keskiviikko 29. toukokuuta 2013

The Boy and the Crocodile

Toimittanut: Martin Hughes
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Affirm Press
Sivumäärä: 34

The Boy and the Crocodile on itä-timorilainen kansansatu, joka kertoo siitä, kuinka Timorin saari sai alkunsa. Pieni poika löytää kuolemaisillaan olevan krokotiilin, jonka kantaa veden äärelle. Myöhemmin avuliaisuus palkitaan, kun kasvettuaan krokotiili kuljettaa poikaa selässään merten yli, ja yhdessä poika ja krokotiili näkevät paljon avaran maailman ihmeitä.

Martin Hughesin toimittama The Boy and the Crocodile on lyhyt, hellyyttävä satu ystävällisyydestä ja hyvien tekojen palkitsemisesta. Tarina on itsessään hyvin yksinkertainen, mutta sen opetus on kaunis: hyvä teko palkitaan ajallaan.

Satukirjassa on myös hauska kuvitus: Familia Hope -lastenkodin lapset ovat yhteistuumin luoneet itä-timorilaiselle kansansadulle kuvituksen. Kuvitus on toteutettu hienosti, sillä se on yhtenäinen mutta eri tekijöiden piirrosjälki näkyy selvästi.

Vaikka teos on pelkkä lastenkirja, pidin siitä, kuinka itä-timorilaisten oma kansansatu oli tuotu myös itä-timorilaisten lasten ulottuville. The Boy and the Crocodile sisältää myös tetuminkielisen version sadusta. Kirja on myös siinä mielessä tärkeä, että se luo itä-timorilaisille tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja omasta identiteetistä kansana, sillä Itä-Timor on valtiona hyvin tuore: se saavutti itsenäisyytensä vasta vuonna 2002 pitkällisten vaikeuksien jälkeen.

The Boy and the Crocodile ei erityisemmin sykähdyttänyt tarinana, mutta kirja on jälleen yksi esimerkki siitä, miten kirja voi olla jotain paljon laajempaakin kuin pelkkä tarina.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Djibouti

Kirjoittaja: Elmore Leonard
Julkaistu: 2010
Kustantaja: William Morrow
Sivumäärä: 279

Dokumentaristi Dara Barr matkustaa Afrikan sarveen, Djiboutiin, kuvaamaan seuraavaa dokumenttiaan. Aiheena toimii nykyajan merirosvous, mutta muuten dokumentin kulku on auki. Assistenttinsa Xavier LeBon kanssa Dara tutustuu niin aitoihin merirosvoihin, teksasilaiseen miljonääriin Billy Wynniin ja tämän mallityttöystävään Heleneen kuin Al Qaedan alaisina toimiviin terroristeihinkin. Dokumentti, josta piti aluksi tulla pelkästään kuvaus nykymerirosvouksesta, muuttuukin tyystin kun merirosvot kaappaavat säiliöaluksen, joka on täynnä nesteytettyä maakaasu. Alus on siis käytännössä sytytystä vaille oleva pommi, ja Billy Wynn on vakuuttunut, että Al Qaeda aikoo räjäyttää aluksen Djiboutin satamassa.

Elmore Leonardin Djibouti on siitä erilainen rikoskirjallisuuden edustaja, että koko romaani keskittyy mahdollisen rikoksen ja terrori-iskun estämisen yritykseen. Samalla teos on hyvin toiminnallinen: on merirosvoja, terroristeja ja ampumavälikohtauksia. Mielenkiintoista teoksessa oli kuitenkin se, että modernia merirosvoamista sekä terrorismia oli lähestytty yksilön näkökulmasta: kirja tarjoaa mielikuvia hahmojensa kautta.

En kuitenkaan erityisemmin pitänyt kirjasta, sillä se oli mielestäni jotensakin vaikeaselkoinen ja kaikkitietävä kertoja kuljetti lukijaa eri tilanteiden ja paikkojen välillä. En myöskään saanut minkäänlaista otetta kirjasta, ja juoni alkoi selvitä vasta pitkälti yli puolivälin jälkeen. Jännitys alkoi tiivistyä kunnolla vasta viimeisten parin-kolmenkymmenen sivun aikana. Djibouti ei siis vakuuttanut minua. Teos oli mielestäni perustoimintadekkari, jossa ei ollut oikeastaan mitään kovin erikoista tai oivaltavaa, joka olisi tehnyt juonesta tai hahmoista mielenkiintoisempia.

torstai 23. toukokuuta 2013

Kauppa-Lopo & Agnes

Kauppa-Lopo
Kirjoittaja: Minna Canth
Julkaistu: 1889
Sivumäärä: 49

Agnes
Kirjoittaja: Minna Canth
Julkaistu: 1892
Sivumäärä: 85

SKS:n kustantama yhteisteos Kauppa-Lopo & Agnes ilmestyi vuonna 1999. Minna Canthin novellit Kauppa-Lopo ja Agnes antavat kumpikin kuvan naisesta: teoksien naiskuvat eroavat kuitenkin toisistaan hyvin paljon. Kauppa-Lopo kertoo yhteiskunnan laitamille jääneestä naisesta, novellille nimen antaneesta Kauppa-Loposta, joka nuuskaa, juo ja hankkii elantonsa myymällä rättejä ja rääsyjä ja milloin mitäkin. Avauskohtauksessa Lopo istuu vankilassa jo neljättä kertaa. Agnes taas kuvaa oikeastaan päinvastaista naista: kertojan, Liisin, kautta lukijalle välittyy kuva Agneksesta huolettomana maailmannaisena.

Kauppa-Lopo on tarina syrjäytymisen ja syrjimisen seurauksista. Kauppa-Lopon statuksen ihmisenä määrittävät hänen ulkoiset luonteenpiirteensä ja tapansa: hän kiroilee, nuuskaa, juo ja varastaakin ja on täten yhteiskunnan silmissä halveksittava, huono ihminen. Tämä käy selkeästi ilmi keskiluokan rouvien suhtautumisesta Lopoon. Vaikka Lopo onkin ollut talon rouvan tuttava aikaisemmin, ylenkatsoo rouva Lopoa ystäviensä esimerkkiä seuraten. Tämä siitäkin huolimatta, että paheistaan huolimatta Kauppa-Lopo on aidosti hyväsydäminen, ja uhraakin paljon aikaansa auttaakseen "Augusta neitiä", joka yrittää saada talonsa myydyksi. Lopon todellinen luonne tulee esiin myös siinä, että kuullessaan Augusta-rouvan puhuvan hänestä pahaa selän takana hän päättää olla kostamatta, ja auttaa tätä siitä huolimatta epäitsekkäästi. Kauppa-Lopo on kuitenkin samalla myös surullinen kertomus siitä, miten keskiluokan mielikuva itsestään "parempina" ihmisinä ja halveksuva asenne "säädyttömiä" ja "paheellisia" ihmisiä kohtaan masentaa Lopoa siinä määrin, että tämä sortuu rikoksen teille.

Agnes kuvaa oikeastaan päinvastaista naista: ulkonaisesti hän on hyvinkäyttäytyvä, varakas ja kaunis, mutta periaatteeton ja moraaliton. Agnesta kuvataan pienoisromaanissa kertojan, perheenäiti Liisin ja Agneksen entisen luokkatoverin, silmien kautta. Liisin silmissä Agnes on jotain ihmeellistä ja upeaa, eikä hän voi mustasukkaisuudelleen mitään. Lukijana tulkitsen Agneksen kuvaavan eräänlaista valtapeliä Liisin ja Agneksen välillä: toisaalla on halu toimia oikein ja nitistää oma mustasukkaisuus, toisaalla taas huoleton omien mielitekojen seuraaminen seurauksista välittämättä. Teoksen alussa Agnes on hahmona selkeästi Liisiä vahvempi ja vaikutusvaltaisempi, mutta tarinan edetessä Liisin vahva moraali ja oikeudentaju nousevat pinnallista viehätystä voimakkaammiksi.

Vaikka Kauppa-Lopo ja Agnes kuvaavat kahta niin erilaista naista, huomasin teosten välillä yhtäläisyyksiä. Molemmat käsittelivät naisen asemaa ja moraalia. Sekä Kauppa-Lopossa että Agneksessa tärkeää oli tasa-arvoinen kohtelu, ystävällisyys ja hyvyys sekä oikea, korkea moraali. Canth keskittyy teoksissaan kuvaamaan tasa-arvon tärkeyttä yhteiskunnasa.

Pidin sekä Kauppa-Loposta että Agneksesta. Kauppa-Lopo oli ehkä mielestäni vaikuttavampi: Canth oli saanut vangituksi tärkeän aiheen lyhyeen tekstiin, ja juonen yksinkertaisuus ei jäänyt häiritsemään minua lainkaan. Pidin kovasti myös Minna Canthin tyylistä kirjoittaa. Lukijalle piirtyy selkeä mielikuva hahmoista ja heidän motiiveistaan, taustoistaan ja ajatuksistaan, huolimatta ilmaisun näennäisestä niukkuudesta. Kokonaisuudessaan sekä Kauppa-Lopo ja Agnes olivat teoksia, joiden lukemisesta pidin ja joiden myötä tutustun varmasti Canthin tuotantoon laajemminkin.

maanantai 20. toukokuuta 2013

The Viceroy of Ouidah

Kirjoittaja: Bruce Chatwin
Julkaistu: 1988
Kustantaja: Penguin
Sivumäärä: 101
Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1980 Jonathan Capen kustantamana.

Brasilialainen Francisco Manoel da Silva syntyy köyhyyden keskelle, mutta lähtee vuonna 1812 Dahomeyhin, nykyiseen Beniniin. Dahomeyssa Francisco Manoel da Silva luo omaisuuden orjakauppiaana, ystävystyy hullun kuninkaan kanssa, ja huomaa lopulta olevansa vankina Afrikassa. Francisco Manoel da Silva toivoo pääsevänsä takaisin Brasiliaan, mutta huomatessaan sen olevan mahdotonta, ottaa paikallisen vaimon ja jättää jälkeensä suuren suvun. Vielä sata vuotta Francisco Manoel da Silvan kuoleman jälkeen hänen jälkeläisensä juhlistavat suvun perustajaa ja päämiestä, joka toi heidät Afrikkaan.

The Viceroy of Ouidah oli mielestäni hieman sekava kirja: se jäi ehkäpä liian lyhyeksi, jotta tarina olisi ehtinyt kehittyä kunnolla. Lukiessa tuntui, että kirjoittaja vain kertoo erään orjakauppiaan elämänkertaa, ilman sen kummempaa juonta. Osittain asia onkin näin, sillä Bruce Chatwinin teos pohjautuu todelliseen henkilöön, Francisco Felix de Sousaan.

Kirjassa ei oikeastaan ollut selkeää teemaa, vaan se käsitteli julmuutta ja orjakauppaa faktisesti ja neutraalisti, kertoen yhden miehen elämän tarinaa. Hämmästyin kuitenkin siitä, miten negatiivisessa valossa afrikkalaiset oli kuvattu teoksessa: Chatwinin kuvaa heidän tapojaan ja luonnettaan hyvin epäimartelevaan sävyyn.

Loppujen lopuksi en pitänyt kirjasta The Viceroy of Ouidah oikeastaan yhtään. Romaani jäi hyvin vajaaksi, ja tarina tuntui kovin pinnalliselta. Ehkäpä tämä johtui siitä, etten saanut kirjasta minkäänlaista otetta koko lukemisen aikana.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Rukajärven sissit

Kirjoittaja: Onni Palaste
Julkaistu: 1967
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 330

Maaliskuun 14. päivänä vuonna 1943 alkaa Rukajärven sissien partioretki. Viisisataa Pääskylän pataljoonan miestä aloittaa retken, jonka tavoitteena on tuhota vihollisen Jeljärven tukikohta. Matka taittuu suksilla, vihollisten partioita vältellen, vaikkakin välillä taisteluun joutuen. Viisisataa lähtee partioretkelle, mutta läheskään kaikki eivät palaa muutaman päivän kestävältä reissulta.

Onni Palasteen Rukajärven sissit kertoo jatkosodan aikaisesta sissiretkestä. Teos pohjautuu Palasteen omiin kokemuksiin, ja tämä näkyy myös lukiessa. Sodan todellisuus tulee lähelle lukijaa, kertomus ja sen yksityiskohdat vaikuttavat aidoilta.

Rukajärven sissit käsittelee sotakirjallisuudelle tyypillisiä teemoja: miesten keskinäistä sotaveljeyttä ja lojaaliutta, suomalaista sisua sekä sodan kauheutta. Miesten keskeinen ystävyys ja 'kaveria ei jätetä' -asenne oli kuitenkin keskeisimmässä osassa tässä teoksessa. Selkeimmin tämä tulee esille kirjan viime metreillä, kun Karhu-Jaska kantaa haavoittunutta Elias Meriläistä selässään aina omien linjoille asti. Molempien selviytyminen näyttää epätodennäköiseltä, mutta toista ei jätetä korpeen kuolemaan.

Palasteen kirjoitustyyli on hyvin faktinen ja todellinen. Rukajärven sisseissä ei juurikaan ole dialogia, ja täten sotilaiden väliset suhteet ja persoonat jäivät taka-alalle. Teos on ennen kaikkea kuvaus sotaretkestä. Vertasinkin lukiessani Palasteen kirjaa Väinö Linnan sotaromaaniin Tuntematon sotilas. Linnan teos ja Rukajärven sissit eroavat samasta aihepiiristään huolimatta huomattavasti: Tuntematon sotilas on paljon asenteellisempi ja siinä sodan järjettömyys on paljon suuremmassa osassa kuin Palasteen teoksessa. Samoin Linnan romaani käsittelee syvemmin eri sotilaiden välisiä suhteita ja viljelee huumoria enemmän, etenkin dialogien kautta. Yhtäläisyyksiäkin teoksista löytyy: molemmat kuvaavat tavallisten rivimiesten sota-arkea ja tuovat sodan vaikutuksen yksilöön esiin.

Pidin Rukajärven sisseistä: alkukankeuden jälkeen tarina vei mukanaan. Kertomus oli helppolukuinen ja selkeä rakenteeltaan, vaikka välillä en pysynytkään mukana siitä, olivatko nyt taisteluun joutuneet sotilaat Raution vai Tikkasen miehiä. Teoksessa minua häiritsi ehkä eniten se, että jostain syystä mukana siinä oli paljon yhdyssanavirheitä. Kaiken kaikkiaan Rukajärven sissit oli mielestäni lukemisen arvoinen kirja, vaikka yleensä vierastankin hieman sotakirjallisuutta. Tässä teoksessa kuitenkin selkeä todellisuuspohja loi kiinnostavuutta muuten aika tavanomaiselle sotatarinalle.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Island of the Sequined Love Nun

Kirjoittaja: Christopher Moore
Julkaistu: 1997
Lukija: Oliver Wyman
Kustantaja: HarperCollins
Kesto: 11 h 30 min

Pilotti Tucker Case, tuttavallisemmin Tuck, romuttaa työnantajansa pinkin lentokoneen humalassa. Tapaus tuhoaa Tuckin uran lentäjänä, mutta hän kokeekin jymy-yllätyksen: lähetyssaarnajapariskunta, tohtori ja rouva Curtis, pyytävät häntä lentäjäksi Alualun saarelle, Mikronesiaan. Tarjous vaikuttaa epäilyttävältä, varsinkin kun mukaan liitetään lentolippu sekä runsas määrä rahaa matkakustannuksiin. Tuckilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, ja niinpä hän lentää Alualuun, jossa kaikki ei kuitenkaan ole miltä näyttää... Matkallaan hän törmää niin puhuvaan hedelmälepakkoon, kannibaaliin kuin mystiseen lastikulttiinkin, jossa palvotaan erästä tiettyä pilottia jumalana.

Christopher Mooren Island of the Sequined Love Nun on humoristinen ja kepeä kirja, joskin sen teemat ovat astetta synkempiä. Kirja käsittelee muun muassa uskonnon avulla manipulointia ja toisten uskon hyväksikäyttämistä. Toinen teema on se, mitä sivustakatsojan asemassa pitäisi tehdä. Voiko silmänsä ummistaa vääryydelle valiten helpon ratkaisun? Onko sivustakatsojana syytön, jos päättää olla toimimatta? Näiden teemojen ohella näin teoksen myös eräänlaisena tarinana vapahduksesta: romutettuaan lentokoneen Tuck saa tilaisuuden korjata menneisyytensä virheet ja pääsee sopusointuun itsensä kanssa.

Alualun asukkaat, hai-ihmiset, palvovat jumalanaan Vincentiä, pilottia, joka laskeutui saarelle toisen maailmansodan aikoihin. 'Taivaan jumalatar' ilmestyy asukkaille silloin tällöin, ottaa heidän joukostaan 'valitun' muutamaksi päiväksi luokseen ja palauttaa sitten tavaramäärän kera. Koko touhu näyttää aluksi viattomalta, joskin omituiselta lastikultilta, mutta vähitellen Tuckille selviää, että saarella ei kaikki ole tosiaankaan siltä miltä näyttää. Tohtori Sebastian Curtis ja hänen vaimonsa Beth esiintyvät taikurina ja 'taivaan jumalattarena' saadakseen hyväuskoiset saaren asukkaat luovuttamaan elimiä tietämättään. Alualulla siis kukoistaa laiton elinluovutusbisnes, ja Curtisin pariskunnalle se tuottaa erinomaisesti. Japanilaiset asiakkaat ovat valmiita maksamaan satoja tuhansia saadessaan tilauksesta kipeästi tarvitsemiaan elimiä: ja Curtiseilla on elävä elinpankki valmiina. Kun Tuck saa tämän selville, hän joutuu tekemään ratkaisun: auttaako Alualun asukkaita ja riskeeraa henkensä, vai jatkaa Curtisien pilottina, kuljettaen asukkaiden munuaisia ja keuhkoja Japaniin. Lopulta Tuck päättää omatuntonsa soimaamana auttaa alualulaisia, ja ryhtyy uhkarohkeaan operaatioon heidän pelastamisekseen. Täten merkityksetöntä ja itsekeskeistä elämää viettänyt Tuck saa tilaisuutensa tehdä hyvän ja epäitsekkään teon muiden hyväksi.

Island of the Sequined Love Nun käsittelee vakavaa aihetta, mutta mielikuvituksellisella ja humoristisella tarinalla on onnellinen loppu. Pidin mielenkiintoisena myös sitä, miten laittoman elinkaupan dilemma oli nostettu esiin. Beth Curtis esittää kirjassa argumentin, että he tekevät hyvää: munuaisten luovuttajille jää vielä toinen, ja elinsiirron saanut pelastuu. Toisin sanoen kukaan ei kuole ja yksi ihmishenki pelastuu: miksi se olisi niin väärin? Kaikesta huolimatta Curtisien toiminta on kuitenkin hyväksikäyttöä, eikä Tuck sulata sitä.

Christopher Mooren humoristinen kirja oli mielestäni yllättävän hyvä, vaikka tarinan mielikuvitukselliset käänteet olivatkin kenties tarkoituksellisen ylilyötyjä. Island of the Sequined Love Nun oli kuitenkin viihdyttävää ajankulua työmatkoilla, ja sai kepeydestään huolimatta ajattelemaan aihetta kuuntelemisen jälkeenkin.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

Kirjoittaja: Sinikka Nopola
Julkaistu: 2009
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 224

Eila ja Rampe ovat ihan tavallinen suomalainen pariskunta Tampereelta. Kesällä käydään mökillä, tehdään pieniä reissuja ja piipahdetaan Onnenmaassa. Eilan ja Rampen lisäksi elämän tarkoitusta etsii myös likka.

Sinikka Nopolan humoristinen kirja koostuu lyhyistä kertomuksista ja pohdinnoista sekä dialogista. Kirjassa ei oikeastaan ole selkeää juonta, vaan luvut voi lukea pieninä makupaloina yksi kerrallaan. Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on kirjoitettu murteella, ja varsinkin dialogiosat olivat suosikkejani.

Eila ja Rampe ovat tyypillinen aviopari: Eila hössöttää hieman ja raahaa Rampea mukanaan ihmeparantajan juttusille ja ostoskeskukseen, kun taas Rampea kiinnostaisi enemmän rautakauppa ja mustikkametsä:

"Mialuummin mää mettässä kuljen kun tämmöseen ostosparatiisiin ahtaurun. Helvetiltä tää näyttää."

Nopola kertoo tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä Eilan ja Rampen kautta. Huumori tulee esille pienissä sanavalinnoissa ja näyttäytyy vain lukijalle: päähenkilöt eivät sitä itse koe Nopolan fiktiivisessä maailmassa. Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on sävyltään kepeä teos, ja käsittelee lähinnä mitättömiä ongelmia. Kuten sitä, että Rampen on mahdoton postittaa yhtään mitään pehmokuoressa Eilan huomaamatta: varsinkin, kun ei ole joulunaika. Pienestä kiistelystä ja väärinkäsityksistä huolimatta Eilan ja Rampen liitto on kuitenkin arjen keskellä onnellinen, sillä kuten Eila toteaa:

"Eikös me olla kuitenkin loppujen lopuks aika hyvä pari? Samoilla linjoilla monessa asiassa."

Eila ja Rampe näyttäytyvät kirjassa paitsi aviopuolisoina, myös vanhempina. Siinä missä Eila kantaa huolta liki neljäkymppisen likan pärjäämisestä, luottaa Rampe tyttärensä taitoihin paljon enemmän.

Kokonaisuudessaan Eila, Rampe ja elämän tarkoitus ei kaikesta huolimatta ihastuttanut mitenkään erikoisesti. Sinikka Nopolan huumori iski paikoitellen, mutta alkoi välillä toistaa itseään. Ehkäpä kirja olisi ollut parempi lukea pienissä pätkissä sen sijaan, että ahmin sen kerralla. Silloin siitä olisi voinut saada enemmän irti, ja arkinen komiikka olisi välittynyt paremmin.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

4.50 from Paddington

Kirjoittaja: Agatha Christie
Julkaistu: 1957
Kustantaja: Collins Crime Club
Sivumäärä: 220

Elspeth McGillicuddy näkee junansa ikkunasta toisen junan hytissä tapahtuvan murhan: tummahiuksinen mies kuristaa julmasti naisen kuoliaaksi. Kukaan ei usko häntä: eivät junavirkailijat eivätkä poliisi. Ainoastaan Jane Marple tuntuu ottavan ystävättärensä havainnon tosissaan. Ongelmana on kuitenkin se, ettei murhatun naisen ruumista löydy mistään. Jane Marple ryhtyy kuitenkin selvittämään rikosta, ja värvää avukseen Lucy Eyelesbarrown.

4.50 from Paddington on taattua Agatha Christietä. Päähenkilönä on Jane Marple: St Mary Meadin pikkukylässä asuva ikääntyvä vanhapiika, joka ratkoo rikoksia älyllään ja kokemuksellaan eri ihmistyypeistä. Jane Marple on minulle jopa mieluisampi rikostenratkoja kuin Christien tunnetuin päähenkilö, belgialainen salapoliisi Hercule Poirot. Erityisesti minua viehättää kontrasti, jota Christie luo sovittamalla yhteen herttaisen vanhan tädin ja kaameat henkirikokset.

Pidin tästäkin kirjasta: vaikkakin Christien dekkarit voivat puuduttaa, mikäli niitä lukee useamman putkeen. Useat Agatha Christien rikostarinoistahan noudattavat kutakuinkin samaa peruskaavaa. Pieninä annoksina nautittuina Christien tuotokset ovat mainioita, eikä 4.50 from Paddington ollut poikkeus.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Tarzan of the Apes

Kirjoittaja: Edgar Rice Burroughs
Julkaistu: 1914
Kustantaja: A.C. McClurg
Sivumäärä: 332

Brittiläinen lordi Greystoke matkustaa vaimonsa Alicen kanssa Afrikkaan 1800-luvun lopulla, mutta heidän laivansa miehistö nousee kapinaan ja niin lordi John Clayton ja hänen vaimonsa hylätään Länsi-Afrikan asumattomalle rannalle.   Pariskunta ehtii asua viidakossa vuoden ennen kuin molemmat kuolevat traagisesti, jättäen pienen pojan jälkeensä. Jättiapinoiden heimon jäsen, apinanaaras nimeltä Kala, löytää pienen lordi Greystoken ja antaa tälle nimeksi Tarzan, "valkoihoinen". Pieni Tarzan varttuu apinoiden seurassa, kasvaen tietämättä mitään syntyperästään. Hän löytää kuitenkin vanhempiensa asuinsijan, ja opettaa itsensä lukemaan englantia. Parinkymmenen vuoden päästä länsirannikolle saapuvat amerikkalainen professori Porter, hänen tyttärensä Jane sekä Tarzanin tuntematon serkku, William Cecil Clayton. Tarzan tutustuu pikkuhiljaa länsimaalaiseen sivilisaatioon, ja matkustaa lopulta pois Afrikan viidakoista.

Tarzan of the Apes on Edgar Rice Burroughsin luoma seikkailuromaani, jonka pääosassa on apinamies Tarzan, joka kohoaa apinaheimonsa kuninkaaksi asti. Yllätyin lukiessani, kuinka jännittävä kirja itseasiassa oli: Burroughsin kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja juoni etenee nopeasti. Lukiessani halusin tietää, kuinka Tarzanille käy. Siksi kirjan loppu olikin lievä pettymys, sillä Burroughs jättää tarinan selvästi kesken, jatkaakseen sitä seuraavassa osassa.

Kirjassa näkyy osittain brittiläisen imperialistinen asenne. Afrikan valtiot ovat eurooppalaisten mahtien siirtomaita, ja länsimaalaista sivilisaatiota pidetään arvossa, kun taas afrikkalainen kulttuuri on heikommassa asemassa. Tosin Burroughs mainitsee Tarzan and the Apes -teoksessaan länsimaalaisten vaikutuksen afrikkalaisten heimojen elämään negatiivisessa valossa. Kirja ei siis kuitenkaan ollut ajatusmaailmaltaan täysin eurosentrinen, vaikka heijastelikin aikansa aatteita.

Teoksessa pohditaan myös ihmisen ja eläimen välisiä eroja ja Tarzanin sopeutumista ihmisenä viidakkoon ja apinamiehenä länsimaiseen sivilisaatioon. Edgar Rice Burroughs kuvaa ihmistä julmaksi, olennoksi, joka tuottaa kipua ja tappaa siitä ilosta, että saa tuottaa kärsimystä. Eläin ja viidakon lakien mukaan kasvatettu Tarzan muodostavat toisen ryhmän, jonka aiheuttamaa kuolemaa kuvataan paljon positiivisemmassa valossa: eläin tappaa rationaalisesti, kerralla, jättämättä kitumaan. Samoin Burroughs kuvaa kirjassaan Tarzan and the Apes Tarzanin tunnetta ulkopuolelle jäämisestä. Apinaheimonsa joukossa hän on yksinäinen ja kaipaa vertaistaan, mutta ei silti kykene sopeutumaan länsimaalaiseen kulttuuriin, vaan kokee sen kahlehtivana.

Tarzan of the Apes oli mielestäni mielenkiintoinen ja parempi seikkailuromaani kuin osasin odottaa. Pidin siitä, että teos oli yhtenäinen ja juoni selkeä. Tietenkin Tarzanin tarina on hyvin mielikuvituksellinen, mutta Edgar Rice Burroughsin versio viidakossa varttuneesta, vahvasta ja älykkäästä apinamiehestä on siitä huolimatta hyvin kirjoitettu, ja jaksaa varmasti kiehtoa. Vaikka pidinkin kirjasta, Tarzan tuskin kiinnostaa minua niin paljon, että lukisin sarjan jatko-osatkin.

torstai 2. toukokuuta 2013

Ruusun nimi

Kirjoittaja: Umberto Eco
Suomentaja: Aira Buffa
Julkaistu: 1980 (suomennos 1983)
Alkuperäinen nimi: Il nome della rosa
Kustantaja: Loisto
Sivumäärä: 624

Munkki William Baskerville saapuu italialaiseen luostariin apulaisensa noviisi Adsonin kanssa. Luostarissa tapahtuu kumminkin kauheita: munkkiveljet löytyvät murhattuina yksi toisensa jälkeen. William ja Adson selvittävät innokkaasti murhia, tapaavat paavin lähettiläät sekä inkvisition ja pohtivat luostarin salatun kirjaston arvoitusta.

Umberto Econ historiallinen, keskiajalle sijoittuva dekkariromaani on kerrottu päähenkilön, Williamin, apulaisen Adsonin näkökulmasta. Teoksen miljöönä toimii keskiaikainen vauras luostari, ja tästä johtuen kaikki kirjan keskeisimmät hahmot ovatkin munkkiveljiä ja miehiä: naisilla on romaanissa vain marginaalinen osa. Ruusun nimi käsittelee rikosta syvästi uskonnollisessa ympäristössä, ja on myös tarkka kuvaus keskiaikaisesta luostarista dekkarin ohella.

Pidinkin teoksessa juuri eniten yksityiskohtaisesta  miljööstä ja katolisen kirkon keskinäisten riitojen ja erimielisyyksien kuvauksesta: Ruusun nimessä vilisevät niin kerettiläiset, paavin lähettiläät, inkvisitiopartiot, fransiskaanit, benediktiinit kuin dominikaanitkin. Umberto Eco on luonut rikoskertomukselleen aidon ja uskottavan sekä mielenkiintoisen kehyksen, jota katolisen kirkon historiaan perehtymätönkin jaksaa seurata. Myönnän tosin, että välillä kiivaat oppineet väittelyt William Baskervillen sekä luostarin munkkiveljien välillä väsyttivät välillä, eivätkä aina tuntuneet yhtä mielekkäiltä kuin murhan tutkimisen edistyminen.

Yksi teoksen vahvuuksista oli mielestäni myös se, kuinka Umberto Eco rakentaa jännitystä. Kirjaston mysteeri selviää vähitellen, lähes jokaisella munkkiveljellä on jotain salattavaa, ja kaiken kukkuraksi kaikilla kuolleilla on mustunut kieli sekä oikean käden etu- ja keskisormi. Arvoitukset selviävät asteittain, ja kun kaikki lopulta selviää, loppu on kovin dramaattinen.

Ruusun nimi on myös kuvaus uskon moninaisuudesta. Luostarin traagisille tapahtumille annetaan kaksi selitystä: looginen William Baskerville uskoo kyseessä olevan ihmiskäden jälki, kun taas osa munkeista on varma pahojen demonien olevan murhien takana. Samalla teos esittää kuvan uskonnosta, jossa usko ei sulje järkeä pois. Erityisesti kylmää järkeä käyttävä William edustaa tätä: muut munkkiveljet ja jopa Adson uskovat välillä pahan yliluonnollisen olevan tihutöiden takana. Samoin teoksessa esitetään sekä anteeksiantava että tuomitseva usko. Siinä missä luostarin vanhimpiin munkkeihin kuuluva Jorge Burgoslainen on ankara ja taipumaton oikeudentunnossaan eikä armahda pienintäkään syntiä, ymmärtää William Baskerville synnintekijää sekä vapauttaa tämän syyllisyyden taakasta, joskaan hyväksymättä itse pahaa tekoa.

Pidin itseasiassa Ruusun nimestä enemmän kuin osasin kuvitellakaan: vaikka aluksi teoksen oppinut katolilainen maailma tuntui kuivalta ja tylsältä, vei se kuitenkin mukaansa jo heti alkumetreillä. Pienet yksityiskohdat loivat toimivan kokonaisuuden: esimerkiksi latinankielisit ilmaisut siellä täällä tekivät minusta kirjan maailmasta aidon. Pidin erityisesti siitä, miten hyvin Umberto Eco on kuvannut katolisen kirkon moninaisuutta: niin laajemmallakin tasolla sen keskinäisten erimielisyyksien kautta, että myös luomalla kuvaa uskosta henkilökohtaisena ja eriävänä yksilötasolla. Ruusun nimi on teos, jonka voisin lukea toiseenkin kertaan.