perjantai 28. kesäkuuta 2013

Rebekka

Kirjoittaja: Daphne du Maurier
Suomentaja: Helvi Vasara
Julkaistu: 1938 (suomennos 1938)
Alkuperäinen nimi: Rebecca
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 309

Amerikkalaisen rouvan seuraneiti tutustuu rikkaaseen englantilaiseen leskeen, Maximilian de Winteriin hotelli Côte d'Azurissa, Monte Carlossa. Noin kuukauden tuntemisen jälkeen he avioituvat ja palaavat Englantiin Etelä-Euroopassa vietetyn kuherruskuukauden jälkeen. Maximin sukutila Manderley on komea kartano, ja uusi rouva de Winter tuntee olonsa hyvin mitättömäksi. Asiaa ei auta se, että Maximin ensimmäinen vaimo Rebekka tuntui olevan kaikin puolin täydellinen ja hänen muistonsa kummittelee kaikkialla, eikä Manderleyn taloudenhoitaja, rouva Danvers, suhtaudu uuteen vaimoon lainkaan hyvin.

Daphne du Maurierin romaanin nimettömäksi jäänyt päähenkilö ja kertoja, ujo, parikymppinen seuraneiti menee naimisiin itseään huomattavasti vanhemman ja päättäväisemmän miehen kanssa. Rebekka onkin romaani vahvan miehen ja aran naisen suhteesta. Samalla du Maurier punoo teeman ympärille mukaansa tempaavan ja jännittävän juonen Maxim de Winterin ensimmäisestä vaimosta, Rebekasta, joka hukkui traagisesti lähdettyään yöllä veneilemään. Kirjan päähenkilöitä ovat uusi rouva de Winter, Maximilian de Winter, taloudenhoitaja rouva Danvers sekä jo kuollut, haudan takaa kättään kurkottava Rebekka. Sivuhahmoina ovat Manderleyn palvelijat, Maximin sisar Beatrice sekä tilanhoitaja Frank Crawley.

Kirjan päähenkilö on hyvin ujo, arka ja viettää vaatimatonta elämää halveksittuna seuraneitinä. Monte Carlossa hän kuitenkin rakastuu Maximiin, ja menee tämän kanssa naimisiin vastoin työnantajansa tahtoa. Aluksi kaikki on ihanaa ja hyvin, mutta vastavihityn parin palatessa Englantiin, Manderleyhin, muuttuvat asiat. Kertojasta alkaa tuntua, että hän ei ole tervetullut, ja että jokainen vertaa häntä Rebekkaan. Hänellä ei ole uskallusta eikä voimaa vastustaa ketään tai mitään: hän tuntee olevansa epämieluisa vieras miehensä kodissa. Suurin syy kertojan epävarmuuteen ja arkuuteen on se, että hän epäröi, rakastaako hänen miehensä häntä todella. Samoin hän tuntee jäävänsä täysiin Rebekan varjoon, eikä uskalla toimia missään eri tavoin kuin Rebekka. Lukiessani Rebekkaa säälin kertojaa eniten.

Päähenkilön mies, Maximilian de Winter, on puolestaan hieman sisäänpäinkääntynyt ja voimakastahtoinen. Maxim tuntuu olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa, eikä huomaa rouvansa alakuloa ja ongelmia sopeutumisessa Manderleyhin. Maxim tuntuu olevan välistä jopa epäystävällinen ja juro uudelle vaimolleen, mutta tarinan edetessä syy tähän selviää. Maxim on kenties Rebekan arvoituksellisin henkilö, kuollutta Rebekkaa lukuunottamatta. Vaikka alussa en pitänytkään Maximista ja pidin häntä turhan ilkeänä ja epäempaattisena, aloin loppua kohden ymmärtää hahmoa ja pitää Maximista enemmän.

Rouva Danvers, Manderleyn taloudenhoitaja, ottaa uuden rouva Winterin hyvin kylmästi vastaan. Rouva Danvers oli mielestäni Rebekan vastenmielisin hahmo, eikä hänen tekojensa ymmärrettävyys oikeuttanut niitä mielestäni. Rouva Danvers ihannoi Rebekkaa, jonka puolia piti kaikessa ja jota palvoi suorastaan epäterveellä tavalla.

Rebekka, romaanin nimikkohenkilö, on teoksen kenties keskeisin hahmo, vaikka onkin kuollut kaikkien Rebekan tapahtumien aikana. Rebekan muisto ulottuu jokaisen mieleen, ja vaikuttaa ehkäpä eniten uuteen rouva de Winteriin, joka ei edes tunne Rebekkaa. Rebekka vaikuttaa täydelliseltä: hän on kaunis, sosiaalisesti lahjakas, älykäs. Ehkäpä hän onkin jopa liiankin täydellinen, sillä virheettömän ulkokuoren alla onkin jotain muuta. Rebekka oli rouva Danversin ohella toinen kirjan henkilöistä, jota inhosin alusta lähtien. Alussa Rebekka ei vaikuttanut yhtä dominoivalta ja julmalta, mutta lukija asettuu teoksen alussa nimettömäksi jäävän kertojan puolelle, jonka vastustaja Rebekka on.

Pidin Rebekasta erittäin paljon. Tarina oli mielestäni mielenkiintoinen ja jollain tapaa hyvin kauhea ja pelottavakin: totuuden paljastuttua myös jännitys tiivistyi, vaikka Rebekka alkaakin aika verkkaisasti. Kaiken kaikkiaan Daphne du Maurierin romaani oli mielestäni oikein hyvä, ja saattaisin jopa lukea sen uudestaankin.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Cambridge

Kirjoittaja: Caryl Phillips
Julkaistu: 1991
Kustantaja: Vintage
Sivumäärä: 184

Englantilainen Emily Cartwright matkustaa isänsä tiluksille Länsi-Intiaan, mutta ensimmäinen vastoinkäyminen sattuu jo merimatkan aikana: uskollinen palvelija Isabella kuolee ja haudataan mereen. Päästyään perille Emily huomaa, että ongelmat jatkuvat, sillä tilanhoitaja herra Wilson on karkoitettu toiselle saarelle, ja herra Brown, josta Emily ei aluksi laisinkaan pidä, pitää ohjaksia käsissään. Jo alussa Emily ajautuu konfliktiin herra Brownin kanssa: tämä antaa nimittäin tummaihoisen rakastajattarensa syödä samassa pöydässä 'valkoisen herrasväen' kanssa.

Caryl Phillipsin Cambridge käsittelee lähinnä rasismia ja länsimaalaisten ja tummaihoisten aseman eroja brittiläisen imperiumin saarilla Länsi-Intiassa, Väli-Amerikassa. Tätä lähestytään kolmesta näkökulmasta: Emilyn, nuoren länsimaalaisen naisen näkökulmasta, Cambridgen, koulutetun, mutta myöhemmin orjaksi myydyn tummaihoisen miehen näkökulmasta sekä lopuksi valkoisen, valtaa pitävän väestön näkökulmasta.

Cambridge esittää hyvin vahvasti länsimaalaisten rasistiset ennakkoluulot tummaihoista, orjaksi pakotettua väestöä kohtaan. Emily kutsuu tummaihoisia jatkuvasti 'neekereiksi', sekä kommentoi heidän oletettua älyllistä vajavaisuuttaan ja moraalista rappiotaan. Samoin herra Brown pitää tummaihoisia itseään alempina olentoina, joilla ei ole samaa ihmisarvoa kuin länsimaalaisilla. Teos piirtää myös kuvan yhteiskuntaan rakennetusta rasismista, josta johtuen tummaihoisilla ei ole samaa oikeusturvaa ja samoja oikeuksia kuin valkoihoisilla.

Teos oli kuitenkin samalla myös Emilyn kasvukertomus. Emilyn alkuperäiset mielipiteet ovat hyvin rasistisia ja halveksuvia, mutta teoksen edetessä hän oppii näkemään sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämä näkyy kenties parhaiten siitä, miten Emilyn suhde hänen palvelijaansa, tummaihoiseen Stellaan, muuttuu. Aluksi Emily Cartwright halveksii Stellaa ja pitää tätä hyödyttömänä, mutta lopulta kiintyy tähän ja alkaa arvostaa Stellaa jopa siinä määrin, että haluaisi ottaa tämän mukanaan Englantiin.

En kuitenkaan pitänyt Caryl Phillipsin Cambridgesta. Teos oli mielestäni liian sekava, eikä tapahtumissa pysynyt kunnolla kärryillä. Mielestäni teemaa rasistisista asenteista ja niiden vaikutuksesta olisi voinut syventää paljonkin. Samoin teoksen loppuratkaisu jäi mielestäni liian avoimeksi, ja sen kolme osaa olivat keskenään liian irrallisia. Kaiken kaikkiaan Cambridge ei jäänyt erityisemmin mieleeni, enkä oikeastaan pitänyt siitä lainkaan.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Koirien Kalevala

Kirjoittaja: Mauri Kunnas
Julkaistu: 1992
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 91

"Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli koiraheimon suurin tietäjä, loitsujen laulaja ja mahtimies."

Nuori Joukahainenkin kuulee mahtavasta Väinämöisestä, mutta joutuu lauletuksi suohon ja päästäkseen pälkähästä lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle vaimoksi. Väinämöinen on kuitenkin luullut saavansa Ainosta taloudenhoitajan, eikä ilahdu laisinkaan, kun asioiden todellinen laita selviää. Aino yrittää pyydystää Väinämöistä miehekseen kaikesta huolimatta, eikä puolestaan ole iloinen, kun tietäjä päättääkin hankkia vaimon Pohjolasta. Niin alkaa seikkailu, joka vie koirat (ja kissan nimeltä Lemminkäinen) synkkään Sariolaan, susien asuma-alueelle, kosioretkelle, joka päättyy lopulta tappeluun Sammosta.

Mauri Kunnaksen koiramainen mukaelma Elias Lönnrotin kokoamasta Suomen kansalliseepoksesta Kalevalasta on hauskasti muunneltu, noudattaen silti alkuperäistä juonta. Kunnas on jättänyt pois Kalevalan karumpia ja väkivaltaisempia kohtia, ja on onnistunut muokkaamaan teoksesta lapsille ymmärrettävän ja huomattavasti humoristisemman version.

Pidinkin Koirien Kalevalasta paljon. Muutokset ja taitava alkuperäisteoksen käyttö on onnistunut Kunnakselta erinomaisesti. Koirien Kalevala seuraa uskollisesti Kalevalan juonta, ja Mauri Kunnas on muun muassa käyttänyt alkuperäisteoksen runomittoja paikka paikoin hyväkseen. Erityisesti ihastuin kuvitukseen: Kunnaksen omat piirrokset ovat tärkeä osa teosta, ja kirjan koira-, kissa- ja susihahmot olivat hulvattomia. Vaikka yleensä vanhojen teosten modernisointi ja yksinkertaistaminen, varsinkin lapsille,  onnistuu huonosti, on Koirien Kalevala tästä poikkeus.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

The Great Gatsby

Kirjoittaja: F. Scott Fitzgerald
Julkaistu: 1925
Kustantaja: Charles Scribner's Sons
Sivumäärä: 188

Nuori Nick Carraway muuttaa Long Islandille, pieneen taloon rikkaampien naapureiden ympäröimäksi. Yksi Nickin naapureista on Jay Gatsby, upeassa kartanossa asuva nuori mies, jonka menneisyydestä kukaan ei tiedä mitään. Gatsby on kuitenkin kaikkien suosiossa, sillä hänen talossaan järjestetään jatkuvasti ylellisiä juhlia. New Yorkiin muutettuaan Nick tutustuu kuitenkin lähemmin serkkuunsa Daisy Buchananiin, tämän mieheen Tomiin, Daisyn ystävättäreen Jordan Bakeriin ja muodostaa myös ystävyyssuhteen Gatsbyn kanssa. Daisy ja Gatsby aloittavat epämääräisen suhteen keskenään, joka ei pääty hyvin...

F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby sijoittuu vuoteen 1922, rikkaan ja huvittelunhaluisen amerikkalaisen eliitin seurapiirin pariin. Romaanin ajatellaan olleen kertomus idealismista, yltäkylläisyydestä ja muutoksesta yhteiskunnassa. The Great Gatsbyn hahmot elävätkin suurta muutoskautta: ensimmäisen maailmansodan loppumisesta on vain neljä vuotta. F. Scott Fitzgerald piirtääkin romaanissaan kuvaa nuoresta, joskin sodan läpikäyneestä sukupolvesta, joka nauttii vapaudesta, rikkauksista ja ylellisyydestä - amerikkalaisesta unelmasta.

Romaanin keskeisimmät hahmot ovat kirjalle nimensä antanut Jay Gatsby, Buchananin pariskunta, kirjan kertoja Nick Carraway sekä tämän kiinnostuksen kohde Jordan Baker. The Great Gatsby keskittyykin suurimmaksi osaksi henkilöhahmoihin sekä heidän välisiin suhteisiinsa.

Jay Gatsby on epämääräisillä bisneksillä rikastunut ja arvoituksellisella menneisyydellä varustettu mies, joka on luonteeltaan valtaa ja rahaa tavoitteleva. Gatsbysta tulee kirjan myötä hyvin kunnianhimoinen ja häikäilemätönkin mielikuva: hän ei myöskään liiemmin ajattele tekojensa moraalisuutta tai oikeutusta, kunhan saa mitä haluaa. Gatsby näyttää uskovan, että raha voi tuoda onnea, ystävyyttä ja rakkautta, ja onkin pettynyt kun hänen nuoruudenrakastettunsa Daisy Buchanan ei tulekaan hänen luokseen ylenpalttisten ja tuhlailevien juhlien houkuttelemana. Toisaalta taas säälin Jay Gatsbya lukiessani: tuntui, että hän yritti peitellä jotain kaiken rikkauden ja itsevarmuuden takana. Gatsby edustaa teoksessa amerikkalaisen unelman ja dekadenssin tavoittelijaa, ja Fitzgerald esittääkin tuon tavoitteen turmiollisena. Jay Gatsby ei myöskään kykene hyväksymään todellista, köyhää syntyperäänsä, vaan ihannoi materiaa ja yläluokka sekä haluaa unohtaa perheensä. Gatsbyn elämä ei hänen aineellisista saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen.

Gatsbyn rakastajatar Daisy oli mielestäni kenties teoksen ristiriitaisin hahmo. Yhtäältä Daisy ihastuu ja rakastuu Jay Gatsbyyn tavatessaan tämän, toisaalle häntä vetää aviopuoliso Tom. Daisy on ailahtelevainen ja Gatsbyn tavoin kiintynyt aineelliseen hyvinvointiin ja ylellisyyteen: nuoruudessaan Daisy ei halunnut Gatsbyn kanssa naimisiin tämän silloisen alhaisen varallisuustason nähden. Mielenkiintoista on, että F. Scott Fitzgerald kuvaa pettämistä ja uskottomuutta avioliitossa aivan kuin se olisi normaalia. Fitzgeraldin romaanissa ei myöskään esiinny minkäänlaista pettämisen tuomitsemista: ei suoraan moralisoivasti eikä myöskään vähemmän mukavampina seurauksina. Daisy ei kärsi uskottomuudestaan ulkonaisesti lainkaan, eikä Gatsbynkaan surullista loppua esitetä pettämisen seurauksena, vaan yltäkylläisyyden ja vapauden väärinkäyttämisestä johtuvana.

Daisyn aviomies Tom oli myös ristiriitainen. Siinä missä Tom pettää vaimoaan, ei hän kuitenkaan pysty lainkaan hyväksymään Daisyn syrjähyppyä. Hän ei myöskään hyväksy 1920-luvun mukanaan tuomaa vapautta naisille, vaan toteaa:

"I may be old-fashioned in my ideas, but women run around too much these days to suit me."

Tomista huokuu ajatus siitä, että miehellä on oikeus tehdä mitä haluaa, ja vaimon tulee olla tälle kuuliainen. Kaikesta huolimatta lukijalle välittyy mielikuva siitä, että Tom ja Daisy rakastavat toisiaan. Tom esitetään kuitenkin tarinan antagonistisena hahmona, vaikka The Great Gatsby ei asetakaan henkilöhahmojaan selkeästi hyvän ja pahan puolelle.

Nick Carraway oli The Great Gatsbyn kenties pidettävin hahmo. Nick pitää jalat tukevasti maassa, eikä hingu rappiollisiin juhliin tai ole materian perään. Nick toteaakin kirjassa:

"I am one of the few honest people that I have ever known."

Nickin ystävällisyys ja rehellisyys ovatkin tärkeitä piirteitä. Vaikka Nick muodostaakin läheisen ystävyyden Gatsbyn kanssa, ei hän kuitenkaan sorru samoihin virheisiin kuin Jay Gatsby, Daisy ja Tom. The Great Gatsbyn tarinan päättyessä Nick onkin hahmoista vähiten kärsinyt.

Aloittaessani lukemaan The Great Gatsbya oletin jotain paljon, paljon huonompaa, ja samalla se kuitenkin alitti odotukseni klassikkokirjana. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, ettei Fitzgeraldin romaani kuitenkaan ollut mikään mestariteos eikä edes erityisen hyvä, mutta ei se silti ollut niin loputtoman surkea kuin monet kirja-arvostelut antoivat ymmärtää. Kaikesta huolimatta F. Scott Fitzgerald on luonut kohtalaisen ehjän juonen, vaikkakin se jää osittain vajaaksi ja pinnalliseksi. Pidin myös 1920-luvun kuvauksesta romaanissa The Great Gatsby. Henkilökohtaisesti minua jäi ärsyttämään Gatsbyn tapa kutsua tuttaviaan sanaparilla "old sport", mutta vastapainona voidaan mainita ilahduttava fakta: Nick Carrawayn taloudenhoitaja on suomalainen. Kaiken kaikkiaan  The Great Gatsby sekä ylitti odotukseni että toisaalta alitti ne.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

The Scarlet Letter

Kirjoittaja: Nathaniel Hawthorne
Julkaistu: 1850
Kustantaja: Penguin Classics
Sivumäärä: 178

The Scarlet Letter sijoittuu 1600-luvun puoliväliin, Massachusettsiin. Hester Prynne saa avioliiton ulkopuolisen lapsen, eikä suostu kertomaan kuka on lapsen isä: rangaistukseksi hänet tuomitaan kantamaan tulipunaista A-kirjainta rinnassaan koko loppuelämänsä ajan sekä seisomaan kolme tuntia julkisesti torilla. Hester ja hänen isätön tyttärensä Pearl elävät yhteiskunnan halveksumina. Samalla kaupungin hyveellinen pastori Arthur Dimmesdale ystävystyy Hesterin kuolleeksi luullun aviomiehen kanssa, joka omaksuu uuden identiteetin välttääkseen kytköksiä Hesteriin ja tämän lankeemukseen sekä kostaakseen Hesterin rikoskumppanille.

Nathaniel Hawthornen teoksen pääteemana on synti, syyllisyyden taakka sekä yhteisön silmissä että piilotettuna. Samoin The Scarlet Letter tarkastelee myös synnin sovittamista sekä pääsemistä häpeästä ja halveksunnasta.

Hester Prynnen tapauksessa synti on aviorikos: todisteena tästä on vastasyntynyt lapsi. Hester saapui Massachusettsiin ennen aviomiestään, joka ilmestyy paikalle juuri kun Hester kärsii häpeärangaistustaan, ja saa tietää vaimonsa teon. Hester Prynnen tulee kantaa ikuisesti kirjainta A (adultery - aviorikos) rinnassaan. Aviorikos on puritaanisessa Massachusettsissa vakava synti, josta langetetaan yleensä kuolemantuomio: Hesterin tapauksessa lieventävät asianhaarat vaikuttavat rangaistukseen. Mielenkiintoista kirjassa on myös se, että Hawthorne tutkii Hesterin syntiä useammasta näkökulmasta. Hesteriä useampaa vuotta vanhempi aviomies on pettänyt Hesteriä houkutellakseen tämän naimisiin kanssaan, ja Hesterin ja Arthur Dimmesdalen suhteen perustana oli rakkaus. Onko siis Hesterin niin kutsuttu rikos syntiä lainkaan, vai hyväksyttävää? The Scarlet Letterin kasvottomaksi jäänyt kaupungin väestö pitää kuitenkin tapahtunutta moraalittomana ja tuomitsee sen ankarasti. Kirjassa esitetään Hester Prynnestä ja tämän rikoksesta kahtalainen näkökulma: osittain Hester nähdään viettelijän uhrina, toisaalta taas lankeemuksesta syytetään naisen heikkoutta ja syntistä luontoa. Joka tapauksessa The Scarlet Letterin naiskuva ei ole järin imarteleva: nainen on heikko houkutuksen edessä.

Julkisen häpeän lisäksi Hester kantaa myös omaa syyllisyyden taakkaansa itse, kärsien yhteisön halveksunnasta ja ollen siis kaupunkinsa pohjasakkaa. Hesterin lapsen isä, pastori Arthur Dimmensdale, sen sijaan jatkaa elämäänsä arvostettuna, hurskaana miehenä, mutta joutuu silti kokemaan teeskentelemisestä ja salailusta aiheutuvat tunnontuskat. Julkisen ja muilta kätketyn syyllisyyden kokeminen ja niiden eroavaisuus on yksi aiheista teoksessa The Scarlet Letter. Kuten pastori Arthur Dimmensdale toteaa:

"But still, methinks, it must needs be better for the sufferer to be free to show his pain... than to cover it all up in his heart."

Kirjassa Hester Prynne sovittaa lopulta syntinsä ja on sinut menneisyytensä kanssa, kun taas omatuntonsa kanssa kahden kärsinyt Arthur Dimmesdale ajautuu syyllisyytensä tuskien kanssa hulluuden rajamaille asti. Syntinsä piilotettuaan Arthur Dimmesdale ei myöskään pysty sovittamaan syntiään itselleen eikä liion yhteiskunnan silmissä. Hester Prynne sen sijaan aloittaa yksinkertaisen elämän, lahjoittaen kaiken liikenevän epäitsekkäästi hyväntekeväisyyteen ja elää aviorikokseen hairahduttuaan siveää elämää. Jo seitsemän vuoden kuluttua tapahtuneista tulipunaisesta kirjaimesta on tullut Hesterin sekä ystävällisyyden ja epäitsekkyyden tunnus, eikä niinkään häpeän merkki. The Scarlet Letterissä hyvyys ja itsekkyydestä luopunen nähdään keinona sovittaa moraalinen rikos.

Pidin The Scarlet Letteristä. Kirja oli juonikuvioltaan selkeä ja toimiva, ja teemat tulivat teoksessa monipuolisesti ja selkeästi esille. Minua tosin häiritsi hieman lievä yliluonnollisen yhdistäminen teokseen noidaksi väitetyn naisen sekä Hesterin tyttären "epänormaaliuden" muodossa, mutta se oli kuitenkin sivuseikka Nathaniel Hawthornen kirjassa. Vaikka The Scarlet Letter ei olekaan klassikoiden tunnetuimpia, oli se silti ehdottomasti mielestäni lukemisen arvoinen.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Where the Hell is Tuvalu?

Kirjoittaja: Philip Ells
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Virgin Books
Sivumäärä: 278

Philip Ells jättää oravanpyörän Englannissa ja lähtee vapaaehtoiseksi nimellisellä palkalla Tuvalulle lakimieheksi. "People's Lawyer" on Philipin uusi arvonimi ja toimenkuvaan kuuluu ilmaisen lakineuvonnan antaminen kaikille tuvalulaisille. Valitettavasti oikeudenkäynnissä Philip ei voi edustaa ketään, sillä tuvalulla ei ole toista lakimiestä. Muistelmateoksessaan Where the Hell is Tuvalu? Philip Ells kuvaa reilua kahta vuottaan Tuvalussa vuosina 1993-1996.

Where the Hell is Tuvalu? on siis kuvaus yhden miehen kokemuksista pinta-alaltaan maailman neljänneksi pienimmässä ja väkiluvultaan kolmanneksi pienimmässä valtiossa. Kirja oli itselleni lievä pettymys, sillä vaikka Ells kirjoittaa kepeästi, humoristisesti ja hyvin, Where the Hell is Tuvalu? ei kuvannut Tuvalua mielestäni kovin selkeästi ja analyyttisesti. Tuntui, että teos oli pikemminkin vain pintaraapaisu, ja esimerkiksi Tuvalun historiaa ja perinteistä elämäntapaa valotettiin hyvin vähän.

Philip Ellsin ammatista johtuen osa kirjasta liittyi vahvasti lakiin ja lainrikkomiseen: Tuvalussa väkivalta- ja henkirikokset ovat kuitenkin harvinaisia. Kuten kirjasta kävi ilmi, iso ongelma on kuitenkin perheväkivalta. Naisten odotetaan olevan tottelevaisia, hoitavan lapset ja kodin, eikä perheen sisäisiin ongelmiin puututa.

Teos oli mielestäni hauskasta ja hieman itseironisesta kirjoitustyylistään lievästi puuduttavaa lukemista. Where the Hell is Tuvalu? ei jostain syystä edennyt jouhevasti ja nopeasti. Huolimatta puutteistaan Ellsin teos oli välillä viihdyttävä, ja vaikka kritisoinkin sen rajallista kuvausta Tuvalusta, teos kertoi silti kyseisestä valtiosta paljon uutta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Air Battle Force

Kirjoittaja: Dale Brown
Julkaistu: 2003
Lukija: William Dufris
Kustantaja: Harper
Kesto: 15 h 34 min

Air Battle Force kertoo Taliban-liikkeen jäsenien sekä Turkmenistanin, Venäjän ja Yhdysvaltojen armeijoiden konfliktista öljyvauraassa Turkmenistanissa. Konflikti saa alkunsa kun Talibanin joukkoihin kuuluva Wakil Mohammad Zarazi miehineen siirtyy Afganistanista Turkmenistaniin, värväten osan turkmeenien armeijan miehistä puolelleen. Yhdysvaltalaiset öljybisnekset huolestuvat, Venäjän armeijan suuruudenhullu komentaja julistaa sodan Yhdysvalloille ja yhtä sekopää Yhdysvaltain armeijan kenraalimajuri Patrick McLanahan ottaa sodanjulistuksen todesta ja posauttaa pari Venäjän sotatukikohdetta litteäksi saman tien. Teos keskittyy myös kuvaamaan ilmavoimien teknologista kehitystä, erityisesti lentävien miehittämättömien ilma-alusten (UAV - unmanned aerial vehicle) suhteen.

Dale Brownin teos ei tosiaankaan loistanut kirjallisilta ansioiltaan. Esimerkiksi kirjan päähenkilö, kenraalimajuri Patrick McLanahan, oli mielestäni aika yksiulotteinen ja typerä hahmo. Siitä huolimatta, että hän toimii käsittämättömän arrogantisti, harkitsemmattomasti ja typerästi, McLanahan on Air Battle Forcen sankari. Toiseksi kirjan juonenkulku oli mielestäni keinotekoinen ja lattea sekä sekavasti kirjoitettu: tuntui siltä, kuin Brown olisi halunnut vain kirjoittaa epärealistisen tarinan konfliktista suurvaltojen välillä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin kirjassa sen näkökulma Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Erityisen selkeästi teoksesta välittyi ajatus Amerikan poikkeuksellisuudesta (American exceptionalism). Useat Air Battle Forcen yhdysvaltalaisista hahmoista pitivät kotimaataan selkeästi erilaisena ja poikkeuksellisena - kirjassa entinen presidentti Kevin Martindale toteaa jopa, että Yhdysvaltain tehtävä on ylläpitää järjestystä kaikkialla maailmassa. Tämän näkökulman lisäksi kiinnitin huomiota Yhdysvaltain sotilasoperaatioiden kuvaukseen. Patrick McLanahan järjestää nopeasti, ilman ylempien tahojen hyväksyntää, suuren luokan hyökkäyksen Venäjän tukikohtaan Turkmenistaniin. Kriisinhallinta oli täysin hakusassa ja muutenkin moinen konfliktin kasvattaminen entisestään tuntui mielestäni hyvin epärealistiselta ulkopolitiikalta.

Brownin teoksessa Air Battle Force oli mielestäni havaittavissa tiettyä hätäisyyttä ja asiat tuntuivat jäävän puolitiehen - osittain tämä saattoi johtua siitäkin, että Air Battle Force kuuluu 18 kirjan sarjaan, joka kertoo kenraalimajuri Patrick McLanahanin edesottamuksista. Kaikesta huolimatta teos ei vakuuttanut minua, ja vaikka osa juonikuviosta jäikin epäselväksi, vaivaudun tuskin lukemaan useampaa Brownin kirjaa saadakseni selvennystä.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kirjabloggaus - työtäkö?

Huomasin vasta nyt Blogisisko-blogin kirjoittajan Anna Amnellin lyhyen kirjoituksen bloggaamisen tarkoituksesta. Kirjoitus ja sitä seurannut keskustelu herätti mielessäni ajatuksia bloggaamisesta, joten päätin itsekin kirjoittaa lyhyesti mitä ajattelen aiheesta kirjabloggaajana.

Amnell kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan näin:

"Kirjabloggaajia on monenlaisia, on tutkijoita, jotka keräävät aineistoa ja on niitä, jotka mainostavat kirjoja, näille molemmille ryhmille kirjabloggaus on työtä. Joillekin mainostajille se on varmaankin työtä kirjapalkalla."

Kyseisen postauksen kommenttiosiossa Anna Amnell toteaa myös näin:

"Minusta olisi oikeus ja kohtuus, jos myös ahkerat kirjabloggaajat saisivat jonkinlaisen korvauksen vaivoistaan. Hehän tekevät ilmaista PR-työtä."

"Minusta olisi työtä lukea suuuria [sic] määriä kirjoja, joista en edes pidä ja kirjoittaa niistä vuodesta toiseen."

Mielipidekirjoituksen luettuani mietin ensinnäkin Amnellin määritelmää kirjabloggaajasta. Itse en koe kuuluvani kumpaankaan kategoriaan: reilussa vuodessa olen saanut blogin kautta kaksi kirjaa arvosteltaviksi. Kai voisi sanoa, että mainostin näitä kirjoja, vaikkakaan en esittänyt niistä ainoastaan positiivisia puolia kuten perinteisessä mainonnassa yleensä. Olen siis mainostanut kahta kirjaa, ja saanut korvaukseksi kaksi lukukokemusta.

Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, pitääkö Amnell itse ostettujen tai lainattujen kirjojen lukemista ja niistä bloggausta mainostamisena (eli työnä) vai ei. Mikäli kirjan ostaminen tai lainaaminen, sen lukeminen ja siitä bloggaaminen määritellään työksi ja mainostamiseksi, niin sitten kuulun jälkimmäiseen kategoriaan.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että bloggaus ei lähtökohtaisesti ole työtä. Bloggauksesta tulee mielestäni työtä sitten, kun tehdään työsopimus ja saadaan palkkaa. Yhteistyössä tehdyt postaukset, esimerkiksi ilmaiseksi saatujen kirjojen arvostelut, näkisin kertaluontoisina "työkeikkoina", joissa korvaus kirjabloggaajalle on lukukokemus ja kirja. Mielestäni (kirja)bloggaaminen on lähtökohtaisesti harrastus.

Anna Amnellin kommentti siitä, että kirjabloggaajille pitäisi antaa korvausta vaivoistaan hämmensi kuitenkin minua. Minkä ihmeen takia se olisi oikeus ja kohtuus? Kukaan ei pyydä kirjabloggaajaa kirjoittamaan. Hän tekee sen vapaaehtoisesti. Jos kerron lukemastani kirjasta tuttavilleni, onko se mainostusta? Pitäisikö siitä saada korvaus? Vai saako korvauksen vain ja ainoastaan, mikäli mainostus tapahtuu kirjallisesti netissä?

Kirjabloggajaana en myöskään lue kirjoja, jotka eivät minua kiinnosta. Kirja voi kiinnostaa minua useasta syystä - muun muassa Maailmanvalloitus-haastetta varten on tullut luettua kirjoja, jotka eivät kiinnostaisi mikäli ne eivät sijoittuisi kyseiseen maahan.

Lyhyesti sanottuna, minulle kirjabloggaus on rakas harrastus, enkä koe sitä työksi, mutta olen toki valmis tekemään postauksia yhteistyössä kustantamoiden tai kirjailijoiden kanssa bloggaamalla saamistani kirjoista.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Dracula

Kirjoittaja: Bram Stoker
Julkaistu: 1897
Kustantaja: Archibald Constable and Company
Sivumäärä: 486

Englantilainen lakimies Jonathan Harker saapuu Romanian Transilvaniaan tapaamaan mysteeristä asiakastaan, kreivi Draculaa. Vähitellen hän kuitenkin huomaa olevansa yksin ja Draculan linnan vanki. Jonathan Harker onnistuu kuitenkin pakenemaan henkensä kaupalla, mutta joutuu viikoiksi Budapestiin hoitoon, jonne hänen kihlattunsa Wilhelmina "Mina" Murray saapuu. Pari menee naimisiin ja palaa Englantiin, mutta kotona heitä odottavat ikävät uutiset: Minan ystävä Lucy Westenra on kuollut arvoitukselliseen tautiin. Lucyn kihlattu Arthur Holmwood ja tämän ystävät Quincey Morris, tohtori Jack Seward ja tohtori Abraham Van Helsing Amsterdamista yrittivät pelastaa Lucyn, mutta turhaan. Käy ilmi, että Dracula on muuttanut Lucyn vampyyriksi, ja Minan ja Jonathanin saapuessa kuusikko päättää lähteä jahtaamaan kreivi Draculaa ja tuhota tämän.

Bram Stokerin Dracula ei ole ensimmäinen vampyyritarina, mutta ehdottomasti yksi kuuluisimmista. Teos on kirjoitettu pääasiassa päiväkirjamuodossa, joskin osan tekstistä muodostaa myös hahmojen välinen kirjeenvaihto.

Kreivi Dracula on vampyyrina julma, pelottava ja paha olento. Bram Stoker on antanut vampyyrilleen ominaisuudet, jotka on sen jälkeen lähes aina liitetty vampyyrin hahmoon. Dracula ja hänen kaltaisensa karttavat valkosipulia, liikkuvat vain öisin, saalistavat ihmisiä verta himoiten eivätkä näy peileissä. En ole juuri tutustunut vampyyrikirjallisuuteen, mutta lukiessani rinnastin silti Draculan ainoaan toiseen vampyyritarinaan, jonka olen lukenut: Houkutukseen. Draculaa lukiessa oli mielenkiintoista nähdä, miten erilainen Stephenie Meyerin muunneltu vampyyrihahmo on perinteisestä verenimijästä. Meyerin vampyyri juo kyllä verta, mutta siihen yhtäläisyydet oikeastaan jäävät: Houkutuksen vampyyreita on muuteltu niin raskaalla kädellä, että ne ovat perineet esikuvaltaan ainoastaan nimensä.

Havaitsin teoksessa samaa kuin Frankensteinissa: mukana oli vahva uskonnollinen elementti. Kreivi Dracula on yliluonnollisena ja pahantahtoisena olentona hyvyyden vastakohta, joka pitää tuhota. Draculan nimikin viittaa pahuuteen, sillä romanian kielen "Dracul" tarkoittaa paholaista. Täten Bram Stokerin kirjassa hyvä ja paha kohtaavat toisensa kristinuskon Jumalan ja kristittyjen vastustaessa vampyyria, joka on paholaisen puolella. Kuten monet aiemmat Draculan lukeneet ovat todenneet, oli mielenkiintoista huomata kuinka teoksessa kreivi Dracula ei yliluonnollisista kyvyistään ja älykkyydestään huolimatta ollut vahvempi kuin häntä vastustaneet hyvän puolelle asettuneet päähenkilöt.

Dracula ei erityisemmin vakuuttanut minua: teos oli hieman sekava ja varsinkin Jonathan Harkerin pakeneminen kreivi Draculan linnasta jäi itselleni epäselväksi juonenkäänteeksi. Teos myös eteni omituisesti: välillä ei tapahtunut mitään ja sitten taas mentiin vauhdilla eteenpäin. Minusta teoksen teemat olivat myös epäselviä. Myöhemmät tulkinnat seksuaalisuudesta jäivät ainakin itseltäni täysin huomaamatta. Mielestäni vain Draculan vampyyrikuvaus, joka on oikeastaan luonut nykykirjallisuuden perusvampyyrin, teki kirjasta mielenkiintoisen.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Eight Cousins & Rose in Bloom

Eight Cousins
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Julkaistu: 1875
Kustantaja: Penguin Classics
Sivumäärä: 299

Rose in Bloom
Kirjoittaja: Louisa M. Alcott
Julkaistu: 1876
Kustantaja: Penguin Classics
Sivumäärä: 326

Louisa M. Alcottin tyttökirjat Eight Cousins ja Rose in Bloom kertovat orvoksi jääneestä Rose-tytöstä, joka muuttaa tuntemattomien tätiensä hoivaan Bostoniin. Tätien lisäksi Rose tutustuu myös Alec-setään, josta tulee hänen virallinen huoltajansa sekä seitsemään serkkuunsa - jotka ovat kaikki poikia!

Eight Cousins kertoo nimensä mukaisesti 14-vuotiaasta Rosesta ja hänen seitsemästä serkustaan - Archiesta, Charliesta, Stevestä, Macista, Geordiesta, Willistä ja Jamiesta. Kirja on kertomus Rosen kasvamisesta ujosta, sairaalloisesta ja hemmotellusta lapsesta terveeksi, vahvaksi ja rohkeammaksi tytöksi. Poikien seura kasvattaa Rosea ja huolimatta tätien vastutuksesta lääkärisetä Alecin huolenpito ja erikoisemmat kasvatusmetodit tepsivät mainiosti. Rose myös tutustuu talon palvelustyttöön, Phebe Mooreen, ja heistä tuleekin mitä parhaimmat ystävät.

Kirjassa Rose in Bloom aikuisuuden kynnyksellä oleva Rose palaa pitkältä maailmanympärimatkaltaan Alec-sedän ja Pheben kanssa, ja huomaakin yhtäkkiä myös serkkujensa kasvaneen lapsista nuoriksi aikuisiksi. Aikuistuminen ei ole serkuksille helppoa, mutta setänsä ja tätiensä huomassa Rose oppii vastuuta sekä hyvän ja oikean elämän periaatteita.

Luin nämä kirjat itseasiassa jo toiseen kertaan. Ensimmäisen kerran taisin lukea kirjat suomeksi ala-asteen loppupuolella, mutta muistan pitäneeni L.M. Montgomeryn Anna-sarjasta sekä Louisa M. Alcottin muista tyttökirjoista enemmän. Sekä Eight Cousins että Rose in Bloom ovat teemoiltaan samankaltaisia: kuinka kasvaa ihmisenä ja tehdä oikeita valintoja. Siinä missä Eight Cousins keskittyy lapsen pieniin synteihin ja uhrauksiin, oli Rose in Bloom mielestäni syvällisempi. Rose joutuu tekemään vaikeita valintoja sekä ottamaan yhä enenevässä määrässä vastuuta.

Molemmille kirjoille yhteneväistä oli sekä niiden ankara moraalisuus että taustalta kuultava feminismi. Eight Cousins ja Rose in Bloom ovat hyvin opettavaisia tarinoita: tavoitteena on selkeästi esittää päähenkilö hyveellisessä valossa ja ohjata lukijaa kirjailijan määrittelemiä oikeita arvoja kohti. Vaikka Alcottin esittämät hyveet - pyrkimys epäitsekkyyteen, rehellisyyteen ja vastuuseen - ovatkin mielestäni tavoittelevisen arvoisia, kirjan ilmiselvästi moraalinen taustaääni ärsytti minua silti. Ehkäpä kyse on siitä, että Rose on niin paljon muiden vaikutteiden, vaikkakin hyvien, vietävissä: kyseenalaistaminen ja oma pohdinta tuntui puuttuvan kirjoista ja Rose oikeastaan totteli jatkuvasti huoltajaansa Alec-setää. Moralismin lisäksi kirjojen ja päähenkilö Rosen käsitys oikeasta ja väärästä tuntui hyvin ehdottomalta ja mustavalkoiselta. Rosen käsitys oli mielestäni jokseenkin suppea, ja välillä Rose tuntui liiankin ankaralta ja anteeksiantamattomalta erityisesti liiankin iloista elämää viettävän serkkunsa Charlien suhteen.

Louisa M. Alcottin kirjojen feminismi taas oli mielestäni kahtalaista. Toisaalta oli hyvin mielenkiintoista kuinka  Rosea kehotetaan ottamaan vastuuta itsestään ja omasta elämästään ja olemaan riippumaton miehistä, mutta toisaalta kirjassa näkyi mielestäni selkeät odotukset naisen asemasta ja paikasta. Lukiessani erityisesti kirjaa Rose in Bloom huomasin, että Alcottin teosten edustama feminismi oli osittain kahlittu naisen perinteiseen rooliin: on hyväksyttävää olla itsenäinen ja riippumaton vain tietyillä osa-alueilla. Samoin Roseen kohdistuu teoksessa paineita ja odotuksia sukupuolesta johtuen: naisen pitää olla tietynlainen tullakseen hyväksytyksi. Minua jäi kirjoissa kuitenkin häiritsemään se, miten ulkonäöstä huolehtiminen ja harmiton turhamaisuus liitettiin yhteen typeryyden kanssa: tämä käy ilmi selkeästi Annabel Blissin hahmossa. Siinä missä Rose pitää järkeviä ja yksinkertaisia vaatteita, haluaa Annabel olla muodikkaasti pukeutunut ja tyylikäs. Annabel kuitenkin kuvataan kirjoissa hyvin tyhjäpäiseksi ja ajattelemattomaksi tytöksi, kun taas Rose suoraan tämän vastakohdaksi. Pidin kuitenkin siitä että kirjoissa tuli esille feministisyyttä ja Alcottin kirjat ovat kenties kannustaneet ilmestymisaikanaan aikakauden tyttöjä ja nuoria naisia ottamaan enemmän vastuuta itsestään, mutta silti minua ärsytti hieman se, miten Alcott kuitenkin määrittelee tarkkaan hyväksyttävän naisen kirjoissaan.

Eight Cousins ja Rose in Bloom olivat kuitenkin mielestäni mielenkiintoisia kirjoja 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, ja vaikka kirjan moraalinen sävy ei juuri hämmästyttänyt, oli sen feministinen aspekti positiivinen yllätys. Vaikka pidinkin näistä kahdesta teoksesta, eivät ne kuitenkaan yltäneet lukemieni tyttökirjojen parhaimmistoon.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Beka Lamb

Kirjoittaja: Zee Edgell
Julkaistu: 1982
Kustantaja: Heinemann
Sivumäärä: 171

Zee Edgellin esikoisteos Beka Lamb kertoo 14-vuotiaasta Beka Lambin aikuistumisesta ja kasvamisesta. Beka asuu Belizessä, käy katolilaista koulua yhdessä kolme vuotta vanhemman ystävänsä Toycien kanssa ja yrittää päästä eroon pahasta tavastaan, valehtelusta. Kaikki kuitenkin muuttuu kun Toycie huomaa olevansa raskaana poikaystävälleen Emiliolle, joka alkaa käyttäytyä välttelevästi Toycien kerrottua tälle raskaudesta.

Beka Lamb on siis Bekan oma kasvutarina: kertomus siitä, kuinka tämä kasvaa ja aikuistuu vaikeuksien kautta ja muuttuu tasapainoisemmaksi ja vastuuntuntoiseksi nuoreksi naiseksi. Samalla se on myös kuvaus Belizestä ja sen kasvukivuista itsenäistymiseen ja politiikkaan liittyen. Bekan elämään vaikuttavat pienten, lähipiirissä tapahtuvien sattumusten lisäksi myös maan poliittinen tilanne sekä yhteisön konservatiivinen ja uskonnollinen ilmapiiri.

Yhteisön vanhoilliset ja tuomitsevat asenteet tulevat kirjassa selkeästi esille Toycien raskauden kautta. Kaikki paheksunta lankeaa Toycien harteille ja hän saa kantaa avioliiton ulkopuolisen raskauden seuraukset yksin: koulusta erottamisen, muiden halveksunnan, kevytmielisen ja typerän tytön leiman. Beka Lambissa Toycie esitetään hyvin naiivina ja tietämättömänä: hän ei tiennyt voivansa tulla raskaaksi, ja uskoi Emilion sanaa siitä, että "mitään ei voi käydä". Samalla kirjassa näytetään myös yhteisön toinen puoli: Bekan perhe sekä Toycien täti, hänen huoltajansa, tukevat Toycieta parhaansa mukaan.

Beka Lamb ei kuitenkaan vakuuttanut minua erityisesti: kirja oli mielestäni hieman epäselvä ja alun aikaloikkaus tuntui oudolta eikä ollut kovin selkeä. Päällimmäiseksi teoksesta jäi oikeastaan ajatus siitä, että mikä tämän teema nyt oikein oli? Bekan kasvutarina oli kuvattu epäselvästi, eikä aikuistumista pohdittu mielestäni tarpeeksi kirjan tapahtumien seurauksena. Bekan paheeksi kuvattu valehtelukin, joka toimi nähdäkseni jonkinlaisena erotuksena lapsellisuuden ja vastuun välillä, jäi pinnalliseksi ja huonosti pohjustetuksi sivuaiheeksi teoksessa. Beka Lamb ei ollut minusta erityisen mielenkiintoinen kirja, enkä erityisemmin pitänyt siitä.