lauantai 29. syyskuuta 2012

Kellokosken Prinsessa

Kirjoittajat: Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Like

Kellokosken Prinsessa on Anna Svedholmin (os. Lappalainen) koskettava elämäkerta. Anna sairastui skitsoaffektiiviseen häiriöön, jota tosin sen aikainen tautiluokitus ei tuntenut, joten sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi ja maanis-depressiiviseksi psykoosiksi. Anna Svedholmia hoidettiin eri sairaaloissa 1930-luvulta lähtien yhteensä 55 vuotta.

"Heinäkuun ensimmäiseltä päivältä 1936 Anna Svedholmin sairauskertomuksesta löytyy historiallinen merkintä: "Nimittää itseään Prinsessaksi." Annan sairauteen liittynyt suuruusharha oli kehittynyt vuosien mittaan vaikeissa elämänvaiheissa, ja sairaalan karussa todellisuudessa hän omaksui lopulta kuninkaallisen identiteetin. Prinsessan sukupuu jatkoi jalostumistaan yhä hienommaksi tulevina vuosina, ja kuninkaallinen itse otti paikkansa Kellokosken kartanon valtiattarena ja kylän hallitsijana."

Anna Svedholm alkoi uskoa olevansa Prinsessa, syntynyt Buckinghamin palatsissa. Prinsessan sukupuuhun ja jalosukuisiin ystäviin kuuluivat niin sairaalan henkilökunta, Kellokosken kylän väki kuin kanssapotilaatkin. Prinsessa antoi tuttavilleen merkkihenkilöiden ja kuninkaallisten nimiä: Aino Ackté, marsalkka Mannerheim, Presidentin rouva Paasikivi, Prinssi Henrik, Arvoisa, Napoleon...

Suurusharhaisen Annan elämäkerta oli hyvin mielenkiintoista luettavaa: samalla se valottaa suomalaista mielenterveyshoidon historiaa yhden henkilön kokemuksien kautta. Nykylukijasta monet sen ajan moderneimmista ja Nobelin palkintoja niittäneistä hoitomenetelmistä tuntuvat julmilta ja järjenvastaisilta: Annaan kokeiltiin muun muassa usein epäonnistuneesti sähköshokkeja ja häneen istutettiin malaria. Lobotomialta Prinsessa tosin säästyi, mutta useat Kellokosken potilastoverit eivät.

Kellokosken Prinsessa on kuitenkin vain toissijaisesti elämäkerta ja mielenterveyden hoidon historiaa kuvaava romaani. Ensisijaisesti se on lämminhenkinen kertomus erilaisuuden hyväksymisestä ja naisesta, jolla oli taito tehdä lähipiirinsä onnelliseksi. Sairaudestaan huolimatta Anna Svedholm oli ystävällinen ja herttainen, joka mielellään hieroi kyläläisiä nimellistä korvausta vastaan. Prinsessan elämänkatsomukseen kuuluikin vahvasti vähäosaisten ja heikompien auttaminen: hän jakeli muun muassa useiden tuhansien markkojen arvoisia "shekkejä" heille, joiden arveli rahallista apua kaipaavan. Positiivista oli mielestäni se, että Annan annettiin olla oma itsensä Prinsessana, joskin tämä tapahtui vasta useiden hoitojen osoittautuessa hyödyttömiksi. Kellokosken yhteisön aito hyväksyntä ja erilaisuuden suvaitseminen oli kirjassa mieltä lämmittävää, ja toivottavasti kirjan myötä nyky-yhteiskunnassa vieläkin vallitsevat, usein tiedonpuutteesta johtuvat, nihkeät asenteet mielenterveydellisiin ongelmiin muuttuisivat.

Kirjaa lukiessani muodostin mielessäni kuvan Anna Svedholmista. Uskoiko hän todella olevansa Prinsessa, vai oliko Prinsessa hänelle vain rooli? Mielestäni molempia. Anna Svedholm todella oli suuruusharhainen, eikä liene epäilystäkään siitä, etteikö hän todella olisi uskonut olevansa kuninkaallinen, Prinsessa. Toisaalta taas kirjassa annettiin vahva vaikutelma siitä, että osan ajasta Anna ei olisi todella uskonut olleensa Prinsessa, vaan käytti tätä roolia hyväkseen selvitäkseen sairaalaelämästä ja saadakseen tiettyjä etuuksia.

"Alkuaikoina Anna pyysi "Prinsessan lääkkeet", mutta kuiskasi varmuuden vuoksi heti perään: "Svedholmin lääkkeet.""

Anna siis kuitenkin tiesi ainakin jollakin tasolla olevansa todellisuudessa Anna Svedholm, vaikka esiintyikin aina Prinsessana. Samoin viikkoa ennen kuolemaansa, Anna oli todennut hoitajalle: "En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen." Kuoleman lähestyessä Anna ei enää tarvinnut Prinsessaa selvitäkseen.

Annan mukautuminen sairaalan oloihin onkin käsittämätöntä. Prinsessan hahmossa Anna muun muassa sopeutuu muuttoon Kellokosken sairaalasta Nikkilään toteamalla: "Olen ollut 52 vuotta täällä kesäpalatsissani. On korkea aika päästä tutustumaan talvipalatsiini." Mahdollisesti Anna piiloutui Prinsessan taakse aika ajoin tietoisesti, mahdollisesti Annan mieli kehitti Prinsessasta suojamekanismin sairaalan arkea vastaan, kehittäen suuruusharhan johon Anna itse uskoi täysin.

Hyvin usein ajatellaan, että mieleltään sairastunut ihminen on tuomittu epäonnistumaan: vakavissa tapauksissa hän on harvoin työkykyinen. Mielestäni Kellokosken Prinsessa, Anna Svedholm, oli kuitenkin kaikkea muuta kuin epäonnistunut ihminen: Anna oli Kellokoskella rakastettu persoona. Samoin Anna itse rakasti ja välitti aidosti lähimmäisistään, ja onnistuikin elämänsä aikana jakamaan monelle auringonpaistetta ja iloa. Miten ihminen, joka sai aikaan niin paljon hyvää ja ilahdutti muita, voisi olla epäonnistunut?

Itse kirja ei mielestäni ollut erityisen onnistunut: varsinkin loppua kohti se alkoi toistaa itseään, ja selosti paikoitellen epäolennaisuuksia. Näistä puutteista huolimatta pidin Kellokosken Prinsessasta: se oli sydämestä kirjoitettu ja Annan persoona välittyi kauniisti kirjan kautta.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Siuntio Silosäkeen tarinat

Kirjoittaja: J.K. Rowling
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Julkaistu: 2008 (suomennos 2009)
Alkuperäinen nimi: The Tales of Beedle the Bard
Kustantaja: Tammi
Kansi: J.K. Rowling

Siuntio Silosäkeen tarinat on viiden sadun kokoelma. Kirja on itsenäinen, tavallaan täydentävä osa Harry Potter -sarjaan. Viimeisessä Harry Potter -kirjassahan Siuntio Silosäkeen tarinat liittyvät osaksi juonta. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota muita satuja kuin juonelle oleellinen Tarina kolmesta veljeksestä. Neljä muuta satua ovat Velho ja pomppiva pata, Oivan onnen alkulähde, Tietäjän karvainen sydän ja Tanili Kanilin käkättävä kanto. Satujen lisäksi kirjassa on fiktiivisen hahmon, Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren, kommentteja saduista.

Sadut ovat kovin opettavaisia: niissä on Harry Potter -kirjoistakin tutut opetukset jästien ja velhojen yhteisestä ihmisarvosta ja ihmisyyden sekä kuoleman hyväksymisestä. Mielestäni kirjan opetukset olivat kuitenkin yliyksinkertaistettuja: ne tulivat jo itse saduissa hyvin selviksi, ja Albus Dumbledoren kommenteissa ne väännettiin vielä rautalangasta. Kirjassa oli myös ärsyttävää se, että Harry Potter -kirjoista tuttu mustavalkoinen asetelma "Luihuiset on pahoja ja Rohkelikot hyviä" oli hyvin selkeä. Esimerkiksi sarjasta tunnetun antagonistin Draco Malfoyn sukulaisia on kuvattu Siuntio Silosäkeen tarinoissa vähemmän imartelevassa valossa.

Olin oikeastaan aika pettynyt tähän kirjaan Harry Potter -kirjojen jälkeen. Siuntio Silosäkeen tarinat on ihan mukava lisä, mutta saduissa oli kuitenkin jotain väkisinväännettyä. Saduista paras on ehdottomasti Tarina kolmesta veljeksestä, jossa on enemmän ajatusta kuin neljässä muusta. Muut sadut kun vaikuttavat siltä, että ne on kirjoitettu vain täytteeksi.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kärpästen herra

Kirjoittaja: William Golding
Suomentaja: Juhana Perkki
Julkaistu: 1954 (suomennos 1960)
Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies
Kustantaja: Otava

Lauma alle 13-vuotiaita englantilaispoikia joutuu lento-onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle. He valitsevat joukostaan johtajan, Heidän tavoitteinaan on sekä pelastua, että pitää hauskaa. Ajan kuluessa kuitenkin syntyy riitaa, eikä merkkitulen ylläpitäminen olekaan niin helppoa. Riidat ja jopa väkivaltaisuus lisääntyvät, ja lopulta poikajoukko jakautuu kahtia.

Kärpästen herra on erittäin mielenkiintoinen kirja. Vuonna 1983 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut William Golding on sinällään kirjoittanut perinteisen haaksirikkoromaanin, mutta selviytymistarinan sijasta pohtinut ihmismielen asteittaista laskeutumista sivistyksestä primitiivisyyteen.

Kirjan päähenkilöihin lukeutuvat Ralph, Jack, Possu ja Simon. Ralph, joka valitaan joukon johtajaksi, edustaa kirjassa demokratiaa ja sivistyneisyyttä. Jack puolestaan on ehkäpä kirjan voimakkain antagonisti: hän edustaa ihmisyyden villiä ja alkukantaista puolta. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa hän tuntee vetoa villisikojen metsästykseen: väkivalta, tappaminen ja vallantunne tuottavat hänelle tyydytystä. Possu, lihava, silmälasipäinen poika, kuvastaa järkeä ja ajattelua: Possu on se, jonka ehdotukset ovat usein linjassa sen kanssa, mitä "aikuiset" sanoisivat. Possu pohtii lakkaamatta, mitä "aikuiset" tekisivät samassa tilanteessa. Täten "aikuiset" edustavat myös sivistystä, järkeä ja moraalia. Simon taas on pojista se, jolla on kyky itsetutkisteluun ja joka jo varhaisessa vaiheessa vaistoaa ja ymmärtää ihmisessä asuvan pahuuden.

Kärpästen herrassa Golding kuvaa kuinka vähitellen poikajoukko luisuu yhä kauemmas sivistyksestä. Ensin kaikki on kuin suurta tutkimusmatkaa ja leikkiä, mutta vähitellen leikin varjolla he liukuvat yhä väkivaltaisempaan suuntaan, kunnes lopulta jopa tappavat kaksi toveriaan. Kirja huipentuu siihen, kun pojista tulee vain vaistojensa varassa pakenevia ja saalistavia eläimiä, vailla omaatuntoa ja käsitystä oikeasta ja väärästä. Tätä pahuuteen ja primitiivisyyteen laskeutumista kuvastaa kirjassa keskeinen esine: torvisimpukka. Kirjan alussa sitä käytetään kutsumaan kaikki pojat yhteen, kokoontumaan ja sopimaan demokraattisesti asioista. Juonen edetessä se kuitenkin menettää merkitystään ja arvovaltaansa, ja sen särkyessä se heikko sivistys, jonka pojat ovat onnistuneet säilyttämään, on lopullisesti mennyttä. Kirjassa kiinnitin huomiota siihen, että vaikka Ralph tietää syyllistyneensä vääryyteen ja pahuuteen, hän kutsuu toveriensa murhia onnettomuuksiksi. Osin siksi, että ei tahdo ottaa vastuuta ja kantaa syyllisyyttä, osin siksi, ettei tahdo uskoa, että ihminen voisi todella olla niin paha.

Kirjassa William Golding käyttää vahvaa kristillistä symboliikkaa. Jo kirjan nimi - Kärpästen herra - viittaa Paholaiseen, pahuuden ruumiillistumaan. Keskeinen teema kirjassa on myös pahuuden pelko: jo alkuvaiheessa pojat alkavat pelätä mystistä "petoa". Kirjan alussa eräs nuorempi poika kuvailee tätä "petoa" käärmemäiseksi - perin kristillistä symboliikkaa tämäkin, sillä Vanhan testamentin luomiskertomuksessa juuri käärme vietteli ihmisen syntiinlankeemukseen. Kirjassa eräs pojista, Simon, oivaltaa tuon "pedon" asuvan jokaisessa heistä, että jokainen ihminen kantaa sisällään pahuutta. Kirjan käsitys ihmisluonnosta onkin perin synkkä: vain sivilisaatio estää ihmistä vahingoittamasta toista. Eikä tämä pahuus ole ainoastaan oman edun tavoittelua, vaan voi myös ilmentyä sadistisena haluna vahingoittaa toista huvin vuoksi.

Kärpästen herran luettuani mietin, millä lailla kirja olisi erilainen, mikäli saarelle ajautujat olisivat olleet aikuisia. Aikuiset kenties olisivat onnistuneet organisoimaan saarelle sivilisaatiota ja toimimaan järjestäytyneemmin: konfliktit eivät välttämättä olisi olleet niin tunnepitoisia kuin keskenkasvuisten poikien, joiden emotionaalinen ja moraalinen kehitys ei ole vielä päättynyt. Aikuiset olisivat jo kenties niin urautuneita yhteiskunnan heille osoittamiin paikkoihin ja tapoihin, että hyväksyisivät ne myös poikkeusolosuhteiden vallitessa. Entäs jos poikien sijaan saarelle olisikin joutunut lauma alle 13-vuotiaita tyttöjä? Kenties ristiriidat eivät olisi olleet niin väkivaltaisia. Epäilen, että enemminkin lauma tyttöjä olisi konfliktin sattuessa eristänyt toisia joukostaan, ja käyttänyt enemmän henkistä väkivaltaa kuin fyysistä. Kuitenkaan tytötkään eivät olisi moraalin ja oikeudentajun suhteen sen kehittyneempiä kuin pojatkaan, joten Goldingin kaavaa käyttäen myös he olisivat vähitellen muuttuneet yhä alkukantaisemmiksi ja hylänneet sivistyksen. Ehkäpä Golding käyttikin juuri pieniä lapsia osoittaakseen, kuinka ihmisessä on taipumus tehdä pahaa, ja vain yhteiskunnan ponnistuksin tuo taipumus voidaan hillitä.

Erittäin mielenkiintoista on se, että kirjassa ei ole ainoatakaan naispuolista henkilöä. Ainoat viittaukset naissukupuoleen ovat Possun alinomaiset huomautukset tädistään. Samoin on mielenkiintoista se, kuinka vahvasti kirjassa näkyy eurosentrinen, jopa rasistinen ajattelumalli: poikien pitäisi olla kykeneväisiä säilyttämään sivistys, sillä he ovat englantilaisia, valkoisia ja vapaita.

Pidin Kärpästen herrasta kovin paljon. Se oli sopivan helppoa luettavaa, mutta silti Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Golding pohtii siinä kiehtovasti ihmisluontoa. Kirja jäi askarruttamaan vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja tarjosi mielestäni juuri sitä mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Ennen routaa

Kirjoittaja: Henning Mankell
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Julkaistu: 2002 (suomennos 2003)
Alkuperäinen nimi: Innan frosten
Kustantaja: Otava

Ennen routaa on Henning Mankellin toistaiseksi ainoa Linda Wallander -rikosromaani. Se liittyy osaksi Kurt Wallander -romaaneja, mutta tällä kertaa päähenkilönä on Kurtin lähes kolmekymppinen tytär, joka on juuri valmistunut poliisiksi, ja odottelee töiden alkamista Ystadissa järjestyspoliisina. Skånessa kuitenkin tapahtuu kummia: joku sytyttää niin joutsenia, sonnimullikan kuin eläinkaupankin tuleen. Samaan aikaan Lindan ystävätär Anna katoaa jälkiä jättämättä, ja Ystadin läheisessä metsässä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha...

Kirja ei ollut erikoisemmin mieleeni: se oli tunnelmaltaan liian synkkä ja ahdistava. Kirjassa päähenkilö-Lindalla ei ole kovinkaan monta läheistä ystävää, ja suhteet sekä isään että äitiin ovat ainakin osin ongelmaiset. Onkohan tällainen poliisin ankea yksityiselämä jokin ruotsalainen erikoisuus? Havaitsin nimittäin saman piirteen aikaisemmin lukemassani rikosromaani Roseannassa.

Ennen routaa ei olekaan pelkästään rikoksen ratkaisemiseen keskittyvä romaani, vaikka se onkin ensisijaisesti dekkari. Kirjassa käsitellään myös Lindan ja hänen isänsä ongelmallista, joskin läheistä suhdetta. Mankell kuvaa kirjassaan Linda Wallanderin lopullista itsenäistymistä. Kurt Wallanderista on vaikea suhtautua tyttäreensä tulevana poliisina tyttären sijasta, ja tämä aiheuttaakin kränää isän ja tyttären välille. Samoin Lindan on vaikea ymmärtää isäänsä, joka on luonnollisesti huolissaan ainoastaan lapsestaan.

Kirjassa en pitänyt siitä, että se tuntui jotenkin huolimattomasti kirjoitetulta: vaikka yksityiskohdat olivat sinällään kunnossa, kirjassa vilisi huolimattomuusvirheitä. Mankell on esimerkiksi käyttänyt useamman kerran samaa nimeä ja käyttänyt eri nimeä samasta henkilöstä. Hyvin pieniä erheitä, mutta pistivät yhtä kaikki silmään.

Ennen routaa on kuitenkin varsin kelvollinen rikosromaani, vaikka ei erottaudukaan joukosta erityisemmin. Kurt Wallander -romaanien ystävälle se tosin sopisi varmasti, sillä kirjassa on tuore ja uusi näkökulma Wallanderiin myös isänä.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Rikos ja rangaistus

Kirjoittaja: Fedor Dostojevski
Suomentaja: M. Vuori
Julkaistu: 1866 (suomennos 1889)
Alkuperäinen nimi: Преступление и наказание (Prestuplenije i nakazanije)
Kustantaja: Karisto

Rikos ja rangaistus on kertomus nuoren ylioppilaan Rodion Romanovitš Raskolnikovin rikoksesta ja kasvamisestaan tekonsa ymmärtämiseen. Kirja on monimutkainen, ja sisältää useita sivujuonia, joihin liittyvät Raskolnikovin äiti ja sisar, kapakkatuttavuus, eronnut virkamies Marmeladov, sekä tämän perhe, ystävä Razumihin ja lukuisia muita hahmoja.

Rikos ja rangaistus kietoo mielenkiintoisesti rikoksen ja sen seuraukset sekä rangaistuksen yhteen: kirjan aikana Dostojevski pohtii ja asettaa lukijan pohdittavaksi rikoksen määritelmän. Raskolnikov oikeuttaa kirjan alussa rikoksensa sillä, että hän murhasi "syöpäläisen", ihmisen, joka oli suorastaan paha ja ympäristölleen haitallinen. Uhrin rahoilla voidaan saada aikaan paljon hyvää, kunhan hänet vain raivataan ensin pois tieltä. Omasta kristillisestä vakaumuksestani katsottuna Raskolnikovin ajatus on kammottava: jokaisellahan on ihmisarvo, riippumatta tämän teoista. Toisaalta taas Dostojevski esittää kirjassaan sinällään vakuuttavat perusteet: jos yhden pahan ihmishengen uhrilla voidaan saada aikaan sataa tai tuhatta ihmistä hyödyttävä ja hyvä asia, niin eikö ole suoranainen velvollisuus raivata tuo paha ihminen pois tieltä? Näin Raskolnikovkin oikeuttaa rikoksensa, mutta kirjan kuluessa joutuu kyseenalaistamaan ajatusmaailmansa.

Kirja rakentuu osa osalta, ja yhdistää lopulta sivujuonet pääjuoneen. Raskolnikovin motiivit valottuvat lukijalle yhä selkeämmin tarinan edetessä. Romaanissa paljastuu muun muassa se, että Raskolnikov on aiemmin kirjoittanut artikkelin, joka käsittelee rikoksen oikeutusta, ja rikoksen seurauksia. Melkeinpä itsetoteuttavasti artikkeli toteutuu Raskolnikovissa itsessään hänen tehtyään rikoksensa: Raskolnikov joutuu sairaalloiseen ja järkkyneeseen tilaan.

Rikos ja rangaistus on ensisijaisesti filosofinen teos rikoksen motiiveista ja seurauksista, ei niinkään rikosromaani. Kirja on mielenkiintoinen, sillä vaikka murhaaja on tiedossa heti rikoksen tapahtumahetkestä lähtien, jännitys tiivistyy silti, kun murhaa aletaan tutkia. Romaanissa kiinnitin huomiota myös siihen, että Raskolnikovin rikos ei ole kirjan ainut rikos. Kirjassa käsitellään laajemminkin eettisiä ja moraalisia rikoksia. Esimerkiksi Raskolnikovin sisaren Avdotja Ivanovnan kosija Pjotr Petrovitš Lužin toimii eettisesti ja moraalisesti väärin: hän haluaa köyhän Avdotja Ivanovnan vaimokseen, jotta voisi sitten alistaa tämän sillä verukkeella, että on vaimonsa "hyväntekijä". Yksi sivujuonista onkin Raskolnikovin vakaa tavoite estää sisarensa avioliitto.

Jokke pohti omassa blogitekstissään sitä, ketkä hahmoista ovat hyviä ja ketkä pahoja. Mielestäni yksikään kirjan hahmoista ei ollut yksiselitteisesti hyvä tai paha: Dostojevski on rakentanut myös sivuhahmonsa huolella, eikä kirja ole mustavalkoinen. Esimerkiksi Raskolnikov, vaikkakin murhamies, ei ole täysin paha - hän haluaa aidosti auttaa kapakkatuttavuus Marmeladovin leskeä. Samoin hurskas ortodoksi Sofja Semjonova sortuu prostituutioon olosuhteiden pakosta. Vaikka Sofja Semjonova onkin esitetty Raskolnikovin tukijana ja moraalisena omatuntonakin, hänestä ei ole silti tehty pyhimysmäistä enkeliä, vaan myös hän sortuu syntiin. Samoin irstas ja Avdotja Ivanovnaa lähennellyt Svidrigailov toimii väärin, mutta toisaalta myös auttaa Sofja Semjonovaa ja tämän sisaruksia heidän jäätyään orvoiksi. Dostojevski löytää jokaisesta ihmisestä jotain hyvää, ja tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden pelastua katumuksen kautta. Rikoksessa ja rangaistuksessa uskonto ja sen kautta pelastuminen onkin yksi tärkeistä teemoista. Tämä heijastelee Dostojevskin omaa ajatusmaailmaa - kirjailija oli uskonnollinen ortodoksi.

Palaan takaisin Raskolnikovin logiikkaan, jolla hän oikeuttaa rikoksensa. Artikkelissaan Raskolnikov jakaa ihmiset kahteen ryhmään: "tavallisiin", jotka tottelevat ja toimivat lakien mukaan, ja "poikkeuksellisiin", joilla on erityiskykyjä ja täten he ovat tavallisten ja lakien yläpuolella. "Poikkeuksellisilla" on oikeus, jopa velvollisuus, tehdä rikos, mikäli se hyödyttää ihmiskuntaa. Ajan saatossa Raskolnikov, joka on joutunut köyhyytensä tähden keskeyttämään yliopisto-opintonsa, alkaa uskoa olevansa "poikkeuksellinen". Lukijan näkökulmasta Raskolnikov on helppo tuomita, mutta onneksi Dostojevski on onnistunut välttämään mustavalkoisuutta. Lukiessani en toivonut Raskolnikovin saavan mahdollisimman ankaraa rangaistusta, vaan pikemminkin ymmärtävän ajatusmaailmansa kieroutuneen ja väärän luonteen.

En ole aiemmin juuri lukenut näin syvällistä ja filosofista kirjallisuutta, ja uumoilin Rikoksen ja rangaistuksen olevan kuiva ja hankala käsittää. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kirja tempaisi mukaansa, enkä olisi malttanut lopettaa lukemista. Dostojevskin tyyli on kovin faktinen: vertauksia ja kielikuvia ei juuri käytetä, vaan kirjailija kuvailee ympäristöä sekä hahmoja yksityiskohtaisesti ja tarkasti, havannoiden. Kirjassa on myös pitkiä dialogeja sekä monologeja, jotka paikoitellen kävivät jopa puuduttavan pitkiksi. Näistä huolimatta pidin kirjoitustyylistä, keskusteluistakin, sillä juuri hahmojensa ajatusten kautta Dostojevski tuo esiin erilaisia maailmankatsomuksia. Kirjan selkeästä moraalisesta opetuksesta huolimatta kirjailija jättää romaanissaan lukijalle tilaa pohtia kirjan myötä ilmenneitä kysymyksiä. Rikos ja rangaistus ei syyttä ole klassikko.

Kuvituksena Otavan kustantama ja Olli Kuukasjärven suomentama vuonna 2008 ilmestynyt painos.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Riitta-Maija keventää sydäntään & Kerstin ja minä

Riitta-Maija keventää sydäntään                   
Kirjoittaja: Astrid Lindgren
Suomentaja: Sorella Soveri
Julkaistu: 1944 (suomennos 1947)
Alkuperäinen nimi: Britt-Mari lättar sitt hjärta
Kustantaja: Otava

Kerstin ja minä
Kirjoittaja: Astrid Lindgren
Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen
Julkaistu: 1945 (suomennos 1949)
Alkuperäinen nimi: Kerstin och jag
Kustantaja: Otava

Astrid Lindgrenin kaksi ensimmäistä kirjaa ovat viehättäviä tyttökirjoja, jotka kertovat nuorten tyttöjen elämästä 1940-luvulla. Riitta-Maija keventää sydäntään kertoo 15-vuotiaan Riitta-Maijan kirjeenvaihdosta tukholmalaisen Kaisan kanssa, ja onkin kirjoitettu kirjemuodossa. Riitta-Maija kuvaa hilpeästi seitsenhenkistä perhettään, ihastustaan Bertiliä, sekä pieniä kärhämöitä koulutovereiden kanssa. Kerstin ja minä kuvaa taas 16-vuotiaiden kaksostyttöjen, Barbron ja Kerstinin, elämää Barbron kertojaäänen kautta. Tyttöjen isä jää eläkkeelle armeijasta, ja päättää muuttaa takaisin kotitilalleen maanviljelijäksi. Tytöt jättävät koulun kesken ja opettelevat lypsämään, harventamaan juurikkaita ja ajamaan heinää. Elämä ei kuitenkaan ole vain työntekoa, vaan arkea piristävät ystävät Björn, Erik, Ann sekä Viveka.

Molemmat kirjat ovat tunnelmaltaan valoisia, vaikka molemmat kertojat, Riitta-Maija ja Barbro, kertovat avoimesti myös sydänsuruistaan. Kirjoissa pidin erityisesti niiden vanhanaikaisen viattomasta tunnelmasta sekä perhekeskeisyydestä: molemmissa korostetaan perheen tärkeyttä, ja perheiden sisäinen välittäminen näkyy hyvin. Astrid Lindgrenille ominainen lämmin huumori näkyy myös näissä kahdessa tyttökirjassa, vaikka ne ovatkin kovin erilaisia Lindgrenin muuhun tuotantoon verrattuna.

Sekä Riitta-Maija keventää sydäntään että Kerstin ja minä ovat herttaisia pohjoismaisia tyttökirjoja, joista ei voi olla pitämättä.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Kerro

Kirjoittaja: Jouni Tossavainen
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Like

Runokokoelma Kerro muuntaa ihmisten kielelle lintujen tarinat ja sanat. Runot ovat kovin moderneja: paitsi runojen sisällöllä, myös ulkoasulla on väliä. Välillä sivuilla oli vain muutama kirjain siellä täällä, välillä runo muodosti laatikon, jonka sisällä oli pyöreä reikä. Välillä taas runojen välissä oli muutama tyhjä sivu. Tossavainen yhdistelee lintujen puheeseen myös ihmisten ääniä. Välillä taas lintujen kieli on jäänyt kääntämättä: sivut täyttää epämääräinen "tip tap tip tapa tipu tipu tipi tapu".

Lintujen puhe eroaa monin tavoin ihmisten puheesta: linnut puhuvat toki ihmisten tavoin kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta kieliasu on Tossavaisen runoissa erilainen. Linnut hulluttelevat murteilla ja sanojen lausumisella, muokkaavat niitä ja laulavat sanoja yhteen pötköön, ilman välimerkkejä. Ihmiset taas ovat säntillisempiä, käyttävät välimerkkejä ja ovat virallisempia.

En oikeastaan pitänyt runokokoelmasta: monet sen runoista muistuttivat kenties liiaksi väänneltyä proosaa, sekä en löytänyt merkitystä moderneimmista runoista. Ehkä en vain ymmärrä modernia runoutta, mutta välillä tuntuu, että koko sivun halkaiseva rivi Å-kirjainta on vain laitettu siihen, vailla sen suurempaa merkitystä. Toisaalta muutamat Tossavaisen runoista olivat oikeasti kauniita. Nämä runot eivät edustaneet kokoelman modernimpaa päätä, vaan soljuivat ihan tavallisia sanoja käyttäen. Kielikuvat olivat näissä runoissa kauniita.

Tossavainen käyttää ilmaisuunsa paitsi ulkoasun poikkeavuutta myös toistoa sekä sekoittaa joukkoon vieraskielisiä sanoja sekä ihan täyttä siansaksaa. Mielenkiintoista oli myös se, että runoihin oli sekoitettu lainalaisuuksia muista teoksista, ja koko teos rakentui kuin laulu: runojen sisällysluettelo oli otsikoitu "Kerto".

Suurin ongelmani runokokoelman kanssa oli se, etten vain ymmärtänyt sitä. Lintujen puheesta vain harva yksityiskohta selvisi. Lintujen silmin tosin kuvataan niin maaseutu kuin kaupunkikin ja vuodenajat, mutta en silti saanut runoista otetta. Ehkäpä runot avautuvat ajan kanssa ja uudelleen lukemalla.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Suuri lammasseikkailu

Kirjoittaja: Haruki Murakami
Suomentaja: Leena Tamminen
Julkaistu: 1982 (suomennos 1993)
Alkuperäinen nimi: 羊をめぐる冒険 (Hitsuji o meguru bōken)
Kustantaja: Tammi

Kirjan päähenkilö on nimetön, lähes kolmekymppinen tokiolaismies. Hän työskentelee mainosfirmassa, on hiljattain eronnut ja asuu vanhan kissansa kanssa. Sitten hän tapaa tytön, jolla on uskomattomat korvat. Sitten, aivan yhtäkkiä, hänet temmataan erään mainoskuvan takia suureen lammasseikkailuun. Päähenkilö ja tyttöystävä vaeltavat Hokkaidon saarella, etsien salaperäistä lammasta, jolla on selässään tähtikuvio. Aikaa heillä on kuukausi. Tähtikuvioisen lampaan löytäminen suurelta saarelta vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, mutta päähenkilö ja tyttöystävä selvittävät lampaan arvoitusta pala palalta. Seikkailuun liittyvät niin hotelli Delfiini, Lammasprofessori kuin päähenkilön vanha ystävä Rottakin... Kaiken takana on kuitenkin tuo mystinen lammas.

Suuren lammasseikkailun juoni on täysin hulvaton. Se yhdistelee niin arkipäiväistä realistista kerrontaa kuin Japanin historiaakin, ja sekoittaa joukkoon vielä katalan, arvoituksellisen lampaan. Pidin kirjasta heti sen ensimmäisistä lauseista lähtien. Ainoastaan epilogi aiheutti pienehkön pettymyksen: se oli mielikuvitukselliselle ja jännittävälle seikkailulle hieman liian lattea päätös.

Kuten myös Riina, huomasin, että kirjojen hahmoilla ei ole lainkaan nimiä. Päähenkilö, samoin kuin hänen tyttöystävänsäkin, ovat nimettömiä. Muut hahmot eivät muodosta poikkeuksia: on yhtiökumppani, Pomo, Lammasprofessori ja J. Ainoastaan päähenkilön ystävällä Rotalla on jonkinlainen nimi - mutta sekin on vain lempinimi, eikä Rotan oikeaa nimeä mainita. Jopa päähenkilön kissakin on nimetön, kunnes autonkuljettaja nimittää sen Savusilliksi. Päähenkilö, tyttöystävä ja autonkuljettaja käyvätkin kiintoisan keskustelun nimistä: nimen antamisen tarkoituksena on "vakiintunut, tietoinen yksilöiminen" kun taas "pelkkään käyttötarkoitukseen riittää numero". Totta - onhan esimerkiksi lemmikeillä nimet, sillä niiden omistajat haluavat yksilöidä ne, kun taas korvamerkityt villieläimet ovat vain numeroituja, jotta niistä voitaisiin pitää lukua.

Suuri lammasseikkailu on kovin absurdi teos, mutta lukija hyväksyy omituiset ja kummalliset sattumat ja tapahtumat muitta mutkitta. Mietin hieman mistä tämä johtui, sillä esimerkiksi Austerin Oraakkeliyötä lukiessani omituiset tapahtumat vaikuttivat epärealistisilta ja ärsyttäviltä. Ehkäpä eroavaisuus on siinä, että siinä missä Auster yrittää epätoivoisesti saada lukijansa hyväksymään tapahtumat, Murakami vain heittää ne osana luonnollista ja arkipäiväistä elämää keskelle tarinaa sen kummin niitä selittelemättä. Tai sitten lampaista henkivä uskottavuus ja luotettavuus vaikuttaa myös lukijaan.

Teoksen päähenkilö on vailla kunnianhimoa, keskinkertainen, tasapaksu, jopa tylsä - ja omien sanojensa mukaan hän "ottaa mitä annetaan". Reaalielämässä tuollainen tapaus olisi mielestäni ärsyttävä, mutta yllättäen pidin päähenkilöstä. Toimeliaampi ja kunnianhimoisempi seikkailija-tyttöystävä taas oli vähemmän mieleeni: itseasiassa en pitänyt hahmosta juuri lainkaan. Tyttöystävä oli ehkä liiankin erikoinen ennustajan kykyineen ja upeine korviinen. Lisäksi minusta tuntui, että tarina olisi toiminut varsin hyvin ilman romanttista lisäjuontakin. Päähenkilö taas oli juuri sopivan tavallinen joutuakseen suuren lammasseikkailun pyörteisiin.

Lammas on koko seikkailun ydin. Katala, kavala lammas, joka ottaa tarvitsemansa ihmisen valtaansa. Lampaan motiiveja ja päämääriä voi vain arvailla, mutta varmaa on, että ne eivät ole ihmiskunnan kannalta suotuisia. Kirjaa lukiessani kehitin suorastaan vihantunteen tuota tähtikuvioista lammasta kohtaan, siinä missä tunsin sympatiaa varsinkin Lammasprofessoria kohtaan.

Murakamin romaanissa pidin erityisesti kerrontalajista: arkisia askareita ja tapahtumia kuvataan yllättävästi ja mielenkiintoisesti. Samoin Haruki Murakamin omalaatuiset vertaukset olivat virkistäviä ja usein myös hauskoja: kirjaa lukiessani nauroin monessa kohtaa juuri Murakamin metaforille.

Suuri lammasseikkailu on kirja, josta on hankala kirjoittaa. Sen sijaan, että Murakamin romaanissa olisi yksi kantava, ajatuksia herättävä teema, ajatelmat ja mietteet on taitavasti punottu sivulauseisiin ja kielikuviin. Kirja onkin jatkuvasti erilaisia ajatuksia herättävä, joten niiden pohtiminen jälkikäteen on vaikeaa. Oikeastaan kokeakseen Suuren lammasseikkailun, se on vain luettava itse.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Maa on syntinen laulu

Kirjoittaja: Timo K. Mukka
Julkaistu: 1964
Kustantaja: Gummerus

Kirjassa kuvattu Siskonrannan kylä sijaitsee Lapissa, eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Elämä syrjäisessä pikkukylässä ei ole helppoa, ja elämänpiiri on ahdas. Keskiössä on päähenkilön, Mäkelän Martan, aikuistuminen. Kirjassa kuvataankin ensisijaisesti Martan kokemuksia, mutta keskitytään myös jonkin verran Martan perheen kuvaamiseen: isä-Juhani on ahkera työmies, mutta kova juomaan, äijä, Martan isoisä, on katkeroitunut ja purkaa turhautumistaan sokeaan koiraan Panuun, ja äiti-Alli valittelee sairauksiaan. Keskeisiä hahmoja kirjassa ovat myös naapurit Kurki-Pertti, uskonnollinen Elina, Nahkamaan Oula sekä muut kylän asukkaat. Kirjassa seurataan kylän elämää vuoden ajan.

Timo K. Mukan esikoisteoksen keskeisiä teemoja ovat uskonto, kuolema ja seksuaalisuus. Mukka kuvaa kaikkia kolmea karusti, tuoden esiin lähinnä niiden raadolliset ja rumat puolet. Aikalaistensa silmissä Mukka pilkkasi uskontoa, ja Maa on syntinen laulu saikin melkeinpä vihamielisen vastaanoton.

Kirjassa uskonnollisuus on hurmoksellista ja arkielämästä irrallaan olevaa. Saarnaajan saapuessa pitämään seuroja kaikki kyläläiset saapuvat kuuntelemaan kielikuviltaan vahvaa ja tuomitsevaa saarnaa. Seurat kestävät myöhään yöhön ja päättyvät kirjassa usein seksuaalissävytteisesti. Romaanissa saarnaaja on vastenmielinen ja kaksinaismoralistinen hahmo, joka käyttää uskonnon varjolla seksuaalisesti hyväkseen erästä kirjan hahmoa, Poudan Elinaa.

"Tietäkää, te kurjat ihmiset! ...te Jeesuksen penikat, antakaa synnin virrata suistanne ja pyytäkää pahat tekonne anteeksi! Sillä synnin liassa ja loassa te olette kaikki ikänne kasunneet - synnin tiellä vaeltaneet, synnissä rypeneet ja hotkineet suihinne rikoksen ja murhan hedelmiä."

Mukka on kuvannut kirjassaan saarnaajan seurapuheita, jotka ovat paikoitellen järkyttävääkin luettavaa. Uskonnollisesti syyllistävää, ahdistavaa, suorastaan henkistä väkivaltaa. Toisaalta kirjassa välittyy myös hämmentävästi kyläläisten kieroutunut mielihyvä, kun he rypevät synnintuskissaan ja saavuttavat sitten hurmoksellisen tilan. Mielestäni uskontokuvaukset olivat kirjassa hyvin mielenkiintoisia. Kirjasta välittyy ajatus siitä, kuinka uskontokin on vain vallankäyttöä ja hallitsemista varten valjastettu ase.

Samoin kuin uskontoa, Maa on syntinen laulu käsittelee myös seksuaalisuutta kyynisesti ja tunteettoman karusti. Kirjassa kuvataan seksuaalisuutta ja seksiä lähes puhtaana fyysisenä himona, rakkaudella ei ole oikeastaan mitään osuutta hahmojen seksuaalisessa kanssakäymisessä. Kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota siihen, miten Mukka kuvaa naishahmojaan ja seksuaalisuutta. Yllättävää mielestäni oli se, että nainen kuvattiin myös aloitteelliseksi ja seksiä haluavaksi olennoksi: odotin jonkinlaista "viattoman neitsyen" kuvausta. Toisaalta taas, vähemmän yllättävästi, kyläyhteisö suhtautuu tuomitsevasti seksuaalisesti aktiivisiin ja irtosuhteita harrastaviin naisiin, kun taas miehiä yhteisön paheksunta ei rajoita. Tästä on esimerkkinä kirjan alkupuolella esiintyvä hahmo, kylän "yleinen nainen" Liinunkorven Aino. Ainoa moititaan ja katsotaan kieroon aviottomien lasten ja kyläläisten silmissä moraalittomien elämäntapojen tähden. Toisaalta taas monet kirjan mieshahmoista, kuten Kurki-Pertti ja Martan isoisä äijä ovat avoimen seksuaalissävytteisiä ja ehdottelevia puheissaan. Tätä taas ei paheksuta juuri lainkaan. Kirjassa pidin siitä, että vaikka seksuaalisuutta oli käsitelty, seksikuvaukset ovat pääsääntöisesti kohtalaisen hillittyjä ja niillä ei oltu mässäilty ylenmääräisesti.

Myös kuolema on keskeisessä osassa Mukan teoksessa. Se kuvataan osana elämää, arkipäiväisesti, eikä hahmojen surua juuri syväluodata. Kirjan kuolemantapausten kautta Maa on syntinen laulu kuvaa ihmisten välisen välittämisen puutetta ja tunteiden ilmaisemisen vaikeutta. Kun äijä kuolee, tämän poika Juhani ei osoita suruaan kovin suuresti. Kenties suru myös piiloutuu karuuden ja karkeuden alle.

Kaikissa kolmessa teemassa näkyy kirjan kyynisyys ja ahdistavuus: aitoa välittämistä ei ole ihmisten kesken, eikä armoa anneta. Uskontokuvauksien hengellinen ahdistavuus ja hurmoksellisuus, seksuaalisuuden kuvaaminen lähinnä fyysisenä himona vailla välittämistä ja kuoleman läsnäolo vailla todellista surua tukevat kaikki tätä tunnelmaa. Kaikesta huolimatta kirjassa oli tavallaan jotain toivorikasta. Ihmisluonto haluaa kaikesta huolimatta uskoa, että on olemassa edes hieman toivoa. Kirjassa Martta tulee raskaaksi, ja ehkä lapsi symboloi kirjassa uuden alkua, muutosta. Kuitenkin kirjan loppu on surumielinen, muttei täysin vailla toivoa.

Ahdistavasti kuvattujen keskeisten teemojen lisäksi luonto on vahvasti läsnä Mukan teoksessa. Itse pidin kirjassa juuri näistä: luontokuvaukset olivat kauniita ja eläviä.

"Taivaalta putoili ensin muutama lumihiukkanen harvakseen, itselleen sijaa maasta etsien... Sitten ilmestyivät sankemmat hiutalearmeijat tummalta yötaivaalta. Maa läähätti. Sen routiintunut rinta taipui ja rasahteli - jäinen kuori halkesi joskus rapsahtaen. Lumiarmeijat suurenivat, tiivistyivät, lumi tuli taajempaan, kohta ryöpyten elävänä valkoisena seinänä. Kylmettynyt maa vetäytyi alistuneena uuden peitteensä alle..."

Mielestäni Mukan vahvuuksia onkin juuri kerronan kauneus ja taito maalata maisema lukien silmien eteen, herättää se henkiin. Luonto on kuitenkin läsnä myös muutoin kuin miljöönä: se edustaa jotain suurempaa voimaa, jota vastaan Siskonrannan asukkaat kamppailevat, sitä voittamatta.

Maa on syntinen laulu on osuva nimi Mukan teokselle: kirja kuvaa kaunistelematta ihmisen huonot puolet ja paheet, sievistelemättä Siskonrannan asukkaiden syntejä. Samalla teoksen nimessä on Mukalle tyypillistä runollisuutta. Kirja onkin kielellisesti taitava sekoitus runoutta, lyyrillisiä luontokuvauksia ja karua, yksinkertaista kerrontaa.

"Laulu on laulajan rinnassa syntynyt silloin
kun sumu on raskaana maannut
järven aalloilla
kerran laulajan sydän on täyttynyt kivusta
kauniin lempeän laulun on laulaja laulanut kerran
kauan sitten on sumussa itkien liikkunut laulu
ja väristen tuskaa ja ikävää
maa on ottanut sen

Se kaunis maa on kätkenyt laulun syvälle
sairaaseen multaan
ja sumussa itkee laulajan
syntinen syntinen laulu"

Mukan runoissa on toistuvia elementtejä, muun muassa samat sananparret ja aiheet - kuten tanssiva nainen ja joutsenet - toistuvat useissa runoissa. Runot kertovat lyyrisesti ja arvoituksellisestikin kirjan tapahtumia, joka sopi mielestäni täydentämään karua ja kyynistä kerrontaa. Pidinkin runoista kovin: Mukan kielikuvat ovat kauniita, runot tarpeeksi "korkealentoisia" olematta silti hankalasti ymmärrettävissä. Runoista henkivä tunnelma on surumielinen ja ahdistavakin, mutta niissä on samaa kauneutta kuin Mukan luontokuvauksissa.

Kirja oli ennen kaikkea mielenkiintoinen yhdistelmä kauneutta ja rumuutta, runoutta ja proosaa. Maa on syntinen laulu käsittelee kuitenkin ihmisluontoa ja ihmiselämää niin kyynisesti, että on vaikea uskoa Timo K. Mukan kirjoittaneen kirjansa vasta 17-vuotiaana. Kirja oli mielestäni vaikuttava: Mukan kirjoitustyylissä ja aiheiden käsittelyssä on jotain mieleenpainuvaa ja kypsää. Maa on syntinen laulu on romaani, joka antaa paljon pohdiskeltavaa ja ajattelemisen aihetta.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Oraakkeliyö

Kirjoittaja: Paul Auster
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Julkaistu: 2003 (suomennos 2005)
Alkuperäinen nimi: Oracle Night
Kustantaja: Tammi

Kirjan päähenkilö on kirjailija Sidney Orr, joka on toipumassa hengenvaarallisesta sairaudesta. Hän törmää kävelyllään Paperipalatsi-nimiseen kirjoitustarvikekauppaan, ja ostaa sinisen portugalilaisen muistikirjan. Sen ostettuaan hän alkaa kirjoittaa, ensimmäistä kertaa sairautensa jälkeen. Tarina virtaa kuin itsestään: tarina miehestä, joka ymmärtää elämänsä olevan vain sattuman kauppaa. Niinpä mies kävelee ulos omasta elämästään. Samalla kun Sidney Orr kirjoittaa tarinaansa, hänen yksityiselämässäänkin tapahtuu: vaimo Grace on raskaana, perheystävä John Trause hengenvaarassa veritulpan takia, ja joku ryöstää heidän asuntonsa. Kertomusta kirjoittaessaan Sidney joutuu käsittelemään asioita, jotka on tunkenut jo vuosia alitajuntansa perukoille.

Oraakkeliyö on harvinaisen typerä kirja. Auster on yrittänyt mahduttaa kokonaisen ihmiselämän yksiin kansiin ja epäonnistunut surkeasti. Kirjan hahmot jäävät latteiksi, tapahtumat epäuskottaviksi. Kirjassa ei mielestäni ollut kerrassaan mitään omaperäistä, vaan se noudatti ennalta-arvattavaa kaavaa. Tapahtuma, jonka kautta päähenkilö saa haltuunsa esineen, jonka omistamisesta seuraa jotain, mikä heijastuu hänen elämäänsä.

Kirjassa oli makuuni liikaa kuvailua: tuntui, että varsinkin alussa Auster yrittää paikata tapahtumien puutetta kuvailemalla ympäristöä vähän turhankin paljon. Toinen seikka, joka kiinnitti huomioni kirjassa oli sen "muistelmallisuus" - kirjasta tulee mielikuva, että Sidney Orr kirjoittaa muistelmiaan. Tätä mielikuvaa tukee se, että kirjassa on alaviitteitä - kertoja lisää tarinaan muistojaan, jotka eivät välttämättä liity olennaisesti "pääjuoneen".

Kirjassa oikeastaan ainoa asia, josta pidin on ajatus miehestä, joka kävelee ulos elämästään. Ideassa on jotain kiehtovaa, jotain salaperäistä: jättää vain oma elämänsä, kävellä siitä ulos, tehdä menneisyys merkityksettömäksi. Valitettavasti Auster ei ole laajentanut tätä ajatusta. Mies, joka kävelee ulos elämästään on vain sivuosassa, ja jää laimeaksi.

En oikein tiedä mitä ajatella hahmoista. Päähenkilöitä ovat kirjailija Sidney Orr, hänen vaimonsa graafikko Grace, sekä perhetuttu ja kuuluisa kirjailija John Trause. Myös Johnin hulttiopoika Jacob sekä kiinalainen M.R. Chang näyttelevät tärkeää osaa kirjassa. M.R. Chang on paperitarvikekauppias, jolta Sidney ostaa sinisen portugalilaisen muistikirjan. Chang ja Sidney muodostavat jonkin sortin ystävyyden, joka kuitenkin loppuu kun kiinalainen vie Sidneyn bordelliin, ja petettyään vaimoaan haitilaisen prostituoidun kanssa Sidney häipyy paikalta.

Koko bordellikohtaus oli mielestäni kovin turha ja tuntui, että Auster on vain lisännyt sen saadakseen tarinaansa lisää seksiä. Myöhemmin Sidney uumoilee, että kuten hän itse, myös Grace on pettänyt häntä John Trausen kanssa. Ehkäpä Auster halusi sillä tavalla oikeuttaa päähenkilönsä moraalisen rappeuman. Joka tapauksessa mielestäni koko kuvio vaikuttaa epäuskottavalta: ovathan John ja Sidney läheisiä ystäviä keskenään, joten kolmiodraama heidän ja Gracen välillä, vaikkapa salattukin sellainen, vaikuttaa kovin mielikuvitukselliselta.

Loppujen lopuksi Austerin Oraakkeliyö on vain loputonta lätinää. Kirjassa ei ole minkäänlaista tarttumapintaa, se ei anna ajattelemisen aihetta tai tarjoa pohdiskeluun minkäänlaista pohjaa. Toisin sanoen kirja on vain lattea kertomus toipilaan kirjailijan yksityiselämästä ja sen epäonnisista sattumista.