Nurinkurista kyllä, konservatiivisessa Qatarissa Sophian elämä on vapaampaa kuin Washingtonissa. Qatarissa Sophia rakastuu ensimmäisen kerran, tutustuu todella isän puoleiseen sukuunsa ja oppii lopulta tuntemaan myös qatarilaisen puolensa.

Vaikka The Girl Who Fell to Earth onkin aihepiiriltään erittäin mielenkiintoinen ja siinä olisi aineksia vaikka mihin, oli se kuitenkin loppujen lopuksi tylsästi kirjoitettu kirja. Al-Marian teosta sai kahlata läpi, vaikka vetävämmällä kirjoituksella sinänsä mielenkiintoista elämäntarinaa olisi jaksanut lukea vaikka kuinka pitkään.

Kirjaa lukiessa esimerkiksi amerikkalaisen ja qatarilaisen kulttuurien eroavaisuuksia ei mielestäni käsitelty juurikaan mitenkään erikoisesti: osasyynä tähän voi olla se, että muuttaessaan Qatariin teinikapinan seurauksena, Sophia Al-Maria oli hyvin nuori eikä mahdollisesti liiemmin miettinyt kulttuurisia eroja muutoksen keskellä. Samoin jäi hieman häiritsemään, että oman paikan ja kansalaisuusidentiteetin etsimistä ja siihen liittyvää pohdintaa ei kirjasta löytynyt ollenkaan, vaikka juuri sitä odotin eniten ennen teoksen lukemista.

Sophia Al-Marian The Girl Who Fell to Earth oli siis lukukokemuksena pettymys, vaikka en siltä kovin suuria odottanutkaan. Pienenä, mutta hauskana yksityiskohtana kirjassa oli kuitenkin se, että Al-Marian äidinisä oli Suomesta kotoisin. Muistelmat ja erityisesti monikulttuuristen henkilöiden elämäntarinat ovat mielestäni usein kiehtovia, mutta tämä jäi valitettavasti laimeaksi.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Syvältä, veistoluokan uumenista

Kirjoittaja: Kari Levola
Julkaistu: 2002
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 111

"Nuoruus ei ole vaikeata, se on vielä vaikeampaa ja kaupan päälle vielä ristiriitaistakin."

Olen lukenut Kari Levolan nuortennovelleja sisältävän kokoelman Syvältä, veistoluokan uumenista useaan kertaan, mutta joku tässä jaksaa aina napata! Levolan maailma on hieman vääntyneen humoristinen, mutta kertoo samalla aidosti erilaisten nuorten erilaisista maailmankuvista. Novellit ovat kuin hetkiä, pieniä kurkistuksia teini-ikäisten elämään, maailmaan, jossa ei jakseta imuroida ja jossa vastakkainen sukupuoli on pelottavampi ja kiehtovampi kuin kolmipäinen käärme.

Vaikka en itse samastunutkaan erityisesti yhteenkään hahmoista, ja nuorten maailma tuntui jotenkin hieman oudolta, (johtunee osittain myös teoksen julkaisusta: itse olen ollut Levolan hahmojen ikäinen vajaat kymmenen vuotta julkaisuajankohtaa myöhemmin) pidän silti teoksesta valtavasti! Kari Levolan novellikokoelma Syvältä, veistoluokan uumenista käsittelee kuitenkin aiheita, jotka ovat ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä. Vaikka puitteet muuttuvat, teemat pysyvät samana. Novellit käsittelevät muun muassa tietotekniikkaa, kyseenalaistavat yhteiskunnan kauneusihanteita ja tietysti myös ihastumista, rakkautta ja lähestymisen mahdottomuutta.

Muun muassa novelli Elämän koreus kritisoi yhteiskunnan asettamia kauneusihanteita keinotekoisina ja luonnottomina, jotka ovat muodostuneet vain sen takia, että enemmistö kannattaa niitä. Päähenkilö Silja haaveilee koristeamputoinnista, ja haikailee jäsensiirrännäisien perään: ehkä joskus Suomessakin on mahdollisuus saada peukalo keskelle kämmentä. Tekstin kautta Levola kyseenalaistaa epärealistiset ja luonnottomatkin kauneusihanteet, joiden noudattaminen todellisuudessa on vain pelkoa joutua yhteisön ulkopuolelle ja joukosta erottautuminen.

Toinen teoksen kantava teema on tietotekniikka ja sen läsnäolo erityisesti nuorempien sukupolvien arkielämässä. Tekstiviestien tärkeyttä käsitellään eräässä novelleista, ja novelli Elävän kuva piirtää karun kuvan internetin raadollisuudesta: maailman pahuuden ja julmuuden saa omalle ruudulle parilla klikkauksella. Levola onnistuu nostamaan kokoelmassaan Syvältä, veistoluokan uumenista esille tietotekniikan ja jatkuvan informaatiovirran sekä positiiviset että negatiiviset puolet.

Rakkaus, seurustelun aloittaminen ja ihastumiset ovat myös olennainen osa teosta. Kiinnitin lukiessani huomiota siihen, että suurin osa näistä novelleista käsitteli aihetta pojan näkökulmasta. Mielenkiintoista oli se, että Levolan novelleissa pojat eivät näyttäydy stereotyyppisesti naistenmetsästäjinä tai vain yhden asian perässä juoksevina apinoina. Sen sijaan Kari Levola nostaa teoksessaan esiin poikien epävarmuuden ja itseluottamuksen puutteen, luomalla huomattavasti realistisemman ja samaistuttavamman kuvan kuin media yleensä.

Eniten pidin kuitenkin Kari Levolan hauskasti ironisesta ja osittain surrealismilla leikittelevästä huumorista. Muun muassa novellissa Nuorukaiset eksyvät on pätkä, joka mielestäni on hyvä esimerkki Levolan viljelemästä huumorista:

""Minä voin sillä aikaa teurastaa vasikan."
"Ei taas vasikkaa", poika huokasi.
"No, sitten minä lämmitän meille mikrossa pizzat", isä sanoi."

Samoin Kari Levola luo huumoria myös sanaleikkien kautta. Tämä käy erityisesti ilmi novelleista Miksi aina on niin vaikeeta 1 ja Miksi aina on niin vaikeeta 2. Samoin kirjailija saa esille surkuhupaista huumoria teini-iän kömpelyydestä ja epävarmuudesta:

"Jokinen ehti mukaan usein vasta kertosäkeessä, luokkakuvaan ei lainkaan ja diskossa hän oli liian laiha haettavaksi."

Huumori ei kuitenkaan ole ilkeää tai naura nuoruuden ja kasvukipujen kustannuksella, vaan pikemminkin on hyväntahtoinen muistutus siitä, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti.

Syvältä, veistoluokan uumenista on myös tekstillisesti monipuolinen teos: osa novelleista on lyhyempi, osa vain parin lauseen mittaisia. Mukaan mahtuu myös novelleja, jotka menevät melkein proosarunouden kategoriaan. Osa on kirjakielisiä, toisaalta puhekielisyyttä ja rosoista kirjoitustapaa käytetään useammassa novellissa.

Kari Levolan teos Syvältä, veistoluokan uumenista oli kokonaisuudessaan mielestäni erittäin hyvä, ja toimii niin yksittäisinä novelleina kuin kokoelmanakin. Tämän pariin tulee taatusti palattua tulevaisuudessakin!

tiistai 3. syyskuuta 2013

Unelmakuolema

Kirjoittaja: Leena Krohn
Julkaistu: 2004
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 216

Kerrankin voitin jotain! Unelmakuoleman voitin hdcaniksen Hyönteisdokumentti-blogin arvonnassa. Leena Krohnin teos oli mielenkiintoinen jo aiheensa puolesta, mutta lukiessani se veti minut vielä syvemmälle kirjan maailmaan.

Lucia on töissä sekä Unelmakuolemassa että Pakastamossa. Unelmakuoleman tarkoitus on tarjota jokaiselle - kriteerit täyttävälle, tietysti - mahdollisimman laadukas ja hyvä kuolema. Pakastamo taas tarjoaa palveluaan heille, jotka tahtovat uuden elämän: syväjäädytys nestemäisessä typessä ja ylösnousemus tekniikan kehityttyä ovat osa kauppaa. Samalla kun Unelmakuolema kasvattaa suosiotaan, leviää maailmalla pandemia, joka tunnetaan nimellä "Lentävä vanhuus" ja tuhatjalkaiset levittävät tumultusta.

Leena Krohnin 10-luvulle (2010-luvulle?) sijoittuva dystopiakertomus Unelmakuolema on vangitseva kuvaus ihmisen pohjattomasta itsekkyydestä. Sekä Unelmakuolema ja Pakastamo edustavat teoksessa ihmisen mahdollisimman pitkälle vietyä itsekkyyttä, jossa yksilön itsemääräämisoikeus on jalostettu huippuunsa. Unelmakuolemassakaan ei ole kyse mistään muusta kuin itsekkyydestä: oikeus kuolla on vain niillä, jotka ovat täysin terveitä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Itsekkyyden teeman käsittelyn lisäksi Unelmakuolema kysyy: voiko kuolemaa huiputtaa?

Krohnin teoksella ei sinällään ole selkeää juonta, vaan pääpainona on 10-luvun dystopian ja ihmisen (todellisen?) luonteen ja itsekkyyden esiintulemisen kuvaus. Unelmakuoleman maailma on kuin oma maailmamme: vain hieman pitemmälle vietynä. Vaikka suurimman huomion varastaakin kuoleman kanssa kilpailu Unelmakuoleman ja Pakastamon muodossa, pidin erittäin mielenkiintoisena myös taiteen kuvausta teoksessa.

"Oli tapahtunut jotain eriskummallista. Ei enää riittänyt se, että esitystä, simulaatiota, virtuaalista tekemistä pidettiin todellisuutena. Sehän oli aina ollut kaiken taiteen ja teatterin päämääräkin: olla "leikisti" totta. Mutta missä oli nyt leikki? Missä oli illuusio?"

Taide esiintyy Krohnin romaanissa oikeastaan itsekkyytenä ja pahuutena, joka verhotaan kannanoton ja ilmaisunvapauden huntuun. Taidetta ei ole enää esteettisyys ja kauneus, vaan taidetta on shokeerata: tappaa ikääntynyt prostituoitu videolla, raiskata tyttö näyttämöllä, häpäistä ruumis sian teurastuksen yhteydessä. Taitelijat esiintyvät Unelmakuolemassa itsekkäinä - "minä itse olen tärkein" - ja yhteiskunnan hyväksi uhrautujina, jotka riskeeraavat rikosoikeuteen joutumisen luodessaan "taidettaan". Mielenkiintoista teoksessa on se, kuinka kirjan maailman konservatiivisissa piireissä tätä taidetta pidetään hyväksikäyttönä ja julmuutena. Unelmakuoleman liberaalit kauhistelevat niitä, "joiden toleranssikynnys on niin matala, että he nostavat metelin yhden ikääntyneen prostituoidun taposta ja syömisestä."

"Elämme nyt keskellä konservatismin aaltoa, joka todella kauhistuttaa minua."

Leena Krohn nostaa esille romaanissaan siis myös moraalin ja oikean ja väärän subjektiivisuuden: mikä on oikein? Nyky-yhteiskunta tuomitsisi varmaan ilman muuta Unelmakuolemassa kuvatun taiteenmuodon, mutta vuosia sitten osa nykytaiteesta oli yhteiskunnan paheksunnan alaisena. Muuttuuko oikea ja väärä yhteiskunnan mukana, onko enemmistön moraali oikea moraali? Kumpi on suurempi oikeus: yksilön itsemääräämisoikeus vai yhteishyvän tavoittelu? Onko oikein tuhota yhteiskuntaa hyödyttämätön yksilö enemmistön hyväksi?

Mielestäni Unelmakuolema käsitteli myös pelkoa. Pelko ohjaa oikeastaan kaikkia hahmojen valintoja: toiset ajautuvat Unelmakuolemaan tai Pakastamoon pelätessään joko raihnaista vanhuutta ja kivuliasta kuolemaa tai kuoleman lopullisuutta. Pelko saa myös yhteiskunnan hyväksymään kyseenalaiset ja julmat "taiteen" muodot. Krohnin dystopian ihmiset haluavat ummistaa silmänsä kehitysmaiden ahdingolta luodessaan julmaa taidetta. Tekemällä julmuuksista todellisuutta ja taidetta he vähättelevät inhimillistä kärsimystä ja luovat siitä jotain korkeampaa, tekevät kivusta, nöyryytyksestä ja kärsimyksestä jotain hienoa ja tavoiteltavaa taiteen muodossa.

Leena Krohnin Unelmakuolema oli pysäyttävä lukukokemus, joka sai lukijan miettimään omaa todellisuuttaan, moraaliaan ja oikean ja väärän rajaa. Samoin romaani haastaa ajattelemaan yksilön ja yhteiskunnan oikeuksia, jotka saattavat mennä joskus toistensa yli. Kumpi on silloin arvokkaampi? Tuleeko yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioittaa niin kauan, kun se ei suoraan aiheuta vahinkoa toiselle? Vai onko yhteisön hyvä tavoiteltavampaa? Ja jos vältetään ääripäitä, niin missä kulkee sopiva tasapaino?