keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Bridget Jones's Diary

Kirjoittaja: Helen Fielding
Julkaistu: 1996
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 310

Bridget Jones on yli kolmekymppinen, kustannusalalla työskentelevä sinkku, joka päättää tammikuun ensimmäisenä päivänä tehdä muutoksen. Laihduttaa, vähentää alkoholinkäyttöä, lopettaa tupakanpolton ja löytää mukavan poikaystävän. Aluksi vuosi tuntuu alkavan hyvin: Bridget ryhtyy flirttailevaan ja epämääräiseen suhteeseen pomonsa Daniel Cleaven kanssa, mutta pakkaa sekoittavat ihmisoikeusjuristi Mark Darcy, Bridgetin ystävien Juden, Sharonin ja Tomin kuviot sekä Bridgetin vanhempien rakoileva suhde.

Bridget Jones's Diary on oikeastaan ensimmäinen chick lit -kirja jonka olen lukenut. Hömppää ei oikeastaan tule luettua kovin paljon, kevyempää lukemista etsiessäni suosin lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Päätin kuitenkin tarttua Bridget Jones's Diaryyn kun se sattui silmiin, ja onhan teos kiistatta yksi chick litin kuuluisimmista edustajista.

Bridget Jones's Diary on nimensä mukaisesti kirjoitettu päiväkirjamuodossa. Bridget purkaa elämäänsä, sen hyviä ja pahoja hetkiä, päiväkirjaansa, jota kirjoittaa usein hyvin humoristisella otteella. Bridget myös lisää painonsa, juodut alkoholiannokset, poltetut tupakat ja syödyt kalorit.

"9 st, alcohol units 5 (drowning sorrows), cigarettes 23 (fumigating sorrows), calories 3856 (smothering sorrows in fat-duvet)."

Varsinkin ikilaihdutusta on kuvattu kirjassa hyvin ironisesti ja humoristisesti. Bridget muun muassa ahmii valtavat määrät herkkuja päästäkseen niistä eroon: huomenna aloitetaan puhtaalta pöydältä! Lopulta Bridget onnistuu laihduttamaan ja pääsee tavoitteeseensa, mutta lopputulos ei ole aivan niin onnistunut. Bridgetin ystävien mielestä hän näyttää väsyneeltä ja vaisulta, ja kuten Tom toteaa, "I think you [Bridget] looked better before, hon." Huolimatta teoksensa keveydestä Helen Fielding ujuttaa kuitenkin mukaan tärkeän ajatuksen siitä, ettei fanaattisuus painon suhteen ole hyvästä eikä tietty hoikkuus tarkoita automaattisesti sitä, että on kaunis.

Samoin Bridget tuntee myös tarvetta panostaa muuhun ulkonäköönsä:

"Being a woman... there is so much... to be done: legs to be waxed, underarms shaved, eyebrows plucked, feet pumiced, skin exfoliated and moisturized, spots cleansed, roots dyed, eyelashes tinted, nails filed, cellulite massaged, stomach muscles exercised."

Bridget tuntee velvollisuudekseen olla hyvännäköinen ja noudattaa kauneusrutiineja. Tämän hän tekee myös kelvatakseen miehille, ja tunteekin häpeää siitä, että on jo yli kolmekymppinen, mutta ei vieläkään naimisissa. Poikaystävän löytämisen vaikeutta kuvataan myös kirjassa huumorilla: Bridgetin ystävät antavat toinen toistaan ristiriitaisempia vinkkejä kuinka Bridgetin tulisi voittaa omakseen epäluotettava ja edestakaisin seilaava Daniel Cleave.

Bridget Jones's Diary oli oikeastaan vain hassua hömppää, jonka keskiössä on Bridgetin kamppailu poikaystävän saamiseksi ja kilojen vähentämiseksi. Koko kirja oli kirjoitettu hyvin ironisella ja humoristisella otteella, mutta tästä huolimatta Helen Fielding on lisännyt kirjaansa myös hieman ajatustakin. Omaan makuuni  kirja alkoi kyllä käydä tylsäksi sadan ensimmäisen sivun jälkeen: tuntui, että kirja toisti itseään ja alussa hauskuuttanut kirjoitustyyli alkoi tuntua itseään toistavalta ja puuduttavalta. Bridget Jones's Diary oli tästä huolimatta ihan kelpoisa lajinsa edustaja, vaikka se ei erityisemmin sykähdyttänytkään.

maanantai 28. tammikuuta 2013

1800-luvun kirjat -haaste

Suurin osa lukemistani kirjoista on peräisin 1900-luvulta, joten tämän haasteen myötä voisin yrittää lukea myös sitä edeltävällä vuosisadalla kirjoitettuja teoksia. Ofelia laittoi 1800-luvun kirjat -haasteen pystyyn blogissaan Ofelia Outolintu.

Haasteen idea on hyvin yksinkertainen: luetaan 1800-luvulla ilmestyneitä kirjoja. Haasteen toteuttamiseen aikaa on vuosi: 1.1.2013 - 31.12.2013. Vaikka olenkin vähän jälkijunassa tämän postauksen suhteen, lasken silti mukaan tänä vuonna lukemani 1800-luvulla ilmestyneet teokset. Hauskana yksityiskohtana haasteessa on useampi "taso" ja kirjoja lukemalla ansaitaan itselle "aatelisarvo". Ofelia luokittelee aatelisarvot seuraavasti:

20 teosta - herttuatar
16 teosta - markiisitar
12 teosta - kreivitär
8 teosta - varakreivitär
4 teosta - paronitar

Tavoittelen kunnianhimoisesti herttuattaren arvoa eli kahtakymmentä kirjaa! Saa nähdä, miten käy.

1. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar (1847)
2. Leo Tolstoi: Anna Karenina (1877)
3. Elias Lönnrot: Kalevala (1835)
4. Mary Shelley: Frankenstein (1818)
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
6. Minna Canth: Agnes (1892)
7. Louisa M. Alcott: Eight Cousins (1875)
8. Louisa M. Alcott: Rose in Bloom (1876)
9. Bram Stoker: Dracula (1897)
10. Nathaniel Hawthorne: The Scarlet Letter (1850)
11. J. Theodore Bent: A Freak of Freedom (1879)
12. Gustave Flaubert: Rouva Bovary (1857)
13. Maria Edgeworth: Belinda (1801)
14. Jane Austen: Järki ja tunteet (1811)
15. Juhani Aho: Rautatie (1884)
16. Aleksis Kivi: Nummisuutarit (1864)
17. Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles (1891)
18. Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880)
19. Robert Louis Stevenson: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1886)
20. Charles Dickens: A Christmas Carol (1843)

Luettu: 20/20

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Pikkupappilassa

Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1922
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 234

Pikkupappilaan muuttaa uusi kappalainen perheineen. Lapset Minna, Martta, Liisi, Ulla, Lotti, Kaarlo ja Lauri sekä vaimo Anna valtaavat tyhjän pappilan, ja tutustuvat samalla muihin seudulla asuviin perheisiin. Pienessä pitäjässä asuvat ovat suurimmaksi Annan nuoruudentuttavia ja sukulaisia: Kemellit, Örnfeltit, Hanénit ja Schöringit. Pikkupappilassa keskittyy nimensä mukaisesti kuvaamaan Pikkupappilan väen ja erityisesti Ullan edesottamuksia.

Sain Anni Swanin Kootut kertomukset -sarjan viidennen osan Pikkupappilassa muistaakseni joskus ala-asteen puolella. Tämän kirjan jälkeen luinkin nopeaan tahtiin kaikki muutkin kymmenen sarjan kirjaa: viime vuoden aikana luin uudestaan sarjan ensimmäisen osan Tottisalmen perillisen. Siinä missä Tottisalmen perillinen voidaan luokitella poikakirjaksi, on Pikkupappilassa mielestäni sekä tytöille että pojille suunnattu.

Pikkupappilassa oli mielestäni ihanan herttainen ja vanhanaikainen nuortenkirja. Pidin siitä, miten kirjassa välittyy sekä vanhanaikaisuutta sekä 1900-luvun alkupuolen uusia tuulia. Pappilan tytär Martta edustaa perinteistä naista, jonka haaveena on oma pieni punainen tupa, jossa pitää taloutta. Toisaalta taas Liisi on kirjatoukka, jonka suurin unelma on ylioppilastutkinto ja ammattiin kouluttautuminen. Samoin kirjassa käsitellään myös säätyeroja. Sarvimäen paronin poika tekeytyy renkipojaksi ja pestautuu pappilaan: renkipoikana häntä kohdellaan välittömästi ja ystävällisesti, nuorena paronina taas jäykästi ja kunnioittavasti.

Kaiken kaikkiaan Pikkupappilassa oli ihana nostalgiamatka takaisin lapsuuteen, ja kirjan jatko-osa Ulla ja Mark olisi myös mukava lukea uudestaan!

torstai 24. tammikuuta 2013

Agnes kotiopettajatar

Kirjoittaja: Anne Brontë
Suomentaja: Kaarina Ruohtula
Julkaistu: 1847 (suomennos 1971)
Alkuperäinen nimi: Agnes Grey
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 293

Agnes Grey on köyhän maalaispapin nuorempi tytär. Halutessaan sekä auttaa vanhempiaan että itsenäistyä, Agnes lähtee kotiopettajattareksi. Ollessaan kotiopettajattarena sekä Bloomfieldin että Murrayn perheissä Agnes huomaa, ettei kotiopettajattaren elämä ole aina helppoa. Onneksi Agneksella on ilonaan salainen ihastus apulaispappi Edward Westoniin ja ystävyyssuhteet läheisen kylän asukkaiden kanssa.

Anne Brontën esikoisromaani Agnes kotiopettajatar on päällisin puolin yksinkertainen, osin kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva teos kotiopettajattaren usein ankeastakin elämästä 1800-luvun Iso-Britanniassa. Anne Brontën kirja eroaa sisartensa Emilyn ja Charlotten teoksista huomattavasti, vaikka sisarukset kirjoittivatkin romaanejaan samaan aikaan, samoissa puitteissa. Anne Brontën teos jakaa Charlotten Kotiopettajattaren romaanin kanssa saman aihepiirin, mutta siinä missä Charlotte on kirjoittanut jännittävämmän ja tapahtumarikkaamman tarinan, tyytyy Anne kuvaamaan todenmukaisesti kotiopettajattaren yksinkertaista elämää, lisäten ainoastaan rakkaustarinan kertomukseensa. Vaikka Anne Brontë lieneekin sisaruksista vähiten tunnettu, pidin silti kovasti Agnes kotiopettajattaresta.

Vaikka Agnes kotiopettajatar onkin sekä tapahtumallisesti että kielellisesti yksinkertainen ja pelkistetty, välittyy siitä silti hyvin mielenkiintoinen kuva kotiopettajattaren ja nuoren, köyhän naisen elämästä ja vaihtoehdoista viktoriaanisen ajan Englannissa. Anne Brontë käsittelee teoksessaan niin naisen pyrkimystä itsenäisyyteen kuin luokkayhteiskuntaakin. Agnes kotiopettajatar on myös omalla tavallaan hyvin moraalinen kirja, korostaen uskonnon ja oikean ja hyvän elämän merkitystä.

Mielestäni kirjan yksi kiintoisimmista aspekteista onkin Agneksen pyrkimys itsenäisyyteen ja Brontën tapa käsitellä sitä. Vaikka omalla tavallaan Agneksella on voimakas halu "lähteä maailmalle; aloittaa uusi elämä; toimia itsenäisesti; kokeilla piileviä kykyjään; ansaita oma elatuksensa ja hieman sen ylikin", pitää hän silti pyrkimystään jollain tapaa itsekkäänä, todeten ettei ole läpeensä hyvä ja epäitsekäs tytär, jonka ainoana motiivina on auttaa taloudellisesti vanhempiaan ja keventää heidän taakkaansa. Agneksen hahmossa näkyy osittain Anne Brontën oma halu itsenäistyä, mutta tässä vastakkainasettelussa näkyy myös viktoriaanisen ajan  naisen rajoitetut mahdollisuudet ja osittain jopa naisen itsenäisyyden ja taloudellisen riippumattomuuden paheksuminen. Naisen riippuvuus toisista ja itsenäisyyden puute näkyy myös Agneksen ja apulaispappi Westonin rakkaustarinassa: Agnes ei voi muuta kuin odottaa ja toivoa Westonin puhuvan: itse hän ei voi edes vihjata tunteistaan rikkomatta säädyllisyyden rajoja.

Agnes on myös hahmona mielenkiintoinen. Toisaalta hän on hyvin voimakastahtoinen ja hänellä on vahvat mielipiteet ja periaatteet, jotka kestävät horjumatta monet koettelemukset. Toisaalta hän on hyvin alistuvainen ja miellyttämisenhaluinen: hänellä on tarve tulla hyväksytyksi ja tekeekin kaikkensa ollakseen toisille mieliksi. Anne Brontë käsitteleekin luokkayhteiskuntaa Agneksen kokemuksien ja alistumisen kautta: kotiopettajattarena Agnes Grey on aatelisille työnantajilleen ja oppilailleen alamainen. Molemmissa perheissä Agnesta kohdellaankin alempiarvoisena ja huonompana, vähäisenä palvelijana huolimatta tämän suuresta vastuusta. Agnes kuvaakin oppilaitaan, varsinkin Murrayn nuoria neitejä, hyvin ajattelemattomiksi mitä luokkajaotteluun tulee. Neidit "ajattelivat, että koska mökkiläiset olivat köyhiä ja oppimattomia, heidän täytyi olla typeriä ja karkeita". Agnes vastustaa tätä ajattelutapaa, ja pitää sitä vastenmielisenä. Anne Brontë kuvaa siis teoksessaan samantyylisiä assosiaatioita yhteiskuntaluokkien suhteen kuin Emily romaanissaan Humiseva harju, mutta toisin kuin Emily, ei tyydy ainoastaan kuvaamaan sitä vaan myös kyseenalaistaa sen päähenkilönsä Agneksen kautta.

Uskonto ja moraalisuus näyttelevät myös keskeistä roolia Agnes kotiopettajattaressa. Agnes kuvataan hyvänä ja oikeaan pyrkivänä ihmisenä, jonka vastakohtana on neiti Rosalie Murray, joka kevytmielisesti keimailee useammalle miehelle sekä tekee huikentelevaisuuttaan virheen naima-asioissa. Romaanilla on tässä kohden paljon yhtäläisyyksiä Jane Austenin Kasvattitytön tarinan kanssa: molemmissa hyvä ja hurskas, mutta vaatimaton päähenkilö kohtaa vastakohdan varakkaammassa ja paremmassa asemassa olevassa, mutta turhamaisessa ja elämän tärkeimmät asiat laiminlyövässä neidissä. Samoin kirjassa seurakunnan tekopyhä kirkkoherra Hatfield on kontrastina Agneksen rakkaudenkohteen Edward Westonin aidolle uskolle ja pyrkimykselle hyvään. Kirjassa on myös hyvin moraaliseksi tulkittava loppuratkaisu: vaatimattomuus ja pyrkimys hyvään tuovat lopulta onnen, kuten Agneksen ja Edwardin tapauksessa, kun taas ahneus ja korkeampien päämäärien hylkääminen aiheuttaa onnettomuutta.

Huolimatta moraalisuudestaan ja näennäisestä yksinkertaisuudestaan pidin Agnes kotiopettajattaresta kovin paljon. Minusta oli myös mielenkiintoista verrata Anne Brontën romaania sisarten, Emilyn ja Charlotten, teoksiin. Kuten myös esipuheen kirjoittanut Kaarina Ruohtula toteaa, siinä missä Emily kutoo mielikuvitustaan käyttäen rajun rakkaustarinan ja Charlotte kuvaa kielellisesti kauniisti kotiopettajattaren elämää omassa kirjassaan, on Anne Brontën teos vaatimaton ja todenmukainen kuvaus arkielämästä, vailla epärealistisia tai siloiteltuja tapahtumia.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Sumusta nousee risti

Kirjoittaja: Mauri Sariola
Julkaistu: 1968
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 277

Parikymppinen Annikki Haahti katoaa ja löytyy myöhemmin kuolleena. Kuolinsyy jää epäselväksi, ja vuotta myöhemminkään poliisi ei ole saanut tapausta selvitettyä. Pääkaupunkiseudulla asuva työhönsä kyllästynyt toimittaja Aarre Kuusama saa tarjouksen: lähteä ystävänsä maanmittausinsinööri Parkkulaisen kanssa Vaasan lääniin apulaiseksi ja selvittämään samalla Annikki Haahden tapaus. Niinpä Aarre Kuusama matkustaa Parkkulaisen mukana, tavoitteenaan selvittää Annikin mysteerinen kuolema kesän loppuun mennessä. Kun sekava vyyhti alkaa pikkuhiljaa selvitä, paljastuu moni yllätyksellinen ja odottamaton seikka...

Luin Sumusta nousee ristin itseasiassa jo toisen kerran, vaikka harvemmin jaksan lukea dekkareita toistamiseen. Tässä kirjassa on kuitenkin jotain: suurin syy on kenties yllätyksellinen loppuratkaisu. Mielenkiintoista tässä on myös se, että kuolinsyytä ei saada selvitettyä. Mauri Sariolan dekkarissa siis riittää jännitystä.

Kirjassa ei myöskään ole liikaa kuivaa virkamiespuuhaa. Tämä johtuu kenties myös siitä, että murhaa selvittelee siviilihenkilö. Mukavaa oli myös se, että nuuskimisen ohella kirjassa oli myös sivujuonikuvioita. Tämä teki lukemisen osaltaan mielenkiintoisemmaksi.

Dekkareista on usein kovin vaikea kirjoittaa, koska usein ne keskittyvät niin tiiviisti rikoksen selvittelyn ympärille, että spoilaamista on hankala estää. Sumusta nousee risti ei oikeastaan ole poikkeus tästä, vaikka siinä muitakin juonikuvioita on. Pidin kuitenkin kirjasta: sitä oli mukava lukea erityisesti sen takia, että vaikka olin lukenut sen jo aikaisemmin, olin jo ehtinyt unohtaa loppuratkaisun.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Lumen aarteet

Kirjoittaja: Patricia St. John
Suomentaja: Rauno Luoto
Julkaistu: 1950 (suomennos 1966)
Alkuperäinen nimi: Treasures of the Snow
Kustantaja: Päivä
Sivumäärä: 216

Annette Burnier on seitsenvuotias, kun hänen äitinsä kuolee jouluaattona synnytettyään pienen pojan. Danielista, Annetten veljestä, tulee nyt tytön oma vauva, ja yhdessä isänsä ja isoäitinsä kanssa Annette pitääkin pienestä veljestään erinomaista huolta. Perhe asuu lähellä pientä kylää Sveitsin Alpeilla. Yksinäinen Lucien Morel, Annetten naapuri ja ikätoveri, joutuu kuitenkin riitaan Annetten kanssa, ja päättää kostaa Danille sisaren ilkeyden. Danista tulee raajarikko, ja onnettomuudesta alkaa pitkä vihanpito Annetten ja Lucienin välillä.

Lumen aarteet on Patricia St. Johnin toinen teos. Kirjan teema on anteeksianto, jota käsitellään kristillisen uskon kautta. Vaikka anteeksianto onkin kirjan pääosassa, Lumen aarteet on myös juoneltaan jännittävä ja yllätyksellinen lastenkirja.

Patricia St. John käyttää kirjassaan yksinkertaista perusasetelmaa: tapahtuu rikkomus, katumus, sovitus ja viimein lopullinen anteeksianto. Lumen aarteet käsittelee erityisesti Annetten vihaa ja inhoa Lucienia kohtaan: Annette ei kykene olemaan todella iloinen halutessaan kostaa ja aiheuttaa Lucienille niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Lopulta Annette kuitenkin ymmärtää anteeksiannon merkityksen sekä itselleen että Lucienille, ja entisistä vihamiehistä tulee ystävät.

Toinen kirjassa käsitelty teema on katumus ja rikkomuksen sovittaminen. Lucien ei aiheuta Danin raajarikkoisuutta tahallaan, vaan se on vahinko, seurausta pelkästä häijystä kiusanteosta. Onnettomuuden takia koko kylä alkaa hylkiä Lucienia, ja niin Lucien saa maksaa katkerasti rikkomuksestaan. Lopulta Lucien kuitenkin ymmärtää, että tärkeämpää on rakastaa kuin tulla rakastetuksi.

Lumen aarteet oli oikeastaan nopea nostalgiamatka takaisin lapsuuteen. Ihastuin lapsena idylliseen kuvaukseen yksinkertaisesta elämästä Alpeilla, ja se jaksaa viehättää vieläkin.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Pitkästä aikaa kirjastossa

Kävin tänään pitkästä aikaa kirjastossa. Lainaamassa ensi kerran kirjoja koko sinä aikana kun olen asunut nykyisessä kotimaassani: aika hassua kaltaiselleni kirjastojen suurkuluttajalle. Suomessa käydessä kirjastossa tulee käytyä viikoittain, tänään oli ensimmäinen kerta useampaan kuukauteen. Kenties syynä tähän on se, että  jostain syystä englanniksi ei ole tullut luettua juuri lainkaan pakollisia, koulussa luettavia kirjoja lukuunottamatta. Osin syynä tähän on asennevamma, osin tietoinen päätös vaalia omaa äidinkieltä kirjallisuuden ja lukemisen kautta.

Joka tapauksessa tänään uskaltauduin lähikirjastoon. Kirjastokorttikin piti uusia, mutta löysin etsimäni ja vähän muutakin. Mukaan tarttui Lukudiplomi-haastetta varten Neil Gaimanin American Gods ja hetken mielijohteesta Helen Fieldingin Bridget Jones's Diary. Pitkästä aikaa luen siis englanniksi: viime vuonna en lukenut yhden yhtäkään englanninkielistä kirjaa. Tänä vuonna tilanne tosin korjaantuu, koska nyt kirjastoon viimein raahauduttuani käyn siellä varmasti useammin kuin kerran kahdessa vuodessa.

Suurimpana yllätyksenä minulle kuitenkin tuli, että kirjastoon voi tilata suomenkielisiäkin kirjoja! Olin kuvitellut, ettei niitä saa muuta kuin paikallisen Suomi-seuran yksityisestä kirjastosta, jonka uusimmat teokset ovat peräisin 80-luvulta. Tietysti valikoima on julkisissakin kirjastoissa varsin rajoitettu. Laitoin heti pyynnön  tilata muutama suomenkielinen kirja lähikirjastooni. Tilaussysteemi on siitä mielenkiintoinen, että tarkkoja kirjoja ei voi valita, vaan lomakkeessa voi antaa vain suuntaa-antavaa ohjeistusta, kuten genren tai aihepiirin, ja joku valitsee niiden perusteella kirjat. Saa nähdä, mitä minulle valitaan!

Sattumuksia Brooklynissa

Kirjoittaja: Paul Auster
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Julkaistu: 2005 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: The Brooklyn Follies
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 363

Nathan Glass on kuusikymppinen, eläköitynyt vakuutusasiamies ja ex-keuhkosyöpäpotilas. Nathanin avioliitto on säpäleinä, välit tyttäreen poikki ja edesmenneen sisarensa lapsista Nathan ei ole kuullut vuosiin yhtään mitään. Nathan päättää siis odottaa kuolemaa, mutta kaikki muuttuu kun hän törmää yllättäen sisarenpoikaansa Tomiin kirjakaupassa. Yhteensattuman johdosta Nathan tutustuu moniin värikkäisiin henkilöihin, kuten Harry Dunkel-Brightmaniin, Nancy Mazzucchelliin, Honey Chowderiin sekä sisarentyttärensä tyttäreen Lucyyn, joka kieltäytyy puhumasta...

Oraakkeliyön fiaskon jälkeen päätin antaa Paul Austerille vielä toisen mahdollisuuden, mutta valitettavasti jouduin pettymään jälleen. Sattumuksia Brooklynissa oli kuitenkin hieman positiivisempi lukukokemus kuin Oraakkeliyö, mutta en silti vakuuttunut. Ehkäpä Paul Auster ei vain ole minua varten.

Lukiessani kirjaa tuntui, että Auster toistaa Oraakkeliyössä tekemänsä virheet. Kuten myös Oraakkeliyössä, tapahtumat tuntuvat aivan liian epäuskottavilta, hahmot jäivät pintapuolisiksi ja epäuskottaviksi hekin. Sattumuksia Brooklynissa noudattaa Austerin jo Oraakkeliyöstä tuttua kaavaa: näennäisesti sattuman aiheuttamista tapauksista syntyykin jotain hyvää, ja sattumuksien ketjulla voidaan nähdä selkeä päämäärä. Samoin kuin aiemmassa teoksessaan, Auster on lisännyt myös tähän kirjaan aivan liikaa turhia seksuaalissävytteisiä kohtauksia.

Sattumuksia Brooklynissa oli kuitenkin siinä mielessä positiivinen lukukokemus, että se oli koherentimpi ja selkeämpi kuin Oraakkeliyö. Tässä teoksessa Auster ei käytä päällekkäistä tarinankertojatyyliään, vaan tyytyy kertomaan tarinan yksinkertaisesti loogisessa aikajärjestyksessä. Aikajärjestyksen rikkovat vain hahmojen kertomukset menneisyydestä sekä Nathanin muistelot, mutta näitä oli huomattavasti helpompi seurata kuin Oraakkeliyön juonien mielivaltaista loikkimista.

Kaiken kaikkiaan Sattumuksia Brooklynissa ei edelleenkään vakuuttanut minua Paul Austerista. Osin tähän vaikutti kenties samankaltaisuus Oraakkeliyön kanssa, osittain myös se, etten oikeastaan pidä Austerin kirjoitustyylistä. Paul Auster kikkailee mielestäni ilmauksilla liikaa, mikä johtaa kielen epäluontevuuteen sekä alkaa vaikuttaa lukijan silmässä tekonokkelalta. Sattumuksia Brooklynissa oli silti välttävä ja helppolukuinen kirja, vaikka en siitä pitänytkään.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Karjalan kruunu

Kirjoittaja: Kaari Utrio
Julkaistu: 1978
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 339

Anna Eilifintytär naitetaan ainoastaan 12-vuotiaana Haukan sukuun. Annan puoliso on jähmeä Halvast Haukka, joka haaveilee ritariudesta, ihailee marski Tyrgils Knutssonista eikä välitä lainkaan nuoresta vaimostaan. Halvastin äiti, domina Barbara Catillana hallitsee Haukan kauppahuonetta. Annan käly, Beatrix, on puolestaan naitettu itseään 37 vuotta vanhemmalle leskelle, jonka lapset ovat Beatrixia vanhempia. Beatrix vihaa aviomiestään, ja rakastuukin katoliseen pappiin, frater Ragvaldiin, tuhoisin seurauksin. Kun Haukan kauppahuoneeseen naitetaan vielä säästeliäs Filippa Tummasilmä ja Halvast tuo ristiretkeltään Karjalasta viekkaan orjan, Fetinjan, kutistuu Annan etuoikeutettu asema vanhimpana miniänä ja määräysvalta vain muodollisuudeksi.

Kaari Utrion Karjalan kruunu seuraa Haukan suvun ja kauppahuoneen vaiheita 1200- ja 1300-lukujen taitteessa. Kirjailija kuvaa teoksessaan Suomen ritariajan historiaa todellisten historiallisten henkilöiden ja tarkkojen yksityiskohtien kautta.

Karjalan kruunu oli erittäin mielenkiintoinen ja tavallaan myös hyvin raadollinen kirja. Ritariajan todellisuus näyttäytyy raskaana ja vaikeana, hahmot ponnistelevat selviytyäkseen ja suurin osa heistä on onnettomia. Muun muassa naimisiinmeno on ainoastaan kauppaa: vanhemmat sopivat tyttäriensä naittamisista, ja vaimon kelpoisuus arvioidaan myötäjäisten ja mahdollisen perinnön mukaan. Avioliitossakin vaimon tehtävänä on synnyttää perillisiä ja olla miehelleen kuuliainen. Vaimo on miehensä omaisuutta, tämän holhouksen alainen.

Kirjassa oli kuitenkin mielenkiintoista, kuinka Utrio kuvaa myös ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien naisten valtaa. Muun muassa Anna Eilifintyttären käly, domina Beatrix, Turun pormestarin vaimo, käyttäytyy väkivaltaisesti ja komentelee miehensä ollessa poissa, sillä talon emäntänä hänellä on siihen oikeus. Samoin domina Barbara Catillana Haukan kauppahuoneen päämiehenä on yksi esimerkki Kaari Utrion vahvoista ja itsenäisiä päätöksiä tekevistä naishahmoista.

Kuitenkaan Barbara Catillana ei ole ainoa vahva naishahmo. Yksi heistä on Fetinja, Karjalasta tuotu orjatar, joka viekkaudella pääsee nousemaan yhteiskuntaluokituksen ylimmille portaille asti. Yhteistä sekä Barbara Catillanalle että Fetinjalle on se, että he käyttävät omaa älyään edetäkseen elämässään, eivätkä luota muihin avuihin, kuten ulkonäköön tai asemaansa Barbara Catillanan tapauksessa.

Yksi kirjan väkivaltaisimmista ja raaimmista aspekteista on kuvaus katolilaisten ja ritarien ristiretkistä ortodoksiseen Karjalaan. Ritarit ryöväävät, raiskaavat ja polttavat asukkaita elävältä: kaikki Jumalan nimessä. Todellisuudessa suurin osa ritareista ja kirkon palveluksessa olevista henkilöistä haluaa ainoastaan maallista mainetta ja mammonaa. Utrio on kuitenkin kuvannut myös aitoa myötätuntoa muun muassa veli Vimundin hahmon kautta, joka ei hyväksy karjalalaisten raakaa pahoinpitelyä.

Karjalan kruunu oli kiintoisa lukukokemus. Pidin siitä, että kirjassa ei ollut selkeää päähenkilöä, vaan Utrio antaa äänen kohtalaisen tasapuolisesti erilaisille ja eri yhteiskuntaluokista tuleville henkilöille: teoksessa seurataan esimerkiksi papin, kauppiaan, orjan ja ritarin elämää ja mukana on sekä nais- että miesnäkökulmaa. Vaikka suurin osa kirjan hahmoista olikin onnettomia ja kärsi kirjan aikana, oli sen lopetus mielestäni kaunis ja toivoa täynnä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tiina

Kirjoittaja: Anni Polva
Julkaistu: 1956
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 135

Tiina on reipas 10-vuotias poikatyttö, joka muuttaa uuteen kerrostaloon äitinsä, isänsä ja 15-vuotiaan isoveljensä Velin kanssa. Iloinen ja puhelias Tiina ystävystyy nopeasti talon lasten - Juhan, Leilan, Kallen sekä Elvin - kanssa. Oikeudenmukainen, mutta helposti tulistuva Tiina joutuu useasti moniin kommelluksiin, mutta onnistuu kuitenkin aina pääsemään pinteestä ehjin nahoin.

Anni Polvan Tiina-kirjat olivat ala-asteen loppupuolella suosikkejani kotimaisista tyttökirjoista. Samastuin raisuun Tiinaan, joka uskoo vakaasti että "tytöt... pystyvät [siihen] mihin pojatkin, ja enempäänkin". Tiina edustaakin poikatyttömäistä hahmoa, joka ei kuitenkaan halua olla poika, vaan osoittaa käytöksellään ja teoillaan, että tytöt ovat yhtä hyviä kuin pojat.

Tiinassa yksi keskeisimmistä teemoista onkin tyttöjen ja poikien vastakkainasettelu sekä sukupuoliroolit. Vaikka perhe sekä ystävät hyväksyvät Tiinan, etenkin Tiinan äiti voivottelee toisinaan tyttärensä rämäpäisyyttä.

"Voi, varjelkoon sinun kanssasi! Millainen tyttö sinä oikein olet! Poika sinusta olisi pitänyt tulla."

Tiinan äiti kauhistelee usein Tiinan käytöstä, hän ei muun muassa pidä Tiinan tappelemistä tyttömäisenä, vaan pitää sitä ainoastaan pojille hyväksyttävänä. Tyttöjen ja poikien perinteiset roolit näkyvät Tiinassa selkeästi: esimerkiksi rusettiluisteluissa poika etsii tytön, tytöt pitävät hametta, tytöt eivät laske jyrkkää hyppyrimäkeä.

Perinteiset sukupuoliroolit näkyvät myös Tiinan perheessä. Äiti toimii kodinhengettärenä, isä työskentelee myöhään ja tuo perheelle elannon. Samoin nämä roolit näkyvät Tiinan ja Juhan tulevaisuudensuunnitelmissa:

"Sitten kun minä [Juha] tulen isoksi ja minusta tulee johtaja, minä otan sinut [Tiinan] omaksi konttoristikseni."

Kirjassa on oletuksena se, että mies on perheen pää ja elättäjä. Tiina kuitenkin haastaa osittain nämä perinteiset sukupuoliroolit. Tiina osoittaa, että tytöt todella pystyvät siihen mihin pojatkin, mutta toisaalta hyväksyy roolinsa Juhan konttoristina tulevaisuudessa. Samaten Tiinan isä edustaa hänelle viisautta, kun taas äiti on käskevämpi ja moittivampi hahmo.

Sukupuoliroolien lisäksi yksi kirjan teemoista on oikeudenmukaisuus. Tiina on luonnostaan hyvin oikeudenmukainen: hän muun muassa puolustaa Tassu-koiraa sekä kulkukissaa, jota isommat pojat rääkkäävät. Tiina on myös oikeudenmukainen itselleen: hän ei osaa pyytää anteeksi, mutta toimiessaan väärin Tiina virkkaa katumusharjoitukseksi. Tiinan poikatyttömäisyys näkyy myös siinä, ettei hän ole hyvä käsitöissä, jotka on perinteisesti katsottu naisten harrastuksiksi.

Pidin kovasti Tiinasta. Pidin kirjassa myös siitä, kuinka siinä näkyi hieman vanhahtava kieli. Tiina on ihana tyttökirja, joka oli hauska lukukokemus näin vanhempanakin.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Leijapoika

Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Julkaistu: 2003 (suomennos 2004)
Alkuperäinen nimi: The Kite Runner
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 430

Kabulilaiset Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä, erottamattomat. Eivät kuitenkaan ikuisesti: Amir on rikkaan miehen poika, pataani, kun taas Hassan on köyhän hazarapalvelijan poika. Poikien välit katkeavat, kun Amir näkee Assefin olevan väkivaltainen Hassania kohtaan, mutta ei uskalla mennä väliin. Kun Neuvostoliiton joukot miehittävät Afganistanin, Amir ja tämän isä, Baba, pakenevat. Yhdysvalloissa Amir aloittaa uuden elämän ja yrittää unohtaa menneisyytensä, mutta saa myöhemmin puhelinsoiton vanhalta ystävältään Rahim Khanilta. Amirille tarjoutuu vielä kerran tilaisuus hyvittää tekemänsä virheet, ja niin Amir matkustaa Pakistanin kautta Kabuliin.

Leijapoika, Khaled Hosseinin esikoisteos, käsittelee ystävyyttä, uskollisuutta sekä isien ja poikien välisiä suhteita. Kirjan keskiössä on myös Afganistanin etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisiä kiistoja, erityisesti pataanien ja hazaroiden sekä sunnilaisten ja shiiamuslimien välillä. Tämän lisäksi kirja on kuvaus maahanmuuttajan elämästä uudessa kotimaassa.

Amir, kirjan päähenkilö, on rikkaan kabulilaismiehen ainoa poika. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä, ja huolimatta siitä, että Amir on isänsä ainokainen, hänestä tuntuu, että isä rakastaa enemmän Hassania, hazarapalvelija Alin poikaa. Vaikka Amir ja Hassan viettävätkin suurimman osan ajastaan yhdessä, ei heidän ystävyytensä ole tasa-arvoinen: Hassan on samalla Amirin palvelija. Hassan puolestaan rakastaa Amiria koko sydämestään, ja on tälle uskollinen jopa siihen pisteeseen, että kärsii mieluummin itse kuin rikkoo lupauksensa Amiria kohtaan. Amir ei kuitenkaan ole Hassanille yhtä uskollinen, ja jättäessään Hassanin kiusaajien armoille, puuttumatta asiaan, hän lyö kiilan heidän ystävyytensä välille. Hassan ja Ali jättävät Amirin ja Baban, eikä Amir yrityksistään huolimatta onnistu unohtamaan tekoaan tai oikeammin tekemättä jättämistään, saati sitten antamaan anteeksi itselleen. Myöhemmin Amir kuitenkin saa tilaisuuden korvata menneisyytensä virheet, mutta epäröi edelleen. Leijapoika on täten myös kertomus Amirin kasvusta rohkeammaksi ihmiseksi - ja myös paremmaksi ystäväksi.

Leijapojassa kerrotaan myös vahvasti pataanien ja hazaroiden välillä vallitsevasta epätasa-arvosta. Hazarat ovat useimmiten palvelijoita, alempaa luokkaa, kun taas pataanit ovat rikkaampia sekä parempiosaisia. Etnisyyden lisäksi hazarat ovat useimmiten shiiamuslimeja, kun taas pataanit kuuluvat sunnilaisiin. Tämäkin  uskonnollinen eroavaisuus kasvattaa entisestään hazaroiden ja pataanien välistä kuilua. Nuorempana Amir ei juuri kyseenalaista tätä, vaan hyväksyy sen, että Hassan ei koskaan tule olemaan muuta kuin palvelija, eikä tule myöskään saavuttamaan lukutaitoa. Kyseenalaistamisen sijaan Amir jopa pitää Hassania pilkkanaan, kun tämä ei ymmärrä vaikeiden sanojen merkitystä. Hosseini kertoo kirjassaan, kuinka jo lapsesta lähtien ennakkoluulot ja halveksunta kasvavat kiinni, niin että se lopulta tuntuu täysin luonnolliselta ja oikealta. Vanhempana Amir tosin ymmärtää etnisen syrjinnän olevan väärin, ja nousee puolustamaan hazaroita, joita valtaosa pataaniväestöstä pitää likaisina ja huonompina.

Kirjassa kuvataan myös afganistanilaisyhteisön elämää Yhdysvalloissa. Leijapojassa näkyy selkeästi sukupolvien välinen kuilu: nuoremmat afgaanit sopeutuvat arvoliberaalimpaan yhteiskuntaan paremmin kuin vanhemmat, jotka kaipaavat Afganistania ja pyrkivät säilyttämään kaiken ennallaan. Kirjassa kuvataan myös, kuinka entiset korkeastikoulutetut lääkärit ja professorit työskentelevät nyt nälkäpalkalla taksikuskeina ja huoltoasemilla, ja yrittävät raapia hieman ylimääräistä kokoon ostamalla pihakirppiksiltä tavaraa ja myymällä niitä voitolla eteenpäin. Samalla kuitenkin Leijapoika kertoo, kuinka afganistanilaisyhteisön perinteet ja tavat ovat vieraassakin maassa tärkeitä: muun muassa kosintarituaalit on suoritettava perinteiden mukaisesti, kuten kunniallisille ja arvovaltaisille afgaaneille sopii. Mielestäni tämä aspekti oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista aiheista, sillä ulkosuomalaisena pystyn hyvin samaistumaan afgaanien haluun säilyttää kansallisidentiteettinsä ja kosketus kotimaahan myös ulkomailla.

Pidin kovin Leijapojasta. En vain voinut jättää tarinaa kesken, vaan luin koko kirjan pikavauhtia yhdessä illassa. Hosseinin kirjoitustyyli on vangitsevaa ja helppolukuista, ja tarinan juoni pitää vallassaan aivan viime sivuille asti. Mielestäni kirjassa oli hyvin positiivista se, että Leijapojan loppu ei ole varauksettoman onnellinen, mutta ei myöskään onneton. Kuten Amir itse toteaa, "päättyykö kenenkään tarina [onnellisesti]?" Onko elämällä koskaan onnellista loppua? Pidin myös siitä, että vaikka Taliban-liikkeen ääri-islamia oli kuvailtu raakana ja vääränä, kirja piirti myös kuvan rauhanomaisesta, positiivisesta islamista. Kaiken kaikkiaan Leijapoika oli hieno lukukokemus.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Blogin 1-vuotissynttärit!

Tasan vuosi sitten syntyi blogini ensimmäinen postaus. Perustin tämän blogin alun alkaen Sadan kirjan haastetta varten, mutta vuoden aikana bloggaamisesta onkin tullut sen verran mukava harrastus, että ainakaan lähiaikoina en ole sitä lopettamassa.

Vuoden aikana on tullut luettua vaikka mitä: tarkemmin ruodin lukemisiani vuosikoosteessa. Viime vuonna tulikin luettua ainoastaan suomenkielisiä kirjoja: tänä vuonna ajattelin laajentaa ja lukea myös vieraskielisiä kirjoja. Enimmäkseen toki edelleen suomeksi, mutta joukkoon eksyy varmasti englanninkielisiä ja jokunen ruotsinkielinen teoskin. Bloggaan kuitenkin edelleen suomen kielellä.

Kuten myös mainitsin pari päivää sitten 30Koetus-haasteen postauksessa, laajennan lukemiseni myös tietokirjallisuuteen ja sarjakuvakirjoihin. Sarjakuvakirjat lasken niin ja näin 'kirjallisuuteen' kuuluvaksi, mutta kirjallisia tuotteitahan nekin ovat!

Vuoden aikana ehdin saada yhden blogitunnustuksenkin, kiitos siitä! Kiitos myös kaikille lukijoille ja kommentoijille!

tiistai 1. tammikuuta 2013

Lukemattomat kirjailijat -haaste

Riina käynnisti Riinan kirjapinot -blogissa Lukemattomat kirjailijat -haasteen. Minulle tämä haaste sopii paremmin kuin hyvin, sillä aivan liian usein huomaan jumittavani samoissa kirjailijoissa. Tai mikä vielä pahempaa, lukevani uudestaan ja uudestaan samoja kirjoja, tarttumatta uusiin lainkaan.

Haasteen tarkoituksena on siis lukea itselleen tuntemattomia kirjailijoita, eli kirjailijoita joilta ei ole lukenut yhtäkään teosta. Kirjailijaryhmää on rajoitettu siten, että kirjailijalta pitää olla ilmestynyt vähintään kaksi kirjaa: esikoiskirjailijat eivät siis käy. Haasteeseen on tarkoitus lukea vähintään kuusi kirjaa, mutta itse päätin ottaa tavoitteeksi kymmenen kirjaa.

Aikaa haasteeseen on kokonainen vuosi, eli 1.1.2013 - 31.12.2012. Haaste lienee siis kohtalaisen helppo toteuttaa. Tuttuun tapaan päivittelen tähän postaukseen edistymistäni, ja linkitän blogipostaukseni lukemistani kirjoista.

1. Helen Fielding: Bridget Jones's Diary
2. Neil Gaiman: American Gods
3. Maija Haavisto: Makuuhaavoja
4. Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
5. Barbara Demick: Suljettu maa
6. Pablo Neruda: Andien mainingit
7. John Irving: Garpin maailma
8. Jamaica Kincaid: Annie John
9. Derek Landy: Keplo Leutokalma
10. Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
11. Nelson Eustis: The King of Tonga
12. Markus Nummi: Kadonnut Pariisi
13. Michael Gordon: Freeing Ali
14. Albert Wendt: Leaves of the Banyan Tree
15. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
16. Mary Shelley: Frankenstein
17. Sauli Niinistö: Hiljaisten historia
18. John Saunana: The Alternative
19. Umberto Eco: Ruusun nimi
20. Edgar Rice Burroughs: Tarzan of the Apes
21. Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
22. Christopher Moore: Island of the Sequined Love Nun
23. Onni Palaste: Rukajärven sissit
24. Bruce Chatwin: The Viceroy of Ouidah
25. Elmore Leonard: Djibouti
26. Zee Edgell: Beka Lamb
27. Bram Stoker: Dracula
28. Dale Brown: Air Battle Force
29. Nathaniel Hawthorne: The Scarlet Letter
30. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
31. Caryl Phillips: Cambridge
32. Daphne du Maurier: Rebekka
33. J. Theodore Bent: A Freak of Freedom
34. V.S. Naipaul: The Suffrage of Elvira
35. Juho Nieminen: Saattaa sisältää pähkinää
36. Franz Kafka: Oikeusjuttu
37. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
38. Seija Vilén: Pohjan akka
39. Maria Edgeworth: Belinda
40. Homeros: Ilias
41. Antti Hyry: Uuni
42. P.L. Travers: Maija Poppanen
44. William Boyd: Brazzaville Beach
45. Terry Trueman: Hurricane
46. Manlio Argueta: One Day of Life
47. István Örkény: Minuuttinovelleja
48. Stephen Davies: Outlaw
49. Michael Genelin: Requiem for a Gypsy
50. Tracey Garvis Graves: On the Island
51. Ben Mikaelsen: Red Midnight
52. Sarah Stone: The True Sources of the Nile
53. Fritz Galt: Comoros Moon
54. Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles
55. Julia Alvarez: In the Time of the Butterflies
56. Jamie Zeppa: Beyond the Sky and the Earth
57. Jill Shalvis: The Trouble with Paradise
59. Steve Martini: Guardian of Lies
60. Danielle Steel: H.R.H.
61. Bai T. Moore: Murder in the Cassava Patch
62. Heather Graham: Ghost Night
63. Annice Browne: Memoirs of My Childhood
64. Steve Chimombo: Napolo and the Python
65. Yann Martell: Life of Pi
66. Ahmadou Kourouma: The Suns of Independence
67. Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon
68. Nina Granlund Sæther: Tyynykirja
69. Mongo Beti: The Poor Christ of Bomba
70. Kresley Cole: If You Dare

Luettu: 70/10

30Koetus-haaste

Juulianna Huusko laittoi 30Koetus-haasteen pystyyn Facebookissa. Haasteen Facebook-sivut löytyvät täältä. Haaste toteutetaan vuoden 2013 aikana, eli aikavälillä 1.1.2013 - 31.12.2013. Mukaan lasketaan vuonna 2013 luetut sivut.

Jälleen kerran ongelmaksi jää vain se, että minkälaisten teosten sivut lasketaan luetuiksi. Itse taidan laskea haasteeseen mukaan niin romaanit ja novellit kuin näytelmät ja runotkin. Aikaisemmin en ole laskenut tietokirjallisuutta ja sarjakuvia, mutta tällä kertaa taidan laskea molemmat. Sarjakuvista lasken kuitenkin vain kunnon sarjakuvakirjat, lehtiä en tietenkään laske. Muutenkin luen sarjakuvia ja varsinaisia tietokirjoja niin vähän, että pääpaino tulee mitä luultavimmin olemaan romaaneissa kuten viime vuonnakin.

Edistymiseni päivittelen tähän postaukseen.

Luettu: 38986/30000