perjantai 30. marraskuuta 2012

Ei koskaan huomispäivää

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1944
Kustantaja: WSOY

Mika Waltari kirjoitti pienoisromaaninsa Ei koskaan huomispäivää WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun vuonna 1937, mutta kirja julkaistiin vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

Ei koskaan huomispäivää on kertomus sodan läpikäyneestä Kapteenista, jolla on suhde pomonsa Bergasin nuoren vaimon Astridin kanssa. Eräänä iltapäivänä Kapteeni ja Astrid ovat huviretkellä, ja lievästi alkoholin vaikutuksen alaisena ylinopeutta ajava Kapteeni törmää pieneen poikaan, joka kuolee välittömästi. Astrid ja Kapteeni vievät pojan metsään, ja sopivat pitävänsä varomattomuudesta johtuneen onnettomuuden salaisena. Lehtien uutisoidessa mittavasti pienen pojan surmasta Astrid ja Kapteeni kokevat kuitenkin suuria tunnontuskia. Pienoisromaani keskittyykin erityisesti Kapteenin ajatuksiin ja mietteisiin hänen kamppaillessaan omatuntonsa kanssa.

Waltarin pienoisromaani keskittyy kuvailemaan yksilön sisäistä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kapteeni tietää, että kiinnijäämisen vaaraa ei käytännössä ole, mutta pohtii silti, pitäisikö hänen ilmiantaa itsensä. Päähenkilön päänsisäistä moraalin taistelua mukavuudesta seurataan läpi pienoisromaanin. Sivujuonena kertomuksessa on karannut vanki, joka on pääepäilty kuolleen pojan surmaan. Kapteeni miettiikin mitä seurauksia sillä olisi vangin kannalta, jos oikea syyllinen ei tunnustaisi:

"Entä sitten. Näissä olosuhteissa tuntui varsin todennäköiseltä että hän [vanki] lopulta tunnustaisi itsensä syylliseksi. Et tainnut tietää, kaveriparka, mihin liemeen jouduit livahtaessasi pakoon poliisilaitoksen kuulusteluosastolta. Tunteettomuutta. Ehkä. Mutta mitäpä minuun kuului jo kolmesti rangaistu rikollinen. Mitäpä koko asia enää minuun kuului, koska todennäköisesti olimme välttäneet ilmijoutumisen vaaran, tällä kertaa."

Kapteeni tuntee sekä helpotusta että syyllisyyttä toisen joutuessa vastaamaan hänen rikoksestaan. Samalla oli mielenkiintoista huomata, että Kapteeni myös tuntee toveruutta toista väärintekijää kohtaan - "kaveri parka". Hän tuntee sääliä tuota karannutta vankia kohtaan, mutta hänen oma moraalinsa ei jätä häntä rauhaan, vaikka vaara kiinnijäämisestä onkin olematon:

"Vaara oli vältetty ja minun olisi pitänyt olla rauhallinen. Mutta en ollut rauhallinen."

Waltari kuvaa teoksessaan onnistuneesti ja koskettavasti juurikin Kapteenin moraalista kamppailua. Vaikka Ei koskaan huomispäivää onkin lyhyt, onnistuu kirjailija silti taustoittamaan Kapteenin menneisyyttä ja välittämään lukijalle kuvan Kapteenin persoonallisuudesta.

Päähenkilö kuvataan sodan katkeroittamana, miehenä, joka on menettänyt sodan myötä kaiken, jopa oman ihmisyytensä. Kapteenin katkeruus näkyy muun muassa seuraavassa ajatuksessa:

"Silloin... tiesin että ihmisen on turha paeta omaa osaansa ja ettei minua varten ole huomispäivää."

Kapteeni kokee sodan turruttaneen hänet siinä määrin, ettei hän enää kykene sopeutumaan rauhan ajan maailman. Pidin kuitenkin siitä, miten pienen pojan surmaaminen vahingon ja huolimattomuden seurauksena on kuitenkin Kapteenin ajatuksissa pahempi rikos kuin vihollisen tietoinen tappaminen. Pienen pojan, lapsen, kuolema on yksinkertaisesti väärin, eikä sen aiheuttamista tunnontuskista voi toipua. Kapteeni itse kuvaa tätä tunnetta seuraavasti:

"Kaikki minussa oli mennyt säpäleiksi, tiesin sen. Koskaan enää en voisi olla sama kuin ennen."

Waltari on korostanut Kapteenin kyynisyyttä, katkeruutta ja realismia asettamalla Astridin ystäviksi huolettomia ja ajattelemattomia nuoria miestä. Nämä neljä - poika, joka luulee olevansa runoilija, musta serkku, Bergasin poika sekä shakinpelaaja - ovat ylimielisiä, itsekkäitä ja Kapteeni kuvaileekin heitä "typeriksi jolpeiksi." Lukiessani pidin siitä kontrastista, jonka nämä neljä loivat Kapteenin omaa rehellistä ja kyynistä olemusta vasten. Mielestäni on mielenkiintoista, että toiset henkilöt voivat kertoa päähenkilön hahmosta ja luonteesta enemmän kuin kirjailija voi kertoa suoraan.

Kirjailija on maalannut Kapteenista kuitenkin suoraselkäisen ja rehellisen muotokuvan: huolimatta katkeruudestaan ja tekemistään virheistä, Kapteeni ei halua rangaista muita: oman onnensa kustannuksella hän katkaisee välit Astridiin suojellakseen tätä ja ilmiantaa itsensä.

Peilasin Ei koskaan huomispäivää lukiessani teosta Fedor Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Molemmissa romaaneissa kirjailija keskittyy kuvaamaan oikean ja väärän kamppailua yksilössä. Siinä missä Dostojevskin Raskolnikov toteuttaa rikoksensa harkiten ja joutuu miettimään omaa maailmankatsomustaan ja moraalikäsitystään ja muuttamaan sitä tehdäkseen oikean ratkaisun, Waltarin Kapteeni heitetään suoraan oman moraalikäsityksensä keskelle: hänen pitää ratkaista oikean ja helpon välillä. Vaikka Rikos ja rangaistus onkin paljon pitempi teos kuin Waltarin Ei koskaan huomispäivää, onnistuu Waltari mielestäni paremmin kuvaamaan yksilön sisäistä kamppailua. Kenties tämä johtuu siitä, että Ei koskaan huomispäivää  on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, kun taas Rikoksessa ja rangaistuksessa kertojana on ulkopuolinen tarkkailija. Molempien teosten keskeinen ajatus on kuitenkin sama: ihmisellä ei ole todellista vapautusta mikäli hän ei toimi oikein.

Olin lukenut Ei koskaan huomispäivää jo kerran aikaisemminkin, ja tämä pienoisromaani oli ensimmäinen Waltarilta lukemani teos. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin lähinnä huomiota Waltarin kirjoitustyyliin. Pidin kirjoitustyylistä suunnattomasti: Waltarin kirjallinen lahjakkuus ja kyky ilmaisuun käy mielestäni parhaiten ilmi hänen pienoisromaaneissaan, jotka käsittelevät ihmisen sisintä, moraalia ja ratkaisuja. Ei koskaan huomispäivää oli vaikuttava lukukokemus sekä kirjallisesti että sisällöltään ja aiheeltaan.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Matkijanärhi

Kirjoittaja: Suzanne Collins
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2010 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Mockingjay
Kustantaja: WSOY

Katniss Everdeen pelastetaan kesken Nälkäpeliä tuhoutuneeksi luullulle Vyöhykkeelle 13. Vyöhyke toimii kokonaan maan alla, ja toimeentulon ja eloonjäämisen takaamiseksi vallitsee ankara kuri, säännöstely ja aikataulutus. Kaikki 12 muuta vyöhykettä ovat nyt avoimessa sodassa sortavaa Capitolia vastaan, mutta kapina ei ole niin voimakasta ja järjestäytynyttä kuin mitä Capitolin kukistamiseen tarvitaan. Katnissista, liekehtivästä tytöstä, aiotaan tehdä kapinan keulakuva, Matkijanärhi. Kaksi Nälkäpeliä läpikäyneen Katnissin täytyy selvitä vielä haastavammista ja vaikeammista tehtävistä...

Suzanne Collinsin Matkijanärhi päättää Nälkäpeli-trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Nälkäpeli ja Vihan liekit. Sarjan viimeinen osa on kenties trilogian paras: se pitää koukussaan loppuun asti ja päättää tarinan yllättävälläkin tavalla.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se syventää aiemmista kirjoista jo tuttuja henkilöhahmoja. Esimerkiksi sarjan pääantagonisti, presidentti Coriolanus Snow, kehittyy astetta inhimillisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi hahmoksi. Presidentti Snow ei ole läpeensä paha ja vailla hyviä ominaisuuksia, vaikka julma ja häikäilemätön onkin. Samoin Katnissin ystävästä ja metsästystoverista, Galesta, paljastuu uusia puolia ja Katnissin ja Galen välinen suhde selvenee lukijalle paremmin kirjan myötä. Pidin myös siitä, kuinka Katnissin hahmo kehittyy: Collins ei ole sortunut luomaan päähenkilöstään täydellistä hahmoa, vaan sen sijaan Katniss on välillä jopa raivostuttava. Katniss on tavallaan hyvin inhimillinen: hänen mielipiteensä muuttuvat paljon tunteiden mukana. Tästä johtuen Katniss on myös paikoitellen hyvin ristiriitainen hahmo.

Toisaalta kirjassa oli myös paljon sivuhahmoja, joihin olisin mieluusti tutustunut paremminkin. Esimerkiksi aikaisemmat voittajatribuutit Johanna, Annie ja Finnick olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden taustoista olisi ollut mukava tietää enemmän. Nälkäpelin idea on mielestäni niin kiehtova, että sen voittajista olisi ollut kiintoisaa saada lisää tietoa.

Kirjassa pidin sen realistisesta näkökulmasta sotaan. Capitolin ja Vyöhyke 13:sta välinen suhde tuo mieleen Kylmän sodan: molemmat tietävät toisella osapuolella olevan ydinaseita, eivätkä täten uskalla hyökätä. Sotaa käydään välillisesti muilla vyöhykkeillä. Tosin Panemissa sota ei pääty ilman suoraa konfliktia, vaan Vyöhyke 13 kerää viimeinkin tarpeeksi resursseja voidakseen hyökätä suoraan Capitoliin. Positiivista kirjassa oli myös se, että sodan seuraukset näkyvät realistisemmin kuin useimmissa nuortenkirjoissa. Katniss on sodan jälkeen henkisesti hyvin epävakaa, apaattinen ja elämänhaluton.

Suzanne Collins ei tosiaan glorifioi sotaa kirjassaan. Sota esitetään kaikin puolin vastenmielisenä, mutta samalla kirjassa on myös realismia: on olemassa tilanteita, joissa on valittava vähemmän tai enemmän väärien vaihtoehtojen välillä. Aina ei ole mahdollista tehdä oikein. Kirjailija esittää Matkijanärhessä useita eri näkökulmia: onko sodassa oikein pelata vastapuolen säännöillä? Onko taistelussa sääntöjä, vai onko kaikki sallittua? Onko hyväksyttävää tappaa siviileitä, jos se on ainoa keino lopettaa epäoikeudenmukaisuus?

Matkijanärhi päättää mielestäni trilogian osittain yllättävällä, osittain odotetulla tavalla. Kirjaa lukiessani minua häiritsi hieman se, että kaksi ensimmmäistä osaa ovat kerronnallisesti hitaita, kun taas viimeisessä osassa juoni etenee hyvin nopeasti, ja tapahtumista on paikoittain jopa vaikea pysyä kärryillä. Kirjan pienistä puutteista huolimatta pidin Matkijanärhestä kovin.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Eurooppalaisena Afrikassa

Kirjoittaja: Karen Blixen
Suomentaja: Werner Anttila
Julkaistu: 1937 (suomennos 1938)
Alkuperäinen nimi: Den afrikanske farm
Kustantaja: Karisto

Karen Blixenin omaelämäkerrallinen muistelmateos Eurooppalaisena Afrikassa on jaettu viiteen osaan. Ensimmäinen osa johdattelee lukijan Blixenin maatilan elämään ja esittelee Ngong-vuorta ympäröivät seudut. Toisessa osassa käsitellään tapaturmalaukausta ja sen seuraamuksia. Kolmas osa keskittyy kuvaamaan maatilan vieraanvaraisuutta ja sen erilaisia vieraita, kun taas neljäs osa koostuu Blixenin päiväkirjamerkinnöistä. Viides ja viimeinen osa päättää tarinan, kun Karen Blixen heittää hyvästit kahviviljelyksilleen, squattereilleen, maatilalleen ja Afrikalle.

Karen Blixenin teos Eurooppalaisena Afrikassa käsittelee mielenkiintoista aihetta: eurooppalaista siirtolaisuutta 1900-luvun alkupuolella. Huomioitavaa kirjassa on se, että se kuvaa kiintoisalla tavalla valkoisen sivilisaation leviämistä Afrikkaan, mutta samalla Blixenin teoksesta käy ilmi kirjoittajan arvostus alkuperäisasukkaiden kulttuuria ja tapoja kohtaan. Tästä arvostuksesta huolimatta kirjasta välittyy myös eurosentrinen ajattelutapa, ja Blixen tekeekin muun muassa huomioita "mustan rodun" ominaisuuksista, vaikka hänen kuvaamansa erot ovat tosiasiallisesti kulttuurieroja. Vaikka Karen Blixen pitääkin alkuasukkaita arvossa, hän tekee kuitenkin eron itsensä ja kikujuiden välille. Kirjassa Blixenin läheisimmät ystävät ovat muita eurooppalaisia siirtolaisia - muun muassa herrat Berkeley Cole ja Denys Finch Hatton. Samoin eurooppalaisten siirtolaisten ylemmyydentuntoinen ajattelu käy ilmi tapauksesta, jonka Blixen on kirjannut päiväkirjaansa. Karen Blixen kutsui naapurinsa, brittiläisen lääkärin, auttamaan vakavasti sairasta kikujunaista. Lääkäri saapui paikalle, mutta lähetti myöhemmin kirjeen ilmoittaen, että hän oli "harjoittanut lääkärintointa Bournemouthin hienoston piirissä" eikä täten katsonut voivansa enää alentua hoitamaan kikujuita.

Teoksen kuvaama Afrikka on yllättävän kansainvälinen ja monikulttuurinen. Blixen kuvaa kirjassaan eri afrikkalaisheimoja Keniassa: muun muassa kikujuita ja masaita. Tämän lisäksi kirjassa esiintyvät lukuisat intialaiset, somalialaiset ja eurooppalaiset siirtolaiset. Karen Blixen kuvaakin tätä kansainvälisyyttä ja kulttuurien eroja mielenkiintoisesti. Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan toinen osa kuvaa vahinkolaukausta maatilan työtekijöiden lasten keskuudessa ja sen seurauksia. Kulttuurien väliset erot näkyvät tämän tapauksen jälkiselvittelyssä selkeästi: siinä missä eurooppalainen etsii syyllistä ja haluaa asettaa rangaistuksen, afrikkalainen kikuju miettii kuinka tämän voisi korvata. Blixen kuvaa, kuinka kikuju ei välitä oliko tappo vahinko vai tahallinen, ainoastaan sillä, kuinka sen voi korvata on väliä. Yleensä korvaus oli useampi lehmä, lammas tai vuohi.

Kirjassa käy selkeästi ilmi Blixenin rakkaus Afrikkaan, sen luontoon ja sen ihmisiin. Kiinnitin huomiota myös siihen, että tästä huolimatta Karen Blixen pitää länsimaalaisia vieraita hyvin suuressa arvossa ja ikävöi kotiin. Vanha Knudsen, toinen tanskalainen, muodostuu hänelle tärkeäksi ystäväksi, vaikka heitä yhdistää ainoastaan kieli. Tämä kuvaa sitä, kuinka tärkeäksi oma kansalaisuus ja kieli voi muuttua siirtolaisuutena, ja kuinka siirtolaisena haluaa vaalia omaa kulttuuriperimäänsä ja identiteettiän entistä enemmän. Kuten Eurooppalaisena Afrikassa -kirjasta näkyy, rakkaus uuteen maahan ja entiseen kotimaahan eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois.

Mielenkiintoista kirjassa on myös se kuva, jonka Karen Blixen maalaa itsestään. Hän on hyvin itsenäinen nainen: hoitaa kahvinviljelyksensä itse, metsästää ja retkeilee savanneilla yksin. Huomioitavaa on myös se, ettei Blixenin aviomiestä mainita kirjan aikana kuin kerran sivulauseessa. Eurooppalaisena Afrikassa kertoo myös Blixenin silmin hänen kokemuksiaan somalialaisesta kulttuurista. Karen Blixenin luottopalvelija Farah oli hurskas muslimi, joka naimisiin mentyään toi vaimonsa ja tämän naispuolisia sukulaisia asumaan Blixenin kahvitilalle. Karen Blixen kuvaa kirjassa somalityttöjen hämmennystä siitä, että Euroopassa naimisiinmeno onnistui ilman myötäjäisiäkin. Heidän näkökulmastaan tämä tarkoitti sitä, että nainen ei ollut arvokas, vaan ilmainen. Pidinkin kirjassa siitä, miten erilaisia kulttuurisia näkökulmia se toi esille.

Afrikan luonto ja sen alituinen läheisyys on keskeisessä osassa kirjassa. Blixen omistaakin suurimman osan kirjasta kuvaillakseen Afrikan savanneja, metsiä, ympäristöään ja erityisesti luonnon asemaa jokapäiväisessä elämässä. Afrikassa ihminen on yhtä luonnon kanssa. Kirjoittaja inhimillistää luonnon ja eläimet: kirjassa on esimerkiksi kertomus Lullu-antiloopista, joka kasvaa maatilalla lähes perheenjäsenenä ja myöhemmin päästetään takaisin luontoon.

Eurooppalaisena Afrikassa oli sinällään aiheiltaan mielenkiintoinen aihe, mutta mielestäni toteutus oli harvinaisen pitkästyttävä. Kirjassa ei ollut selkeää juonta, vaan se koostui Karen Blixenin muistoista Afrikanvuosiltaan. Tämän lisäksi Blixenin kirjoitustyyli ei ollut mieleeni. Kirjailija kirjoittaa kuvailevasti, käyttäen monia metaforia ja adjektiiveja. Lukiessani minusta tuntui kuin lukisin maalausta, eikä Blixenin kirjoitustyyli antanut mielikuvitukselle tilaa juuri lainkaan. Blixen havannoi sekä luontoa, ihmisiä että tapoja pikkutarkasti. Tämän takia kirjan lukeminen oli välillä aikamoista kahlaamista: tapahtumat etenivät hitaasti ja kuvailua oli aivan liian runsaasti.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa onkin ensisijaisesti kirjailijan "rakkaudentunnustus Afrikalle". Vaikka kirja oli tylsähkö, oli se kuitenkin aihepiirinsä puolesta lukemisen arvoinen. Kirjaa lukiessani sain kaikesta huolimatta aivan uudenlaisen näkökulman Afrikkaan.

torstai 22. marraskuuta 2012

Peppi Pitkätossu Etelämerellä

Kirjoittaja: Astrid Lindgren
Suomentaja: Laila Järvinen
Julkaistu: 1948 (suomennos 1949)
Alkuperäinen nimi: Pippi Långstrump i Söderhavet
Kustantaja: WSOY

Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on maailman vahvin tyttö, joka asuu Huvikummussa hevosensa Pikku-Ukon ja apinansa Herra Tossavaisen kanssa. Peppi on maailman vahvin tyttö ja nukkuu jalat tyynyllä. Peppi ja hänen ystävänsä Tommi ja Annikka lähtevät Etelämerelle Kurrekurredut-saarelle, jota hallitsee Pepin isä, kuningas Efraim Pitkätossu. Kurrekurredut-saarella Peppi, Tommi ja Annikka tutustuvat Momoon ja Moanaan ja kokevat jännittävän seikkailun kun rosvot Jim ja Buck saapuvat ryöstämään helmiä...

Peppi Pitkätossu Etelämerellä on vieläkin yksi lempisaduistani. Syynä tähän lienee Peppi: hän on hyväsydäminen, mutta rasavilli tyttö. Astrid Lindgren on luonut Pepin hahmosta hyvin itsenäisen, melkeinpä feministisenkin: Peppi näyttää, että tytöt ovat yhtä rohkeita ja vahvoja kuin pojatkin. Peppi ei kuitenkaan ole täydellinen hahmo, vaan tekee virheitä ja väärin: Peppi muun muassa valehtelee usein. Kuitenkin, kuten Tommin ja Annikkan äiti sanoo: "Peppi Pitkätossu ei ehkä aina käyttäydy erityisen hyvin. Mutta hänellä on hyvä sydän."

Vaikka Peppi onkin kenties hieman epäsovinnainen ja erikoinen tyttöhahmo ovat Tommi ja Annikka paljon perinteisempiä hahmoja. Molemmat ovat kilttejä ja kauhistuvat usein Pepin eriskummallisia tapoja, jotka usein poikkeavat muiden ihmisten tavoista. Siinä missä Peppi on vahva ja villi tyttöhahmo, on Annikka tämän vastakohta. Annikka on mallikelpoinen, pieni tyttö, joka usein pelästyy ja etsii suojaa sekä veljestään Tommista että Pepistä.

Eniten pidin kirjassa Astrid Lindgrenin hulvattomasta huumorintajusta. Peppi on hahmona sukkela ja nokkela. Hän muun muassa pistää toimeen kuulustelun, johon osallistuvat lajitellaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat täysin oppineita hunskeleita, ja niihin, jotka eivät ole. Lindgrenin viljelee huumoriaan myös tehdäkseen muuten pelottavista tilanteista huvittavia. Esimerkiksi rosvojen uhkaillessa Peppi ei ole moksiskaan, vaan huijaa Jimiä ja Buckia minkä ehtii.

""Vai ei muka välitä!" huusi Peppi kiukkuisesti. "Hän [isoisäni] on kiukkuisin ukkeli, joka koskaan on läjäyttänyt vastustajaansa kalloon puujalalla. Hän ei ollenkaan viihdy, jollei saa tapella aamusta iltaan. Muuten hän vain pelkästä raivosta puree omaa nenäänsä."
"Puhut pötyä", sanoi Buck. "Ei hän millään ylety puremaan omaa nenäänsä."
"Aivan varmasti", vakuutti Peppi. "Hän kiipeää tuolille.""

Vaikka Peppi Pitkätossu Etelämerellä on selkeästi lasten satukirja, se oli edelleen hauska lukukokemus. Astrid Lindgrenin oivaltava huumori pääsee oikeuksiinsa Pepin kautta. Pidin kirjasta paljon ja se toimi helppolukuisena teoksena mukavana päivänpiristyksenä, joka ei vaadi lukijaltaan erityisemmin keskittymistä tai pohdiskelua.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kätköpaikka

Kirjoittaja: Corrie ten Boom
Suomentaja: Rauno Luoto
Julkaistu: 1971 (suomennos 1972)
Alkuperäinen nimi: The Hiding Place
Kustantaja: Päivä

Kätköpaikka kertoo hollantilaisen ten Boomin perheen tarinan toisen maailmansodan aikana. Corrie ten Boom elää hiljaista vanhanpiian elämää viisikymmenvuotiaaksi, toimien sekä kelloseppänä isänsä liikkeessä että vapaaehtoistyössä kehitysvammaisten hyväksi. Kun toinen maailmansota syttyy ja saksalaisjoukot miehittävät Hollannin, ten Boomien perheen elämä muuttuu. Corrie liittyy kuin vahingossa maanalaiseen vastarintaliikkeeseen, ja alkaa toimia laittomasti auttaakseen pakoon yrittäviä juutalaisia. Kuitenkin sekä Corrie, tämän sisar Betsie että heidän isänsä vangitaan. Corrie ja Betsie lähetetään Ravensbrückin keskitysleirille. Myöhemmin Betsie kuolee leirillä ja Corrie vapautetaan kirjurin "erehdyksen" seurauksena.

Corrie ten Boomin tarina, Kätköpaikka, on kristillinen klassikko, ja sen pääteemana onkin loputon luottamus Jumalaan ja henkilökohtainen usko. Kirjassa on vahvasti läsnä myös usko ihmeisiin ja johdatukseen: Corrien pullosta riittää vitamiiniliuosta vaikka järjellä ajateltuna liuosta ei mitenkään voisi riittää niin kauan ja jopa keskitysleirin parakin kirput ovat siunaukseksi.

Kirja on myös kertomus rajattomasta anteeksiannosta. Kirjan kertojana on Corrie ten Boom, mutta tarina on yhtä lailla sisaren, Betsien, kertomus. Siinä missä Corrie epäröi ja tuntee vihaa miehittäjiä ja sortajia kohtaan, Betsie kykenee näkemään myös julmuuksien tekijät uhreina. Natsit ovat pahuuden uhreja, ja Betsie säälii heitä yhtälailla kuin natsien julmuuksien kohteitakin. Betsie näkee pahuuden vihollisena, ei ihmisen. Myöhemmin Corrie ymmärtää ja omaksuu tämän näkökannan, ja juuri tämä ajatus auttaa häntä selviämään keskitysleirikokemuksistaa ilman katkeruutta tai vihaa.

Vaikka kirjan pääteemana onkin usko ja luottamus Jumalan johdatukseen, oli myös mielenkiintoista tarkastella kirjaa kertomuksena natsien miehityksestä, vastarintaliikkeestä ja keskitysleireistä. Natsien miehityksen alussa tilanne ei vielä ole kovin paha: ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan vasta kymmeneltä illalla ja säännöstelykortteihin voi vielä vaihtaa muitakin tavaroita. Myöhemmin tilanne kiristyy: ulkonaliikkumiskielto alkaa seitsemältä, radio on kielletty ja ratsioita tehdään usein.

Vastarintaliikkeen toimintaa oli kuvattu kirjassa yksityiskohtaisesti: jäsenet tunsivat toisensa vain "Smit" -nimellä, verkosto oli laajalle levinnyt ja lähes jokainen tuntee jonkun, joka on pystyy hoitamaan tehtäviä. Toimintaa kuitenkin hankaloittavat alinomaiset ratsiat ja saksalaisten varjostus. Kaikesta huolimatta ten Boomin perhe ottaa riskin ja auttaa juutalaisia pakenemaan.

"Tajusimme, että vaikka vaara kävi päivä päivältä suuremmaksi, meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Paha oli valloillaan: emme päässeet sitä pakoon."

Ehkäpä juuri tuo oli auttajien motiivi auttaa juutalaisia toisen maailmansodan aikana: tunne siitä, ettei pahaa pääse pakoon vaikka näennäisesti hyväksyisikin natsien teot ja että jokaisen on tehtävä voitavansa pahan ollessa valloillaan.

Kirjan keskitysleirikuvaukset ovat karmaisevia: raskasta työtä, mielivaltaisia teloituksia ja riitoja vankien kesken. Mielestäni ehkä kaikista järkyttävintä oli lukea kuinka järjestelmällisiä tuhoamisleirit ja keskitysleirit olivat. Corrie ten Boom oli ensin vankilassa, sitten Kamp Vughtilla ja lopuksi Ravensbrückissa. Vangitsemisensa jälkeen Corrie joutui luovuttamaan henkilökohtaiset arvoesineensä, mutta vapauduttuaan Ravensbrückista hän sai ne takaisin. Keskitysleireillä vangeista pidettiin siis tarkkaa kirjaa ja päätökset vankien elämästä ja kuolemasta olivat järjestelmällisiä ja harkittuja.

Kirja on myös mielenkiintoinen kuvaus natsi-ideologiasta: se nostaa esille myös muut halveksitut ja vähempiarvoisina pidetyt ihmisryhmät. Esimerkiksi Hollannissa monet piilottivat kehitysvammaiset omaisensa natsien miehityksen aikana. Samoin vanhuuden halveksunta näkyy kirjassa: ten Boomeilla työskennellyt saksalainen Otto pitää vanhempaa työtoveriaan Kristoffelsia hyödyttömänä tämän iän takia. Kirjasta käy ilmi myös se, että keskitysleireille lähetettiin kaikki Kolmannen valtakunnan viholliset: muun muassa myös vastarintaliikkeen jäsenet.

Kirja oli synkästä aiheestaan huolimatta toiveikas kirja: sekä Corrie että Betsie jaksoivat uskoa parempaan huomiseen. Kätköpaikka on vaikuttava tarina toivosta epätoivon ja pahuuden keskellä.

torstai 15. marraskuuta 2012

Ruma kreivitär

Kirjoittaja: Kaari Utrio
Julkaistu: 2002
Kustantaja: Tammi

Kaari Utrion romaani Ruma kreivitär kertoo 1930-luvun aateliston ja säätyläisten elämästä. Päähenkilöitä ovat Bössän köyhyneet kreivittäret Julia ja Dorotea Gyllenfalk, tupakkatehtailija Anton Wendel, mamselli Carolina Lohm, leskiruustinna Tybelia sekä paroni Adelheimin perhe. Kirja keskittyy kuvaamaan Julia ja Dorotea Gyllenfalkin elämän käänteitä, sekoittaen joukkoon Augusta Adelheimin ja Carolina Lohmin miehenpyydystyssuunnitelmat sekä Anton Wendelin vanhan kaunan paroni Adelheimiä kohtaan.

Ruma kreivitär kuvaa hyvin patriarkaalista yhteiskuntaa. Naisen kohtalona on olla jonkun suojeluksessa ja määräysvallan alla:

"Kaikilla naisilla oli holhooja, ainakin periaatteessa. Useimmilla oli tietnkin isä, veli tai aviomies, eno, setä tai serkku. Jos ei ollut läheisiä sukulaisia, etsittiin joku kaukainen."

Modernia lukijaa naisten huono asema suorastaan suututtaa. Nykyaikana on vaikea käsittää, miten joskus on ajateltu naisen olevan holhouksen tarpeessa, kykenemätön selviämään itsenäisesti. Holhooja toi naiselle paitsi taloudellista turvaa myös suojaa lähenteleviä miehiä kohtaan. Köyhien ja jo vanhempien naisten kohdalla holhouskysymys oli kuitenkin lähinnä muodollisuus: tästäkään huolimatta naista ei pidetty miehen vertaisena. Samoin naisten kunniallisuutta valvotaan: nuoret aatelisnaiset eivät lähde kaupungille ilman miespalvelijaa suojelemassa, samoin tapaamisiin nuorten herrojen kanssa vaaditaan esiliina. Lisäksi naisen tehtävä elämässä on hyvin yksipuolinen: ainoa tavoite on solmia edullinen avioliitto. Rumassa kreivittäressä kuvataan myös miesten asennoitumista naisiin. Paroni Filip Adelheim suhtautuu naisiin halveksivasti:

"Luuletko poikaseni, että yksikään naisihminen tajuaa puolta sanaa lennättimestä? Parhaimmat ymmärtävät jotakin ruoanlaitosta ja loput eivät mistään."

Paronin asenteesta kuultaa läpi asennoituminen naisiin alempiarvoisina olentoina, jotka ovat älykkyydeltään ja taidoiltaan miehen alapuolella. Siinä missä paroni Adelheim halveksii naisia, pitää tehtailija Anton Wendel naisia enemmän vertaisinaan. Hän suhtautuu ja pitää muun muassa Julia Gyllenfalkia älykkäänä ja oppineena naisena, ja käykin tämän kanssa keskusteluja eri aiheista kuten kirjallisuudesta.

Romaani keskittyy kuvaamaan neljän nuoren naisen elämää. Sankarittarena loistaa "Ruma kreivitär", Julia Gyllenfalk, mutta myös tämän sisaren Dorotean, säätyläismamselli Carolina Lohmin ja epämiellyttävän Augusta Adelheimin vaiheita seurataan.

Pidin hyvin mielenkiintoisena sitä, kuinka vahvasti kirja on feminiinissävytteinen. Sekä Julia että Carolina ovat jo kirjan alussa itsenäisiä, toimivia naisia. Augusta ja Dorotea taas kasvavat romaanin myötä ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä.

Vaikka sekä Julia että Carolina ovat hyvin feministisiä ja itsenäisiä hahmoja, he ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Julia on poikkeaa huomattavissa määrin perinteisestä naisen roolista ja pyrkii sivistämään ja elättämään itse itsensä miehen tavoin. Julia kantaakin Bössan kartanossa vastuun, hankkii lisätuloja tekemällä kirjurin töitä sekä seuraa poliittisia ja muita ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia. Julia edustaakin kirjassa oppinutta, älykästä naista. Julian feministisyys on helposti havaittavissa: hän osoittaa itsensä kykeneväiseksi miehen maailmassa.

Carolinan feministisyys oli mielestäni kuitenkin mielenkiintoisempaa. Siinä missä Julia astuu "miehen reviirille" tiedoillaan ja taidoillaan, ei Carolina poikkea aikansa naisen roolista muuten kuin asenteillaan. Carolina kuitenkin toimii aktiivisesti pyydystääkseen miehen, joka toimisi välikappaleena jotta Carolina saavuttaisi tavoitteensa. Mamselli Carolina Lohmin feministisyys ei ole pyrkimystä todistaa muille kykeneväisyyttä samaan kuin miehet: pikemminkin se on alistuneen rooliin asettumisen vastustamista. Carolina tietää mitä tahtoo ja käyttää hyväkseen kaikkia taitoa saadakseen sen minkä haluaa. Carolinan hahmon kautta Utrio osoittaa, että myös perinteisen naisen roolin omaksuva voi päättää kohtalostaan.

Samoin ilkeä ja epärehellinen Augusta on mielestäni tarkastelun arvoinen hahmo. Augusta on tyytymätön, epämiellyttävä hahmo. Augusta on kenties myös eniten sääliä herättävä hahmo: isä piikittelee, kun miestä ei löydy ja Augusta onkin kahdenkymmenen ikävuoden ylittäneenä valtavien paineiden alla löytää itselleen rikas ja ylhäinen puoliso niin pian kuin mahdollista. Vanhemmilta tulevat paineet ja moitteet muovaavat Augustasta katkeroituneen ja ilkeän ihmisen, joka kärsii itsekin omista vioistaan. Kirjan myötä Augusta kuitenkin kehittyy, ja lopulta ymmärtää, että hänen kohtalonsa on hänen oma asiansa: on turha odottaa, että aviomies vain ilmestyisi nurkan takaa. Sen sijaan Augusta ryhtyy itse toimimaan aktiivisesti oman onnensa eteen.

Kirjan naisista Dorotea Gyllenfalk jäi mielestäni etäisimmäksi hahmoksi. Olen samaa mieltä Booksyn kanssa siitä, että Dorotea jäi vain hahmotelmaksi. Hahmoa olisi voinut kehittää paljon enemmän: nyt lähes kaikki Dorotean teot tuntuivat irrationaalisilta, enkä lukijana ymmärtänyt syitä Dorotean käyttäytymiselle. Isänsä kuoleman jälkeen kreivitär Dorotea suorastaan sekoaa: raivostuu silmittömästi, vaipuu epätoivoon, syyttää isäänsä, jota tämän eläessä ymmärsi. Shokin mentyä ohi Dorotea masentuu, ja jätetään sitten omiin oloihinsa hyvin pitkäksi aikaa, kunnes lopussa kreivittären elämässä tapahtuu hyvinkin dramaattinen käänne. Omasta mielestäni Dorotea oli epärealistinen, epälooginen hahmo. Lukija ei pääse seuraamaan Dorotean kehitystä, ja hahmo jää vain statistin osaan. Loppuratkaisu vaikuttaa Dorotean kannalta epätoivoiselta ratkaisulta päästä hahmosta kunnialla eroon. Dorotea oli siis mielestäni kirjan kenties heikoin hahmo.

Kirjaa sävyttää sen yhtymiskohdat todelliseen historiaan. Utrio pitää miljöönsä autenttisina: kirjan takalehdiltä löytyvät muun muassa Espoon ja Helsingin kartat 1830-luvulta. Ruotsi on ylhäisön kieli, suomea pidetään rahvaan kielenä. Samoin kirjassa vilisee viittauksia todellisiin, historiallisiin henkilöihin, esimerkiksi Aurora Stjernvall, Lönnrot, Engel sekä Rehbinder esiintyvät kirjassa mainintoina. Pidin tästä, sillä se lisää kirjan autenttisuuden tuntua. Kirjan tarina tuntuu historiallisesti uskottavammalta ja mielenkiintoisemmalta, kun se liitetään osaksi historiaa. Kiinnitin Rumassa kreivittäressä myös huomiota siihen, että Utrio käyttää epätavallisempia, aikakauteen sopivia sanoja. Harvemmin kirjoissa törmään sanoihin, joiden merkitystä en ymmärrä, mutta täytyy myöntää, että tässä kirjassa sanoja oli useampi. Esimerkkinä sanat "vestibyyli", "lampuoti" ja "pelleriini".

Kirja oli mielestäni kuitenkin erittäin mukava lukukokemus. Tarina vei mukanaan heti ensimmäisten sivujen jälkeen: eri hahmojen juonittelut, avioliittosuunnitelmat, miehenpyydystys ja huolet jaksoivat kiinnostaa koko kirjan ajan. Ruma kreivitär ei myöskään ollut liian pitkä: kirja on vain vajaa 300 sivua. Kirjan suurimpana puutteena pitäisin sen feministisyyttä: kaikki neljä naispäähenkilöä toimivat loppujen lopuksi itsenäisesti eivätkä jättäneet kohtaloaan miesten käsiin. Olisin kenties kaivannut kirjaan alistuvampaa ja aikalaiseen yhteiskuntaan paremmin istuvaa naispäähenkilöä vahvan Julian vastapainoksi. Ruma kreivitär on mielestäni onnistunut ja mielenkiintoinen kuvaus ylhäisön elämästä Suomen suuriruhtinaskunnassa 1830-luvulla.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Myrskyluoto

Ahvenanmaalaisen Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjaan kuuluvat seuraavat viisi teosta: Tie Myrskyluodolle (Vägen till Stormskäret, 1968), Luoto meressä (Med havet som granne, 1969), Maija (Maja, 1970), Meren voimia vastaan (I kamp med havet, 1971) ja Hyvästi Myrskyluoto (Vägen från Stormskäret, 1973). Sarjan ovat suomentaneet Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä. Kirjat ovat ilmestyneet suomeksi vuosina 1974-1976. Myrskyluoto-kokoelmateos ilmestyi vuonna Gummeruksen kustantamana. Kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjasarjan myötä seurataan Maijan elämää nuoruudesta vanhuuteen asti. Maijan mielipidettä kysymättä tämä luvataan Kala-Erkerin pojalle Jannelle vaimoksi, ja naimisiin mentyään nuoripari muuttaa Myrskyluodolle ansaitakseen elantonsa kalastuksella. Maija ja Janne saavat lauman lapsia: Marian, Augustin, Mikaelin, Sigfridin, Hindrikin, Gabrielin ja Johannan. Vuosien kuluessa meri sekä antaa että ottaa, ja Maija oppii rakastamaan yksinkertaista elämäänsä Myrskyluodolla.

Kirjoissa kuvataan elämää Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvulla. Elämä on kovaa ja toimeentulo tiukassa, mutta elämässä on silti paljon iloja. Maijan arkielämän tärkeisiin tapoihin kuuluu muun muassa hämäränhetki, hetki, jonka aikana talon kaikki asukkaat istuvat yhdessä tarinoiden. Hämäränhetkien aikana lauletaan, luodaan yhteyttä muihin perheenjäseniin päivän töiden jälkeen, jaetaan nuorelle polvelle elämänviisautta.

Myrskyluoto-sarjassa on vahvasti patriarkaalinen yhteiskunta: mies on perheen pää ja elättäjä. Maija pitää itsestäänselvästi Jannea päättäjänä kaikissa asioissa. Jannen kuoltua tulee vanhimmasta pojasta, Augustista, perheen pää - siitä huolimatta, että tämä on vasta lapsi, ei edes rippikoulua käynyt. Vaikka kirjojen sävy onkin patriarkaalinen, välittyy niistä myös hieman feminististä ajattelutapaa: Maija pitää tärkeänä myös tytärtensä opettamista lukemaan ja kirjoittamaan, samoin hän kantaa huolta erityisesti vanhimman tyttärensä, Marian, työtaakasta.

Kirjoissa näkyy myös aito välittäminen sukulaisten ja naapureiden kesken. Vaikka Maija ja Janne perheineen elävät eristettynä Myrskyluodolla, auttavat sekä naapurit että Maijan vanhemmat hädän hetkellä. Esimerkiksi tulen viedessä tuvan ja lähes kaiken omaisuuden pääsevät he Maijan vanhempien luokse Simskälaan talveksi. Samoin naapurit auttavat Maijaa kykyjensä mukaan Jannen upottua heikkoihin jäihin ja Myrskyluodon jäädessä ilman isäntää.

Myrskyluoto-sarjan yksi keskeinen pääteema on uskonto ja henkilökohtainen usko. Sekä Maija että Janne turvaavat viime kädessä kristinuskon Jumalaan, ja Maija kuvaileekin tämän olevan heille suurin voimavara:

"Jolleivät he olisi tunteneet että näkymätön mutta voimakas Jumala auttaa, he eivät varmaan olisi jaksaneet jatkaa elämää kaikkien onnettomuuksien jälkeen."

Kirjassa näkyy paitsi hahmojen syvä henkilökohtainen usko myös kristinuskon tuomat sosiaaliset odotukset. Muun muassa kinkereitä ja pappia jännitetään ja pelätäänkin, ja usein Maija miettii, ovatko hänen ajatuksensa Jumalasta sopimattomia.

Myös meri ja luonto ovat keskeisiä kirjoissa. Meri kuvataan suurena voimana, milloin ystävänä, milloin vihollisena. Blomqvistin luontokuvaukset ovatkin eläviä ja tuovat varsinkin meren erilaiset ominaisuudet lukijan lähelle.

"Mikään minkä [Maija] tietää ei ole niin vaihteleva kuin meri. Se voi levätä niin sileänä, aivan kuin peililasi. Ja raju se voi olla, niin että hän vapisee ytimiä myöten sen vihan nähdessään. Se on värikylläinen silloin kun tahtoo näyttää tämän puolensa. Sininen kuin sinisin kesätaivas, täynnä lipattavia aaltoja. Sen sineä voivat juovittaa häikäisevän valkoiset tyrskyt, tai sininen ja valkoinen vaihtelevat siinä tasaisesti. Ja vihreä ja valkoinen. Harmaa ja musta. Ärjyvä, huokaava, mykkä."

Meri kuvataan elementtinä, jolla on oma tahto, mutta toisaalta taas se on kovin persoonaton. Meri tekee niin kuin haluaa, mutta sillä ei silti ole luonnetta tai kasvoja: se on monipuolinen, arvaamaton luonnonvoima.

Kirjoissa mielenkiintoista oli erityisesti kirjailijan omien kokemusten heijastuminen kirjojen tapahtumiin. Anni Blomqvistin mies ja vanhin poika hukkuivat kalastaessaan, samoin meri vei nuoremman pojan. Erityisen kiinnostava on sarjan viimeinen kirja, Hyvästi Myrskyluoto. Kirjassa on enemmän syvyyttä ja pohdiskelevuutta kuin sarjan muissa kirjoissa: kenties se on myös ollut kirjailijalle kaikkein henkilökohtaisin. Hyvästi Myrskyluodossahan Maija jatkaa elämäänsä ilman Jannea, ja suru sekä sen käsittely ovat kirjan keskiössä.

Lukiessani minulla kesti jonkin aikaa tottua kertojatyyliin. Kaikki sarjan kirjat on kirjoitettu preesensissä, ja tuntui vahvasti siltä, että Maija kertoo tarinaansa itse, mutta puhuu jostain syystä itsestään kolmannessa persoonassa. Vaikka kerrontatyyli ei kenties ole tavanomaisin, pidin siitä silti. Koko sarja oli mielestäni viehättävän aito kertomus kalastajien elämästä ja sen vaikeuksista, ja pidin erityisesti siitä, kuinka Blomqvist käsittelee aihetta naisen näkökulmasta.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Toisto

Kirjoittaja: Taneli Viljanen
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Gummerus

Päähenkilö on helsinkiläinen opiskelija, Markus. Markus joutuu yhtäkkiä vaaleatukkaisen miehen murhaamaksi, ei vain kerran, vaan monta kertaa. Murhaajan nimi on myös Markus. Päähenkilö lähtee etsimään tuota vaaleatukkaista miestä, selvittääkseen miksi tämä yrittää tappaa hänet kerran toisensa jälkeen. Taneli Viljasen Toisto on täynnä surrealistisen hämäriä tapahtumia, omituisia unia, eriskummallisia henkilöhahmoja ja filosofisia pohdintoja.

Luettuani kirjan päällimmäinen ajatukseni oli niin kovin syvällinen "öh?". Kirjan perimmäinen ajatus jäi itseltäni hämärän peittoon: tuntui, kuin sen tarkoitus ei olisi antaa vastauksia, vaan esittää kysymyksiä. Lukiessani mietin, mahtaako kirjailija itsekään tietää mitä tarkoittaa. Hahmot tuntuivat myös vain heittelevän huomautuksiaan, tietämättä mitä niillä tarkoittavat. Sinällään oli turhauttavaa lukea kirjaa, joka hämmentää eikä tarjoa minkäänlaisia vastauksia, mutta toisaalta lukukokemus oli täysin uudenlainen.

En oikeastaan pitänyt kirjasta. Sillä on omat huvittavat hetkensä: toisaalta välillä se saa lukijansa miettimään, miksi tällaista tekstiä edes kirjoitetaan. Väkivaltakuvaukset ovat välillä suorastaan kuvottavia: toisaalta ne on kuvattu niin persoonattomasti, vailla tuskan tai kivun kuvailuja, etteivät ne edes vaikuta todellisilta.

"Hän oli saanut minut sidottua tuoliin. Hän käveli taakseni, en enää nähnyt häntä, hän otti pääni käsiensä väliin, taivutti niskaani taaksepäin, pakotti silmäluomeni auki; hänellä oli kädessään pieni lusikka, jolla hän kaivoi vasemman silmäni ulos.

Silmäni värisi lusikassa, hän pakotti suuni auki ja työnsi silmän sisään. Pureskelin, silmä tuntui niljakkaalta, muljahtelevalta. Se maistui hiukan toffeelta, yllättävää kyllä."

Vaikka kirjassa oli paljon väkivaltaa, sen epätodellisuus helpotti sen käsittelyä. Lukija ei häiriinny niin paljon rankastakaan pahoinpitelystä tietäessään, että päähenkilö ei tunne tuskaa tai kärsi. Väkivalta muuttuu vain sanoiksi, jotka eivät enää tarkoita mitään. Oikeastaan Viljanen muokkaa koko väkivallan konseptia riisumalla sen seuraamukset.

Kiinnitin kirjassa huomiota sen toistoon. Nimelleen uskollisena kirja toistaa monia sanapareja ja kuvauksia sekä asioita. Muun muassa jänis ja toffee ovat kirjassa toistuvia elementtejä. Toisto on myös siitä ovela, että vaikka se on surrealistinen, siinä on selkeä juoni: etsiä tuo toistuva murhaaja. Loppuratkaisu on kuitenkin yllättävä, ja lukija jää miettimään mistä tarina oikein alkoi. Vai alkoiko se edes? Toistuuko se vain koko ajan?

Tein muuten kenties merkityksettömän huomion kirjaa lukiessani. Päähenkilöllä on kissa. Olen huomannut, että monissa teoksissa henkilöhahmot omistavat kissan: usein tämä kissa on välinpitämätön ja symboloi myös omistajansa välinpitämättömyyttä. Näin myös Toistossa.

Taneli Viljasen kirjoitustyyli on paitsi toistuva, myös kokeileva, välillä myös vaikeaselkoinen. Positiivisena pidin sitä, kuinka Viljanen käyttää uusia vertauksia, tai uudistaa vanhoja. Kuten:

"Jotenkin aika piti saada hengiltä."

Vaikka uudet vertauskuvat ovat paikoitellen mielenkiintoisia, ne ovat mielestäni pikemminkin vahvoja vain kielellisesti, eivätkä oikeastaan onnistu herättämään lukijassa selkeää kuvaa.

"Taivas oli kuin mustaa maitoa, jota keskitysleirin vartija juottaa lapselle väkisin."

Kielikuva toimii pikemminkin shokeeraavana ja tunteita herättävänä tehokeinona kuin todellisena kuvauksena taivaasta.

Kirjan kenties hämmentävin henkilö on ensimmäisen todistajanlausunnon antava, nimettömäksi jäävä hahmo.

"En ole varma miksi koen niin voimakasta tarvetta sivellä rasvaa ikkunoihini... Herään aamulla kello kuudelta, otan jääkaapista voipaketin ja alan levittää voita ikkunoihin... Kun on tullut riittävän hämärää, alan nuolla voita ikkunoistani..."

En vain ymmärrä. Yrittääkö Viljanen kenties henkilöhahmonsa omituisen tavan kautta osoittaa yhteiskunnan tapojen järjettömyyttä? Että tavat ovat vain asioita, jotka on kehitetty, jotta yhteiskunta ei luhistuisi, vaikka ne ulkopuolisesta vaikuttavat järjettömiltä. Toisaalta voita nuoleva hahmo tiedostaa tapansa omituisuuden ja häpeäisi, mikäli joku näkisi hänet siinä puuhassa.

Kirjassa kiinnitin huomiota myös siihen, että vaikka hahmot keskustelevat, miettivät ja pohtivat syvällisiä, he eivät kyseenalaista. Tapahtui mitä tahansa, sitä saatetaan analysoida, mutta sitä ei kyseenalaisteta. Kertaakaan henkilöhahmot eivät pyri muuttamaan olosuhteitaan, he vain elävät, joskin pohtien.

Taneli Viljasen Toisto on kenties omituisin ja surrealistisin kirja, jonka olen lukenut. Päällimäisenä lukukokemuksesta jäi mieleen valtaisa hämmennys: en tiedä, miten kirjaan pitäisi suhtautua tai mikä sen sanoma on.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Neljä ensimmäistä vuotta

Kirjoittaja: Laura Ingalls Wilder
Suomentaja: Inkeri Pitkänen
Julkaistu: 1971 (suomennos 1977)
Alkuperäinen nimi: The First Four Years
Kustantaja: Gummerus

Neljä ensimmäistä vuotta jatkaa Lauran tarinaa siitä mihin Onnen kultaiset vuodet jäi. Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Lauran ja tämän aviomiehen Almanzon yhteisen elämän neljää ensimmäistä vuotta. Laura ja Manly, kuten Laura Almanzoa kutsuu, asuvat uudistilalla farmareina. Neljä ensimmäistä vuotta ovat täynnä koettelemuksia: epäsuotuisa sää vie sadon vuosi vuoden perään, vastasyntynyt poikavauva kuolee kolmen viikon ikäisenä ja sekä Almanzo että Laura sairastuvat vakavasti. Epäonnesta huolimatta nämä vuodet ovat työteliästä, osin onnellistakin aikaa: Laura ja Almanzo saavat muun muassa esikoisensa, Rosen, joka syntyy joulukuussa.

Neljä ensimmäistä vuotta on julkaistu pitkälti sen jälkeen kun Wilder kuoli: käsikirjoitus löytyi vasta Rose Wilder Lanen, Lauran tyttären, kuoleman jälkeen. Kirjoitusasultaan kirja poikkeaa sarjan aikaisemmista osista, ja vaikuttaakin enemmän aikuisille suunnatulta.

Kirja kuvaa uudisraivaajien vaikeaa elämää Etelä-Dakotan preerioilla. Sadon tuhoavat vuorotellen niin rakeet kuin kuuma, kuiva tuulikin, ja talvet ovat kylmiä ja lumimyrskyt petollisia. Vaikeuksista huolimatta Laura ja Almanzo jaksavat olla toiveikkaita: vaikka farmareilla on hankalaa, ovat he silti itsenäisiä ja riippumattomia, ainoastaan säiden ja oman ahkeruutensa varassa.

Kiinnitin kirjassa huomiota siihen, kuinka hillitysti Wilder kuvailee tunteitaan: muun muassa rakkautta kihlattuun kuvataan sormuksen kautta. Sen sijaan, että kuvailisi rakastavansa Almanzoa, kirjassa kuvaillaan kuinka Laura pitää sormuksestaan. Kovin suureellisesti ei tunteita kuvailla edes epäonnen sattuessa tai lapsen kuollessa.

Pidin Neljästä ensimmäisestä vuodesta - vaikka kirja onkin sävyiltään tummempi ja teemaltaan synkempi kuin lapsillekin suunnatut aiemmat osat, se päättää silti Lauran tarinan kauniilla tavalla.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat

Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Like

Tämän vuoden kenties hypetetyin kotimainen romaani on kolmas osa Oksasen Virosta ja sen lähihistoriasta kertovassa Kvartetti-sarjassa.

Kun kyyhkyset katosivat kertoo Sofi Oksaselle tuttuun palapelityyliin Viron historiaa sekä saksalaisten miehittäjien aikana että Neuvostoliiton vallan alla. Henkilöhahmoihin kuuluvat serkukset Roland ja Edgar, jotka taistelevat metsäveljien joukossa. Edgar kuitenkin kääntää takkinsa, kehittää henkilöllisyyden Eggert Fürstina ja liittyy hitleristeihin. Myöhemmin saksalaisten paetessa ja neuvostojoukkojen saapuessa Viroon Edgar loikkaa jälleen toiselle puolelle: tällä kertaa hän on oma itsensä, Edgar Parts, Kloogan keskitysleiriltä Neuvostoliiton ansiosta täpärästi selviytynyt virolainen. 1960-luvulla Edgar on arvostettu toveri Parts, joka kirjoittaa suurta teosta natsien rikoksista ajalta ennen kuin Neuvostoliitto vapautti Viron.

Vaikka kirja keskittyykin vahvasti Viron historiaan, Sofi Oksanen kuvaa myös henkilökohtaloita. Juuditin, Edgarin vaimon, kautta kuvataan epäonnistunutta avioliittoa, joka perustuu valheille. Rolandilla, jonka kihlattu Rosalie kuolee salaperäisesti, on yhtä lailla onneton elämänkohtalo.

Sofi Oksanen kuljettaa lukijaa tarinan läpi vuoroin kaikkitietävän kertojan kautta, vuoroin Rolandin minäkertojan kautta. Mielenkiintoista on, että kirjan varsinainen päähenkilö on Edgar, vaikka hänen tarinaansa seurataan kolmannessa persoonassa.

Sekä kirjan kansi että päähenkilön sukunimi - Parts - ovat mielestäni osuvia. Edgarhan rakentaa elämänsä palasista, leikaten ja liimaten, yksityiskohdan sieltä ja toisen tuolta. Kirjaa lukiessani jäin ajattelemaan Edgaria. Millainen henkilö tämä on, mitä ajattelee, miten tuntee? Edgarhan tekee tietoisesti itsekkäitä päätöksiä, joiden ainoa tarkoitus on säästää oma nahka, ajattelematta muita. Mielestäni tämä ei enää mene edes inhimillisen heikkouden piikkiin: Edgar ei taivu painostuksen alla vaan päättää itse tehdä vääriä ratkaisuja. Helmi K totesi tekstissään, ettei ymmärrä saati hyväksy Edgarin valintoja. Itse lukiessani kyllä ymmärsin, liiankin hyvin. Edgar on selviytyjä: tekee mitä tarvitaan oman hengissäselviämisensä eteen. Muista viis. Sen sijaan en kykene hyväksymään Edgarin kylmän realistisia ratkaisuja: minkälainen ihminen hän oikein on, uhratessaan vaimonsa, serkkunsa, kenet tahansa oman hyötynsä saavuttamiseksi? Eikö hän koe lainkaan tunnontuskia? Samoin mietin Edgarin identiteettiä. Kuka hän kokee olevansa piiloutuessaan valheellisten henkilöllisyyksien taakse? Miten hän säilyttää minuutensa ja pysyy kasassa teeskennellessään olevansa joku toinen?

Juudit oli hahmoista kenties eniten sääliä herättävä: avioliitto on täysi katastrofi ja rakkaussuhde saksalaiseen upseeriin päättyi traagisesti. Ymmärsin Juuditin valintoja kenties eniten: hän suostuu pettämään rakastajaansa Hellmuthia avustamalla vastarintaliikkeessä, mutta toisaalta pettää maansa ylläpitäessään suhdetta väkivaltaisia miehittäjiä edustavaan mieheen. Hänessä taistelevat sekä rakkaus että nationalismi. Juuditissa henkilöityy virolaisten kokema ristiriita selviytymisen ja taistelemisen välillä: harva hahmoista uskaltaa nousta vastustamaan miehittäjiä. Pidin kuitenkin omituisena sitä, että Juudit myös pettää Hellmuthia Rolandin kanssa: en oikeastaan havainnut romanttista tai seksuaalista jännitettä näiden kahden hahmon välillä. Sen sijaan Juuditin ja Hellmuthin välistä rakkautta kuvaillaan rakkaudeksi, jollaista läheskään kaikki eivät saa kokea. Miksi Juudit sitten pettää rakastettuaan?

Roland jäi minulle etäisimmäksi hahmoksi. Vaikka Rolandin elämän tapahtumia kuvattiin tämän omasta näkökulmasta, en silti jostain syystä päässyt tarpeeksi syvälle Rolandin ajatuksiin ja motiiveihin voidakseni kunnolla ymmärtää hahmoa. Tästä syystä Roland jäi oikeastaan vain statistiksi: hänen roolinsa oli olla vastarintataistelija, joka kuitenkin lopulta sortuu epätoivoon ja luovuttaa.

Pidin kirjasta. Sofi Oksanen onnistui täyttämään kirjalle asetetut valtaisat ennakko-odotukset, mutta ei kuitenkaan mielestäni ylittänyt niitä. Kirjassa pidin kuitenkin siitä, että Viron historiaa oli käsitelty aiempia teoksia laajemmin: muun muassa natsi-Saksan miehitystä ja Viron keskitysleirejä oli käsitelty. Positiivista oli myös se, että Oksanen on onnistunut tuomaan esiin uusia puolia aiheesta, vaikka onkin jo käsitellyt sitä kahdessa aikaisemmin ilmestyneessä kirjassaan.

Pidin kirjassa Edgarin homoseksuaalisuutta hieman irrallisena: toki se selitti avioelämän ongelmat, mutta aihe olisi voinut olla mielestäni selkeämpänä esillä kirjassa. Kirjassa välittyi myös mielestäni häiritsevä tunne siitä, että Edgarin tunnekylmyys ja ongelmat johtuivat hänen homoseksuaalisuudestaan. Toki kirja kuvaa aikakautta, jolloin homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi, mutta olisin kaivannut toisenlaisia selityksiä Edgarin hahmolle ja valinnoille.

Sofi Oksaselle tyypillisesti Kun kyyhkyset katosivat käsittelee kokonaisen kansan kipuja muutaman henkilökohtalon kautta. Teos on kertomus maasta, joka miehitetään kerta toisensa jälkeen, maasta, jolle ei suoda aikaa luoda omaa identiteettiä. Pidin kirjan kyyhkys-allegoriasta: se kuvaa Viron vapauden menettämistä sekä hahmojen toivon ja selviytymisen katoamista. Teos onkin sävyiltään hyvin synkkä: sekä Juuditin että Rolandin tarinan päätös on traaginen. Ainoastaan Edgar selviää miehityksistä - ainakin ulkonaisesti. Edgar oli kuitenkin lähes psykopaattinen hahmo, joten luultavasti hän selviää myös sisäisesti, ilman omantunnonvaivoja serkun tai vaimon kohtaloista. Päähenkilöt edustavat teoksessa koko Viron kansaa, jotka vaiennetaan ja pakotetaan muiden Neuvostomaiden kanssa hyväksymään ja omaksumaan uusi identiteetti. Toiset selviävät paremmin kuin toiset, jotkut eivät ollenkaan.

Kaiken kaikkiaan Kun kyyhkyset katosivat on onnistunut teos. Kirjassa näkyy Sofi Oksasen kirjoittajanjäljen paraneminen: toistoa oli vähemmän, lauseet selvempiä ja harkitumpia. Kuitenkaan teos ei ole millään muotoa helppo kirja: pidin sitä haastavana, ja uskoisinkin, että kirja pitäisi lukea toisen kerran ymmärtääkseen sitä enemmän. Lukiessani sitä juoni tempaisi mukaansa, ja kirjan palapelirakenteesta johtuen paljon jää lukijan pääteltäväksi. Yhden lukukerran jälkeen jäi vielä sellainen olo, että moni asia jäi selviämättä. Toisen lukukerran jälkeen kirja avautuisi varmasti paljon paremmin.