keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Sininen linna

Kirjoittaja: L.M. Montgomery
Suomentaja: A.J. Salonen
Julkaistu: 1926 (suomennos 1930)
Alkuperäinen nimi: The Blue Castle
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 280

Valancy Stirling on liki kolmekymppinen, sukulaistensa mielestä toivoton vanhapiika. Eräänä päivänä Valancy saa kuitenkin tietää, että hänellä on elinaikaa alle vuosi jäljellä, ja äkillinen säikähdys voisi aiheuttaa kohtalokkaan sydänkohtauksen. Valancy päättää, että usean vuoden aikainen äidin ja sukulaisten ikeen alla olo päättyy nyt, ja viimeisen vuotensa hän elää juuri niin kuin haluaa...

L.M. Montgomeryn vähemmän tunnettu tyttökirja Sininen linna on tarina vähän perinteistä vanhemmasta sankarittaresta. Mielestäni Sininen linna onkin tyttökirja vähän vanhemmille lukijoille, siinä missä Montgomeryn tunnetuimmat tyttökirjat - Anna-sarja ja Runotyttö-kirjat - ovat nuoremmillekin suunnattuja. Sinisessä linnassa on myös jotain hieman surumielisempää, ja Valancyn maailma ja sitä koskettavat ongelmat ovat paljon vakavampia kuin Annan tai Emilian. Sen lisäksi, että Valancy sairastaa vakavaa sydäntautia, hän lähtee taloudenhoitajaksi juopon Karjuvan Abelin kotiin, hoitamaan aviottoman lapsen synnyttänyttä Cissyä. Montgomeryn Sinisessä linnassa huolet eivät ole siis ainoastaan kotoisia pieniä kommelluksia.

Valancy on sankarittarena myös aika itsenäinen ja jopa hieman feministinen: hän ottaa elämänsä omiin käsiinsä eikä suostu kuuntelemaan sukulaisten neuvoja. Mielenkiintoista teoksessa on se, että vaikka Montgomery on luonut Valancysta vahvan naishahmon, joka ei suostu enää muiden komenneltavaksi, Valancyn haaveet ovat silti hyvin perinteisiä. Hän nimittäin tahtoisi naimisiin ja oman kodin, eli tässä suhteessa Valancyn unelmat kohtaavat perheen toivomukset.

Sininen linna oli mielestäni hyvä rakkausromaani astetta jännittävämmällä juonella. Vaikka Valancyn sairaus olikin tärkeässä osassa, oli hänen ja Barney Snaithin rakkaustarina vähintään yhtä hallitseva juoni tarinassa. Pidin tästäkin Montgomeryn kirjasta paljon, ja oli hyvin mielenkiintoista lukea Montgomeryltä jotain hänen perinteisistä tyttökirjoistaan hieman eroavaa.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Sammon vartijat

Tuliterä
Kirjoittaja: Timo Parvela
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 224

Tiera
Kirjoittaja: Timo Parvela
Julkaistu: 2008
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 270

Louhi
Kirjoittaja: Timo Parvela
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 325

Ystävykset Ilmari ja Ahti saavat Ilmarin isän tuttavalta, kaatopaikan vieressä asuvalta vanhalta mieheltä kanteleen. Yhdessä he esittävät koulun kevätjuhlassa esityksen, jonka aikana alkaa yhtäkkiä kuulua outoa laulua sekä rehtori vajoaa maahan. Ilmari ja Ahti huomaavat yhtäkkiä kaikkien tavoittelevan kanteletta, ja tapahtumien edetessä heille selviää, keitä he todellisuudessa ovat. Ilmari ja Ahti ovat Sammon vartijoita, joiden tehtäväksi on uskottu varjella erityisesti kahta Väinämöisen kätkemää Sammon sirpaletta. Sammon sirpaleet tuottavat onnea ja menestystä koko maapallolle, mutta Pohjolan valtiatar, Louhi, on vuosisatojen saatossa kerännyt itselleen sirpaleita saadakseen kootuksi Sammon. Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen itsekäs tuhlaaminen on Louhen tekosia, ja maapallo sortuu lopullisesti, mikäli Louhi saa käsiinsä puuttuvat kaksi Sammon sirpaletta. Sammon vartijoiden tehtävänä on siis estää tämä... Avukseen Ilmari ja Ahti saavat onneksi Ilmarin isosisko Annin, mestarivaras Jokkerin, tämän sisaren Ainon sekä rehtorin ja Saanan. Yhdessä joukko yrittää löytää Sammon viimeiset sirpaleet ennen Louhea ja kukistaa Pohjan akan hirmuvallan...

Timo Parvelan Sammon vartijat -sarja jatkaa siitä mihin Kalevala jäi - tosin vuosituhansia myöhemmin. Kalevalan tarusto ei olekaan tarua, vaan totisinta totta. Tuliterä, Tiera ja Louhi yhdistävät perinteisen fantasiaseikkailun ja nyky-yhteiskunnan ovelasti. Samoin Kalevalan henkilöiden sopeuttaminen 2000-luvun Suomeen on onnistunut mielestäni hienosti. Parvelan lasten- ja nuortenkirjassa keskeisintä on kuitenkin hyvän ja pahan taistelu.

Sammon vartijat -sarjassa Kalevalan asetelmasta ei juuri poiketa eikä sitä kyseenalaisteta: Louhi on tarinan vihollinen, itsekäs ja ilkeä, kun taas Kalevalassa asuvat sankarit ovat kertomuksen sankareita. Ovelaa kirjoissa oli kuitenkin se, kuinka Timo Parvela on sopeuttanut Kalevalan hahmot nykyaikaan: Louhi ja tämän tyttäret johtavatkin kansainvälisiä suuryrityksiä, joiden avulla heidän onnistuu saada valtaa nykymaailmassa. Plussaa myös siitä, miten Parvela on muokannut Kalevalan hahmojen nimiä nykyaikaisemmiksi ja tarinaan soveltuviksi.

Vaikka pidinkin Tuliterästä, Tierasta ja Louhesta, teoksissa oli kuitenkin mielestäni myös puutteita. Tapahtumat etenivät liian nopeasti ja tuntui, ettei niitä liiemmin pohjustettu. Toimintaa oli ehkä liiankin kanssa ja välillä tarinaan jäi aukkoja, joille olisin halunnut enemmän selitystä. Toinen kirjojen ongelma oli siinä, että hahmoja oli aivan liikaa. Hahmokehitys jäi mielestäni aika vähälle, ja lukija ei oikein päässyt yhdenkään hahmon pään sisälle kunnolla. Tosin Sammon vartijat -sarja on erityisesti lapsille ja varhaisnuorille suunnattu, joten teosten yksinkertaisuus selittynee osittain sillä. Samoin vahva toimintapainotteisuus: pitkän dialogin tai pohdiskelun lukeminen saattaisi olla puuduttavaa. Itse ainakin pidin kymmenen vuotta nuorempana jännittävistä tapahtumista enemmän kuin moniulotteisista hahmoista ja hitaista keskusteluista.

Sammon vartijat -sarja oli mielestäni kuitenkin hyvä fantasiasarja lapsille ja nuorille. Pidin erityisesti siitä, miten Kalevalaa oli käytetty teoksessa ja miten teossarjan myötä Suomen kansalliseepos tulee lähelle helpompitajuisena kuin itse runomittaan kirjoitettu Kalevala.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Belinda

Kirjoittaja: Maria Edgeworth
Julkaistu: 1801
Kustantaja: Girlebooks
Sivumäärä: 678

Nuori Belinda Portman on lähetetty tätinsä toimesta lady Delacourin huomaan tehdäkseen vaikutuksen seuraelämässä ja napatakseen miehen, mikäli mahdollista. Belinda itse ei kuitenkaan näe jokaisessa miehessä potentiaalista sulhasehdokasta, vaan tahtoo toimia rehellisesti ja löytää sielunkumppanin, jota voi kunnioittaa. Lady Delacourin luona Belinda tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja joutuu erilaisiin selkkauksiin. Belinda huomaa myös, että seuraelämä on täynnä juonitteluja ja vaiettuja asioita, joista ei voi puhua.

Maria Edgeworthin romaani Belinda on hyvin moraalinen teos nuoren naisen kokemuksista seuraelämässä, jossa läheskään kaikki huomattavat ja tärkeät henkilöt eivät koe tarpeelliseksi olla rehellisiä itselleen ja muille ja käyttäytyä kunniallisesti ja kohteliaasti. Teos myöntää itsekin moraalisuutensa, sillä sen lopussa kirjoittaja toteaa:

"Yes, [o]ur tale contains a moral; and, no doubt, [y]ou all have wit enough to find it out."

Moraalisuudestaan huolimatta Belinda on kuitenkin loppujen lopuksi vain tarina nuoresta naisesta ja siitä, kuinka tämä saa lopulta itselleen täydellisen miehen vaikeuksien kautta. Mielestäni Belinda oli itse asiassa hyvin tylsä kirja, ja Edgeworth ei onnistu tempaamaan lukijaansa mukaansa. Yksi romaanin ongelmista oli mielestäni sen hieman omituinen juonikehitys: ensimmäisen puolikkaan aikana keskitytään Belindan omalaatuiseen ystävyyteen lady Delacourin kanssa, ja kirjan jälkipuolisko käsittelee nopeasti ja lievän sekavasti Belindan kahden ihailijan tarinat sekä sankarittaren sydänsurut.

Belindassa näkyy jälleen naisen heikko asema 1800-luvun alussa. Belinda Portman on itse riippuvainen 'esiliinasta', ja jonkun vanhemman naisen huostassa oleminen seuraelämässä on oikeastaan välttämätöntä. Belindalla ei myöskään ole valtaa tehdä itse aloitetta rakkautensa suhteen. Hän joutuu vain odottamaan kunnes tämä puhuu, eikä hän myöskään voi suoraan selvittää ilmennyttä väärinkäsitystä siitä, että hänen rakastetullaan Clarence Herveyllä olisi rakastajatar. Välistä naisen aseman aiheuttama alemmuus ja toiminnanpuute häiritsi minua kovin, mutta toisaalta Belinda oli myös tämän takia kiintoisa. Erikoisen mielenkiintoisen tästä teki se, että mielestäni Edgeworth kirjoittaa hyvin ihailevasti Belindan pidättyvästä tavasta käyttäytyä ja nostaa tämän esiin naiselle sopivana ja moraalisesti oikeana tapana esiintyä.

Teoksessa keskeistä on myös Belinda Portmanin ystävän lady Delacourin henkinen kasvu. Teoksen alussa lady Delacour on hermostunut, itsekäs ja luulee sairastavansa rintasyöpää. Kaiken lisäksi hän on myös vieraantunut tyttärestään, joka on muiden luona kasvatettavana sekä halveksii ja inhoaa miestään. Belindan edetessä lady Delacour joutuu miettimään omaa tilannettaan ja saatuaan selville rintasyöpänsä olleen vain luulotautia, onnistuu Belindan suotuisalla vaikutuksella korjaamaan välinsä tyttäreensä Helenaan sekä mieheensä, lordi Delacouriin.

Kuten jo mainitsin, Belinda oli minusta pitkäveteinen kirja. Juoni eteni omituisesti ja eikä ollut mielestäni kehitykseltään yhteinäinen. Minua ärsytti myös se, millaiseksi pyhimykseksi Belinda Portman oli kuvailtu: hänen vikansa olivat hyvin pieniä ja huomaamattomia ja Belinda oli selkeästi nostettu jalustalle kirjan muihin hahmoihin verrattuna. Maria Edgeworthin Belinda ei siis ollut mielestäni mikään erityisen hyvä tai mieleenpainuva lukukokemus.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Pohjan akka

Kirjoittaja: Seija Vilén
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Avain
Sivumäärä: 233

Ikääntynyt Louhi Pohja asuu vanhainkodissa, jossa häntä käy katsomassa ainoastaan vävy Ilkka. Muistisairaudesta kärsiva Louhi käy myös samalla ajatuksissaan läpi nuoruutensa tapahtumia. Ilkka puolestaan pakkaa kalaa tehtaalla.

Seija Vilénin Pohjan akka on osittain surrealistinen, Kalevalaan pohjautuva teos. Romaani tapahtuu kahdella tasolla - Louhen muistoissa sekä nyky-yhteiskunnassa, jossa Louhi on vain ikääntynyt ja heikko kuolemaa odottava nainen. Vilén liittää yhteen Kalevalan tapahtumat ja taruston sekä kuvaukseen elämästä ja ikääntymisestä 2010-luvun suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Pohjan akka tarkastelee ensisijaisesti ikääntymistä vanhainkodissa, muistisairauden aiheuttamia ongelmia sekä identiteetin että kommunikaation suhteen ja kuoleman läheisyyttä. Vilén lähestyy näitä aiheita vaihtelemalla romaaninsa näkökulmaa. Välillä lukijalle avautuu Louhen näkökulma, välillä vanhainkodin hoitajien, välillä taas maailma nähdään Ilkan silmien läpi.

Seija Vilén kuvaa mielestäni realistisesti vanhenemista ja asumista vanhainkodissa. Kirjoittaja piirtää teoksessaan kuvan useasta eri hoitajasta - on Valkojakku, Miesjakku, Manilan Maria ja Ruipelo. Vilénin kuvaus vanhainkodin hoitajista ei ole ruusunpunainen: välillä he ovat kyllästyneitä ja kohtelevat asukkaita vain yhtenä hoidettavana vanhuksena sen sijaan että pitäisivät tätä yksilönä. Tästä huolimatta Pohjan akassa näkyy mielestäni myös hoitajien aito välittäminen ja myötätunto muistisairaita asukkaita kohtaan. Kirja on siis myös tässä suhteessa realistinen: jatkuvassa hoitotyössä kuoleman keskellä positiivinen suhtautuminen ja asukkaan muistaminen yksilönä ei aina onnistu parhaaltakaan vanhusalan työntekijältä.

Vilénin teoksessa surullisinta on Louhen oma sisäinen vankila: muistisairautensa takia hän ei enää kykene erottamaan nykyisyyttä menneisyydestä eikä pysty käsittämään tyttärensä muutama vuosi sitten tapahtunutta kuolemaa. Vilénin osittain surrealistisessa romaanissa lukijan tulkittavaksi jää se, onko ikääntynyt rouva Pohja tosiaan Louhi, Pohjan akka harvahammas synkästä Sariolasta vai sekoittaako määrittelemättömäksi jäänyt muistisairaus rouva Pohjan käsityksen omasta henkilöllisyydestään. Pohjan akka kuvaa myös tapaa jolla muistisairaus luo muuria sairastavan ja läheisten välillä: kommunikaatio vaikeutuu huomattavasti ja ymmärtämys on molemminpuolisesti heikkoa.

Kuoleman läheisyys ei ole kirjassa uhkaava. Louhi itse ajattelee vanhainkodissa ollessaan lähestyvää kuolemaa:

"Luuletko sinä, että kuolema on syvin loukku? Se hakkaa ja irrottaa sielun ruumiista kuin hienomman kuidun pellavasta tai hampusta. Minä sanon, totisesti minä sanon, että kuolema on vapaus. Suurin loukku on olla elossa, kun on jo valmis menemään."

Kuolema ei näyttäydy pahana tai edes kovin pelottavana vaan pikemminkin vapauttajana. Muistisairaus sen sijaan on teoksessa "loukku", joka vangitsee Louhen sisäänsä. Louhen ajatukseen kuolemasta sisältyy myös toive päästä pois, kun ei ole enää mitään, jonka vuoksi elää - ei taloa, ei tytärtä, ei enää edes selkeää käsitystä omasta identiteetistä tai tapaa kommunikoida muiden kanssa. Pohjan akassa kuoleman läheisyyttä, vanhainkodin arkea ja muistisairauden aiheuttamia ongelmia käsitellään mielestäni aidosti ja koskettavasti.

Pohjan akassa pidin myös erityisesti siitä, miten Seija Vilén on nostanut esiin Kalevalasta Louhen, vihollisen, näkökulmaa. Romaani antaa myös laajemminkin äänen Kalevalan naisille: niin Tytti kuin Kyllikki kylänkävijäkin ovat teoksessa keskeisessä roolissa ja heidän luonteensa ja hahmonsa tulevat hyvin esiin. Tässä suhteessa Kalevalaa oli käytetty Pohjan akassa hyvin: kirjoittaja täydentää alkuperäisen teoksen jättämiä aukkoja. Teos esittää naishahmot vahvoina ja voimakkaina: niin Louhi kuin tämän tytär Tyttikin ovat itsenäisiä naisia, jotka eivät muita kumarra tai tottele ja jotka kykenevät pitämään sekä itsestään että taloudestaan huolen. Samalla minusta oli mielenkiintoista lukea kuvausta Louhesta, joka kalevalaisessa tarustossa esitetään Väinämöisen ja Kalevalan vihollisena Pohjolasta. Vilénin teoksessa Louhi on inhmillinen olento, joka ei halunnut pahaa pahan vuoksi, vaan toimi kuten hänestä oli oikeudenmukaista ja hänen perheelleen parhaaksi.

Pidin Pohjan akasta hyvin paljon. Seija Vilén oli onnistunut mielestäni toteuttamaan romaanissa hyvin Kalevalan taruston ja nykyisyyden yhdistämisen. Suomalaisen kansantaruston muinainen ja mahdottomalta tuntuva maailma oli yhdistetty taitavasti ja harkiten uskottavaan kuvaukseen nyky-yhteiskunnasta ja ikääntymisestä vanhainkodissa. Kalevalan aineksien käyttö ei tuntunut teennäiseltä, vaan sopi Pohjan akkaan erinomaisesti. Kirjassa minua jäi oikeastaan häiritsemään vain se, että Vilén kuvasi mielestäni hieman liikaa Louhen vävyn Ilkan elämää, jolloin tämä osio kirjasta jäi pinnalliseksi ja vei tilaa Louhen oman elämäntarinan kertomiselta. Tästä huolimatta Pohjan akka oli mielestäni erittäin hyvä kirja, jossa toista teosta - tässä tapauksessa Kalevalaa - oli käytetty sopivasti luomaan mielenkiintoinen romaani.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Puhdistus

Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Julkaistu: 2008
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 375

Aliide Truu asuu yksin vasta itsenäistyneen Viron maaseudulla. Rauhallinen arki keskeytyy odottamattomasti, kun suttuinen, viroa puhuva, mutta selkeästi muualta saapunut Zara ilmestyy Aliiden pihalle. Vähitellen Aliide saa selville Zaran menneisyyden, ja joutuu samalla kasvotusten omien muistojensa kanssa.

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus tarttuu vakavaan aiheeseen naisten hyväksikäytöstä. Oksanen lähestyy aihetta sekä prostituutioon huijatun Zaran että Aliiden kokemuksien kautta. Samalla teos kertoo vaietusta Viron lähihistoriasta Neuvostoliiton miehityksen alla. Puhdistus yhdistää nämä yhden suvun tarinan kautta.

Naisten hyväksikäyttöä tarkastellaan erityisesti Aliiden ja Zaran kokemusten kautta. Siinä missä Aliidea nöyryytetään Neuvostoliiton hallinta-aikana kuulusteluissa, on Zaran hyväksikäyttö nyky-yhteiskunnassa ajankohtaisempi ongelma. Vaatimattomista oloista Vladivostokista kotoisin oleva Zara huijataan prostituution mukaan lupauksilla työpaikoilla. Väkivallalla ja uhkailulla kertoa Zaran kotiväelle tytön todellisesta asemasta huijattu Zara saadaan alistumaan. Puhdistus ei ole aiheensa puolesta keveä, ja välillä Oksanen kuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä inhorealistisen graafisesti. Kuitenkaan teos ei mielestäni sortunut liialliseen väkivallalla mässäilyyn. Aliide suhtautuu pihalleen ilmestyneeseen Zaraan epäluuloisesti, ja harkitsee jättävänsä tämän oman onnensa nojaan. Aliiden suhtautumisessa näkyy monien asenne: hyväksikäyttöä ja ihmiskauppaa ei haluta nähdä, siltä halutaan ummistaa silmät eikä siihen haluta puuttua. Aliiden asenteessa näkyi mielestäni myös hänen omista kokemuksistaan seurannut suojamekanismi: hän haluaa vain unohtaa, ja Zaran näkeminen tuo mieleen kipeitä muistoja. Puhdistus todella herättelee lukijan ajattelemaan myös nykypäivänä tapahtuvaa ihmiskauppaa ja hyväksikäyttöä.

Puhdistus käsittelee myös Viron lähihistoriaa uudesta näkökulmasta. Sofi Oksanen nostaa teoksessaan esiin kuvan Virosta osana Eurooppaa, eikä vain Neuvostoliiton osana. Mielestäni tämä oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista, ja tätä olisi voitu mielestäni käsitellä hieman enemmänkin. Pidin kyllä erityisesti siitä, miten Oksanen kuvaa Viroa tavallisten ihmisten näkökulmasta. Suomi ja Suomessa asuvat sukulaiset ovat rikkaita, länsimaalaiset tavarat saapuvat hiljalleen itsenäistyvään Viroon ja kuinka politiikka vaikuttaa tavallisenkin ihmisen elämään.

Oksanen on mielestäni onnistunut luomaan uskottavia ja inhimillisiä hahmoja. Varsinkin ikääntynyt Aliide Truu on epätäydellisyydessään ja vikoineen persoonallinen hahmo. Pidin teoksessa myös siitä, kuinka vakavampien aiheiden lisäksi Oksasen romaani käsittelee sisaruskateutta. Teoksen hallitsevin ihmissuhde ei mielestäni ollut Aliiden rakkaus hänen sisarensa Ingelin mieheen, Hansiin eikä edes Aliiden ja Zaran välille muodostuva suhde, vaan Aliiden ja Ingelin välinen sisarussuhde. Aliide nuorempana sisaruksena jää aina täydellisen Ingelin varjoon, ja lopulta tämän kateus tuhoaa molempien elämän. Oksanen kuvaa tätä sisarussuhdetta aidosti. Vaikka Ingel jääkin sivuhahmoksi, oli hänkin hyvin rakennettu hahmo: Ingel oli jollakin tavalla hyvin isosiskomainen.

Puhdistus on ehdottomasti yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kirja osuu ja uppoaa heti ensi sivuista lähtien. Kokonaisuudessaan Sofi Oksanen on mielestäni onnistunut luomaan tiiviin tunnelman ja selkeän kokonaisuuden aika- ja paikahypyistä huolimatta. Luettuani myös Oksasen muuta tuotantoa, en voinut olla vertaamatta Puhdistusta Viro-aiheisiin Stalinin lehmiin ja romaaniin Kun kyyhkyset katosivat. Puhdistus on mielestäni paljon selkeämpi, tiivistetympi ja parempi: Oksasen muissa romaaneissa näkyy ajoittain jopa liiankin rönsyilevä kirjoitustyyli. Puhdistuksen poikkeavuus johtunee siitä, että romaani on kirjoitettu näytelmän pohjalta. Kaiken kaikkiaan Sofi Oksasen romaani oli upea ja ajatuksia herättävä lukukokemus myös toisella lukukerralla.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Tiitiäisen tarinoita

Kirjoittaja: Kirsi Kunnas
Julkaistu: 1957
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 79

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita koostuu viidestätoista lyhyestä sadusta. Sadut ovat herttaisia ja osa sisältää myös runonpätkiä.

Saduista suosikkejani olivat Punni-jäniksestä kertovat kaksi tarinaa, Petterin kirahvit, Pallo Pyöriäinen ja vain yhden sivun mittainen Perunat. Oikeastaan nämä sadut olivat mielestäni kirjan parhaimmistoa jo lapsena, ja nyt tuli vain todettua uudestaan, että lapsuuden lempparit pitävät pintansa.

Punni on herttainen, mutta surullinen jänis, koska kukaan ei omista sitä. Prinsessan löydettyä sen ja otettua omakseen Punnista tulee iloinen, mutta edelleen Punnilta puuttuu joko viiksikarva, töpöhäntä tai korva. Jostain syystä Punni vetosi minuun jo lapsena, kenties johtuen siitä, että kyseinen jänis on "hiukkasen tärähtänyt", kuten Punni itse toteaa.

Petterin kirahvit taas jaksaa aina ihastuttaa hassun oudolla alkuasetelmallaan: "Petteri asui huoneessa, jossa oli neljä nurkkaa, ja erään aamuna jokaisessa nurkassa oli kirahvi." Nyt lukiessani Tiitiäisen tarinoita, mietin, että mistä ne kirahvit sinne oikein tulivat? Lapsena tuollaiset satutapahtumat vain hyväksyi, sen enempää niitä kummeksumatta.

Ajattelin muutenkin Kunnaksen lastenkirjaa lukiessani, kuinka hankalaa nykyään on lukea lastenkirjoja. Väkisinkin tulee luettua aikuisen näkökulmasta ja kenties ylianalysoitua satuja. Vaikka luinkin tätä kirjaa ehkä siis hieman väärästä perspektiivistä, pidin Tiitiäisen tarinoista.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Rouva Bovary

Kirjoittaja: Gustave Flaubert
Suomentaja: Eino Palola
Julkaistu: 1857 (suomennos 1928)
Alkuperäinen nimi: Madame Bovary
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354

Nuoresta Emma Rouaultista tulee lääkäri Charles Bovaryn toinen vaimo. Naimisiin mentyään ja uutuudenviehätyksen kadotessa elämä alkaa kuitenkin käydä tylsäksi Emmalle. Charles, huomaamatta vaimonsa alakulon syytä, päättää muuttaa maalle, Yonvillen kylään, jotta Emma saisi vaihtelua. Maalla tyttären synnyttyä Emman kyllästyminen vain pahenee, ja pettyneenä avioliittoonsa Emma tuhlailee ylettömästi sekä on jatkuvasti uskoton miehelleen.

Gustave Flaubertin 1800-luvun puolivälissä ilmestynyt Rouva Bovary kertoo siis epätasaisesta avioliitosta, jossa mies jumaloi vaimoaan ja vaimo halveksii miestään. Ilmestyessään teos herätti huomiota pettämisteemansa takia, jota ei tuomittu avoimesti kirjassa. Nykylukijan on kuitenkin vaikea käsittää, kuinka Flaubertin aikalaiset ajattelivat Flaubertin hyväksyvän aviorikokset teoksen kuvauksen perusteella, sillä avoimen moralisoinnin puutteesta huolimatta Emman tekojen seuraukset ovat hyvin surullisia Rouva Bovaryssa. Emma yrittää täyttää tyhjyyden tunnettaan ja tyytymättömyyttään avioliittoonsa rakastajilla ja tuhlailemalla, mutta lopulta huomaa rakkautensa muuttuneen väljähtyneeksi ja aiheuttaneensa perheelleen vararikon.

Kirjassa keskeisimpiä hahmoja ovat Emman ja Charlesin lisäksi Emman kaksi rakastajaa, Rodolphe Boulanger ja Léon Dupuis. Myös Yonvillen asukkaat ovat tärkeässä osassa Rouva Bovaryssa. Emma, tarinan varsinainen päähenkilö, on melodramaattinen ja kaipaa jännitystä ja alituisesti jotain uutta elämäänsä. Lukiessani kirjaa Flaubert antaa mielestäni selkeästi ymmärtää, että Emman avioliitossa Charlesin kanssa ei sinänsä ole mitään vikaa. Emmalla on vain asenneongelma, eikä hän kykene sietämään tavallista, tasapaksua arkea. Tämä käy ilmi myös Emman suhteesta rakastajiinsa. Heidänkin kanssaan Emman rakkaus väljähtyy pian, mutta tästä huolimatta hän roikkuu heissä epätoivoisesti, vaikka suhde ei enää juuri tuotakaan iloa. Lukiessani Rouva Bovarya olin vuoroin Emman puolella, vuoroin Emmaa vastaan: välillä Emman typeryys ja väärät valinnat saivat ärsyyntymään, toisaalta taas etenkin se, kuinka Rodolphe Boulanger ja kauppias Lheureux käyttävät hyväkseen Emmaa, sai minut puolestaan säälimään rouva Bovarya.

Charles, Emman aviomies, oli hahmo, joka herätti minussa päällimmäisenä myötätuntoa ja säälin tunteita. Charles rakastaa Emmaa vilpittömästi, tahtoo vain tämän parasta eikä epäilekään, että tämä voisi olla uskoton. Huolimatta Charlesin jatkuvasta ja aidosta huolenpidosta ja kiintymyksestä, Emma halveksii miestään tämän keskinkertaisuuden tähden ja pitää tätä typeränä. Totta on, että Charles ei ole erityisen kunnianhimoinen tai säkenöivä hahmo, mutta mielestäni hän ei kuitenkaan ollut niin tylsä ja tyhmä kuin minä Emma häntä pitää.

Rouva Bovaryssa Emmalla on kaksi rakastajaa. Ensin Emma ihastuu Léoniin, joka lähtee kuitenkin opiskelemaan ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Léonin lähdettyä Emma tutustuu Rodolpheen, jonka kanssa suunnittelee jopa karkaamista, joka kariutuu kuitenkin kun Rodolphe katkaisee suhteen. Myöhemmin Emma ja Léon tapaavat jälleen, ja aloittavat vuorostaan suhteen. Rodolphe ja Léon ovat siis molemmat Emman rakastajia, ja lukiessani huomasin heissä sekä samanlaisia että eriäviä piirteitä. Molemmat kyllästyvät Emman teatraaliseen ja huomionhakuisuun ripustautumiseen, ja alkavat vähitellen pyrkiä suhteesta eroon. Suurin eroavaisuus Rodolphen ja Léonin välillä oli se, kuinka he päätyivät suhteeseen Emman kanssa. Siinä missä Rodolphe päättää tietoisesti vietellä Emman omaksi huvikseen vailla suurempia tunteita, rakastuu Léon aidosti Emmaan. Tästä johtuen Rodolphe vaikuttikin paljon roistomaisemmalta ja vastenmielisemmältä hahmolta kuin Léon.

Gustave Flaubertin Rouva Bovary ei mielestäni ollut mitenkään erikoisen hyvä tai mieleenpainuva teos. Kirjan teema oli mielestäni kohtalaisen yksiulotteinen, enkä oikein saanut teoksesta juurikaan irti. Vaikka pidänkin paljon klassikkokirjallisuudesta, ei Rouva Bovary kuitenkaan vakuuttanut minua.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Oikeusjuttu

Kirjoittaja: Franz Kafka
Suomentaja: Aukusti Simojoki
Julkaistu: 1925 (suomennos 1946)
Alkuperäinen nimi: Der Prozeß
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 234

Pankissa prokuristina työskentelevä Josef K. herää eräänä päivänä ja huomaa olevansa vangittu. Syytä hän ei tiedä, mutta ilmeisesti kyse on vakavasta asiasta.  Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden mittaiselle jaksolle, jonka aikana tapahtuu ja paljon: Josef ehtii muun muassa sekä tavata neiti Bünsterin, Lenin, papin, maalarin ja setänsä, että palkata ja erottaa asianajajansa.

Oikeusjutun tapahtumat ovat hyvin surrealistisia ja omituisia: välillä lukija ajattelee, mikä on totta ja mikä ei. Alkuasetelma itsessään on jo erittäin kummallinen: Josef K. ei edes tiedä mistä häntä syytetään! Siitä huolimatta, että oikeusprosessi on meneillään, Josef saa käydä töissä ja kulkea kuten vapaa mies: ainoana riesana ovat kuulustelut.

""Oletteko te syytön?" hän kysyi.

"Olen", K. sanoi."

Mielenkiintoista teoksessa oli se, että vaikka Josef K. tietää olevansa syytön rikokseen, josta häntä syytetään, hiipii silti syyllisyyden tunne mieleen. Josefin rationaalinen ajattelu pitää kuitenkin pintansa. Kuten Josef ajattelee:

"Ennen kaikkea oli, jos tahtoi päästä johonkin tulokseen, alusta lähtien torjuttava jokainen ajatuskin mahdollisesta syyllisyydestä. Mitään syyllisyyttä ei ollut. Oikeusjuttu oli vain kuin liikeasia, joita hän oli runsaasti hoitanut pankin hyväksi, liikeasia, jossa, kuten tavallista, monenlaiset vaarat uhkasivat ja oli torjuttava. Silloin ei totisesti ollut viisasta leikkiä minkäänlaisilla syyllisyysajatuksilla, vaan oli ajateltava omaa etua niin paljoin kuin mahdollista."

Kafkan teoksessa näkyy siis ympäristön vaikutus: vaikka yksilö tietäisikin asian laidan, voivat ulkopuoliset tekijät olla niin vaikutusvaltaisia, että yksilö sopeutuu olosuhteisiin ja alkaa vaistomaisesti käyttäytyä niin kuin hänen asemassaan odotettaisiin. Samoin Josef K. alkaa hiljalleen antaa periksi syyllisyyden tunteelle, jota odotetaan syytetyn asemassa olevalta.

En oikein osaa sanoa, mitä mieltä olen Oikeusjutusta. Teos oli ehkä liian surrealistinen, enkä kokenut saavani siitä juurikaan irti. Tuntui, että pohdinta syyllisyydestäkin jäi vajaaksi ja hahmot eivät ehtineet kehittyä edes sen vertaa, että lukija olisi päässyt heistä perille. Sen verran kuitenkin osaan sanoa, että loppu ei mielestäni sopinut teokseen lainkaan, enkä siis pitänyt siitä yhtään. Oikeusjutun loppu on liian yhtäkkinen venyvälle ja verkkaisalle oikeusprosessille ja oli sen lisäksi mielestäni aivan liian radikaali ja jos mahdollista, vieläkin epäselvempi ja kummallisempi kuin itse kirja. Oikeusjutusta jäi siis päällimmäiseksi mieleen hämmennys, enkä osaa edes sanoa pidinkö siitä vai en.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Saattaa sisältää pähkinää

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Juho Nieminen
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Helsinki Poetry Connection
Sivumäärä: 127

Juho Niemisen runokokoelma Saattaa sisältää pähkinää on kokoelma "randomia runoutta". Ja randomia se tosiaan on. Runot ovat hieman abstrakteja, mutta eivät kuitenkaan liikaa minun makuuni. Toisin sanoen Niemisen runot ovat ymmärrettävässä muodossa ja ymmärrettäviä lauseita, vaikka niiden sisältö saattaa olla hieman oudohkoa tai erikoista. Vähän niin kuin Ultra Bran sanoitukset.

Pidin oikeastaan tästä teoksesta paljon. Runoja on tullut luettua aivan liian vähän, ja jotenkin en osaa pysähtyä niiden äärelle, miettimään, vaan runokirjat tulee luettua samalla lailla kuin romaanitkin: yhteen pötköön ja hieman ahmien. Niemisen runoissa suurin osa oli kyllä sellaisia, jotka soljuivat ohi jäämättä juuri mieleen, mutta mukaan mahtui myös runoja tai lauseenpätkiä, jotka jäivät mieleen. Kuten:

"Laiturit ovat siltoja, joiden rakentaminen on jätetty kesken."

ja

"Koska ollaan perillä?
Elämässä ollaan perillä juuri nyt."

Muutamat lauseet ja ajatukset olivat hyvin mieleenpainuvia, sellaisia, jotka voisin kirjoittaa lapulle ja lukea uudestaan. Lukiessani Saattaa sisältää pähkinää, mietin, että eikö se juuri ole runon tarkoitus? Jättää mieleen jotain ajateltavaa tai kaunista, lyhyessä hetkessä. Tietysti runouttakin on erilaista. Juho Niemisen runous kyllä osui ja upposi minuun, sillä liian kertova runous on mielestäni tylsää ja liian abstrakti runous on mielestäni tekotaiteellista ja aivan liian hankalasti, jos ollenkaan, ymmärrettävää.

Saattaa sisältää pähkinää sisälsi myös humoristisen ulottuvuuden. Erityisesti runon Siltä varalta, jos viimeinen säe oli mielestäni ovela ja oivaltava:

"varata arkkuun tyhjää tilaa siltä varalta jos sattuu kääntymään haudassaan"

Plussapuolelle Niemisen runokokoelmassa jäi mielestäni juurikin tuo oivaltavuus, humoristisuus ja runojen erilaisuus, uhraamatta kuitenkaan niiden ymmärrettävyyttä. Samoin Niemisen runot ovat tietyllä tavalla itseironisia, eivätkä ole olevinaan liian vakavia. Miinuksena sanoisin, että kokoelma ei ole kovin yhtenäinen, mutta toisaalta tämä tulee ilmi jo Saattaa sisältää pähkinää -runokirjan takakannessa:

"Teoksella ei ole yhtenäistä teemaa tai ylevää sanomaa. Sekalaiset runot on ovelasti nimitetty "randomeiksi", peittämään niiden irrallisuus..."

Runojen irrallisuus oli mielestäni hieman negatiivinen piirre runoteoksessa, sillä se lisää siihen pientä hiomattomuuden tuntua. Toisaalta taas sama asia oli myös positiivinen: en tiennyt mitä odottaa ja niinpä Juho Niemisen runot pääsivät yllättämään - useimmiten positiivisesti. Kaiken kaikkeaan Saattaa sisältää pähkinää on runokirja, jonka runoja ja ajatuksia voisin lukea uudestaankin, seuraavalla kertaa tosin pieninä annoksina.

torstai 4. heinäkuuta 2013

The Suffrage of Elvira

Kirjoittaja: V.S. Naipaul
Julkaistu: 1958
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 240

Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Naipaul kirjoittaa teoksessaan The Suffrage of Elvira Trinidadin saaren kunnan Elviran ensimmäisistä oikeista vaaleista. Surujpat "Pat" Harbans on asettunut ehdolle, vastaehdokkaanaan Nathaniel Thomas, "Preacher" ("Saarnaaja"). Vaalit eivät kuitenkaan ole täysin yksioikoiset, vaan Harbans värvää puolelleen sekä muslimiääniä kontrolloivan Bakshin ja tämän pojan Foamin että hindujohtaja kultaseppä Chittaranjanin. Preacherin uskotaan kontrolloivan tummaihoisen väestön ääniä. Vaaleja edeltävänä aikana Elvirassa ehtii tapahtua vaikka mitä.

The Suffrage of Elvira kertoo siis demokratian saapumisesta pieneen kuntaan Trinidad ja Tobagossa. Samalla teos tutkii eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien yhteiseloa Elvirassa. Espanjalaiset, muslimit ja tummaihoiset ovat Elviran vähemmistöjä siinä missä hindut ovat suurin yksittäinen ryhmä. Teoksessaan V.S. Naipaul kuvaa demokratiaa, politiikkaa ja vaaleja humoristisesti ja satiirisesti.

Naipaul kuvaa eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien yhteiseloa yllättävän rauhalliseksi. Konflikteja ei oikeastaan kuvata lainkaan, ja Harbansin vaalikomitean eri ryhmiä edustavat jäsenetkin tulevat mainiosti toimeen. Mielenkiintoista kirjailijan kuvauksessa oli kuitenkin se, että huolimatta rauhanomaisista suhteistaan toisiin ryhmiin, espanjalaiset, muslimit, tummaihoiset ja hindut olivat hyvin selkeästi erossa toisistaan. Ryhmien välinen kanssakäyminen on pientä, ja ryhmiä käsitellään teoksessa homogeenisinä ja yksimielisinä yksikköinä. Tämä käy ilmi siitä, kuinka Harbans laskeskelee saatuaan sekä hindu- että muslimijohtajan kannatuksen saavansa näiden kansanryhmien tuen vaaleissa.

Mielenkiintoista teoksessa The Suffrage of Elvira oli myös politiikan ja vaalien kuvaaminen. Merkityksellistä ei ole ehdokkaiden poliittinen kanta tai näkemys Elviran tulevaisuudesta - näistä ei teoksessa mainita oikeastaan lainkaan. Vaalien voittaminen on oikeastaan puhdas suosiokilpailu. Kansansuosiota kalastellaan vaikutusvaltaisen ystävien, ilmaisen rommin sekä sairaskäyntien kautta. Vaikutusvaltaisia ystäviäkään ei saada poliittisten näkemysten kautta, vaan heitä saadaan suotuisien naimakauppojen ja rahan avulla. Sympaattisimmaksi koettu ehdokas voittaa, mielipiteistään huolimatta. Lukiessani teosta mietin länsimaista demokratiajärjestelmää: onko se loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin suosiokysymys? Ovatko nykyajan vaalit lopultakaan muuta kuin kysymys siitä, kuka ehdokkaista onnistuu luomaan omasta poliittisesta näkemyksestään suosituimman? Kuinka paljon kysymys on todellisesta poliittisesta kannasta ja kuinka paljon mielikuvista, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta?

The Suffrage of Elvira ei mielestäni kuitenkaan ollut mitenkään erityisen puoleensavetävä, ja Naipaulin huumori oli paikkapaikoin turhan kuivaa. Mielenkiintoisinta teoksessa oli tosiaan sen kuvaus demokratian saapumisesta vastikään itsenäistyneeseen valtioon.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

A Freak of Freedom

Kirjoittaja: J. Theodore Bent
Julkaistu: 1879
Kustantaja:  Forgotten Books
Sivumäärä: 271

J. Theodore Bentin A Freak of Freedom on 1800-luvulla kirjoitettu historiikki San Marinon kääpiövaltiosta. Vaikka teos onkin lähinnä kyseisen valtion historiaa, on siinä kuitenkin myös hieman kirjoittajan omia näkemyksiä ja vaikutelmia San Marinosta. Mielenkiintoista oli myös se, että teos oli faktapitoisesta aiheestaan huolimatta hyvin puolueellinen: Bent esittää San Marinon ja sen asukkaat hyvin positiivisessa valossa. A Freak of Freedom kertoo oikeastaan koko San Marinon historian kirjoittamishetkeen asti. Mielenkiintoisin oli kenties legenda, jonka mukaan Pyhä Marinus perusti San Marinon.

Bent kuvaa sanmarinolaisia vapauttaan rakastavaksi ja arvostavaksi kansaksi, joka on myös valmis puolustamaan sitä. Valtion motto onkin Libertas, vapaus. Yleinen, vapautta ihannoiva asenne käy ilmi myös San Marinon historiasta ja suhtautumisesta muihin valtioihin: siinä missä he ovat valmiita puolustamaan oikeuttaan omaan vapauteensa, pysyy San Marino myös neutraalina eikä puutu toisten, itsenäisten valtioiden kiistoihin.

Täytyy myöntää, että A Freak of Freedom ei kyllä erityisemmin ollut mukaansa tempaava tai vaikuttava kirja: pikemminkin teki mieli haukotella sitä lukiessaan. Toisaalta taas historia on minusta mielenkiintoista, ja tämän teoksen kiintoisuutta lisäsi se, että Bent on tosiaan liittänyt myös paljon omia mielipiteitään San Marinon historiasta joukkoon. Kaikesta huolimatta oli mielenkiintoista lukea San Marinon historiasta, sillä on suoranainen ihme, että kyseinen kääpiövaltio on säilyttänyt itsenäisyytensä, kun monet samankaltaiset kaupunkivaltiot ovat joutuneet taipumaan suurempien valtioiden hallintaan.