tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kotiopettajattaren romaani

Kirjoittaja: Charlotte Brontë
Suomentaja: Tyyni Tuulio
Julkaistu: 1847 (suomennos 1915)
Alkuperäinen nimi: Jane Eyre
Kustantaja: WSOY

Charlotte Brontën romaani julkaistiin alun perin Currer Bellin nimellä, koska arveltiin, että miehen kirjoittamana romaani menestyisi paremmin. Kotiopettajatteren romaani kertoo kuitenkin naisen - Jane Eyren - elämäntarinan. Romaanin kolme osaa muodostavat Janen elämän vaiheet - lapsuuden, ajan herra Rochesterin kartanossa ja Janen edesottamukset Rochesterin luota lähtemisen jälkeen.

Jane Eyren lapsuus on perin onneton: täti ja serkut ovat epäoikeudenmukaisia ja ilkeitäkin. Asia ei kovin paljoa parane kun Jane lähetetään Lowoodin laitokseen, mutta ajan myötä Jane kotiutuu ja päättää lopulta lähteä kotiopettajattareksi valmistuttuaan Lowoodista. Hän saa paikan pienen Adelen kotiopettajattarena Thornfieldin kartanosta. Thornfieldin omistaja on salaperäinen ja suorasukainen herra Rochester, ja monien mutkien jälkeen Jane huomaa rakastuneensa tähän. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja niinpä Jane joutuu jättämään Thornfieldin. Onnekseen hän kuitenkin löytää sukulaisiaan, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt ja saa uuden työpaikan. Herra Rochester on kuitenkin alati Janen mielessä...

Kotiopettajattaren romaani on pituudestaan ja rauhallisesta kerronnastaan huolimatta mukavaa ja mukaansa tempaavaa luettavaa. Janen elämää seuraa mielellään, sillä minäkertojana Jane on analyyttinen ja yksityiskohtainen. Jo lapsena Jane Eyre on pikkuvanha ja tekee tarkkoja havaintoja. Pidin Charlotte Brontën kirjoitustyylistä: kuvailuun ei hukkunut, vaikka lukija saa tarkkoja kuvauksia myös Janen ympäristöstä. Pidin myös siitä, miten Jane esittää minäkertojana paitsi faktoja, myös avaa lukijalle omia mietteitään ja pohdintojaan lähimmäisistään ja heidän luonteistaan. Tämä paitsi antaa kokonaisemman (joskin Janen hahmon kautta suodattuneen) kuvan kirjan muista hahmoista, myös avaa lukijalle Janen omaa luonnetta ja henkilöhahmoa.

Pystyin samaistumaan Janen hahmoon aika hyvin. Vaikka Jane Eyren hahmo onkin 1800-luvun köyhä kotiopettajatar, tunnistin Janen luonteessa aika paljon itseäni. Jane on aika sulkeutunut, ja avautuu vieraille vasta tuntiessaan pystyvänsä luottamaan heihin. Hänellä menee aika kauan aikaa lämmetä, ja mieluiten Jane pohtiikin asiat loppuun itsekseen ennen kuin keskustelee toisten kanssa. Hän on myös analyyttinen ja kykenee erottamaan tosiseikat ja tunteet toisistaan.

Janen hahmo onkin minusta helposti samastuttavin ja kenties uskottavinkin. Rochesterin villi ja tulinen hahmo sen sijaan vaikuttaa hieman mielikuvitukselliselta: samoin tämän elämän hurjat käänteet. Pidin kuitenkin myös Rochesterin hahmosta, vaikka tämä - kuten kaikki muutkin kirjan hahmot Janea lukuunottamatta - jäi minulle jotensakin etäiseksi. Jane ei nimittäin kuitenkaan avannut edes lukijalle kovin paljoa mietteitään Rochesterista ja miksi rakastaa tätä niin palavasti - itse olen usein ihmetellyt luonnehdintaa, jonka mukaan Kotiopettajattaren romaani kuvaa väkevää ja kiihkeää rakkautta. Omasta mielestäni Janen ja Rochesterin välinen rakkaus on kovin hillittyä ja hallittua kiintymystä, toki vahvaa sellaista. Toki luen kirjaa reippaasti sataviisikymmentä vuotta sen kirjoittamisen jälkeen, joten mielikuvani "väkevästä ja kiihkeästä" rakkaudesta ovat luonnollisesti oman aikakauteni värittämiä. Charlotte Brontën aikalaisten mielestä Kotiopettajattaren romaani saattoi sen sijaan hyvinkin kuvata rohkeasti miehen ja naisen välistä rakkautta.

Vaikka rakkaus onkin yksi kirjan teemoista, Charlotte Brontë käsittelee myös muita aiheita kuten moraalia, katkeruutta ja anteeksiantamusta ja feminismiä. Vaikka Jane rakastaakin Rochesteria intohimoisesti, hän ei suostu elämään moraalittomasti tämän rakastajattarena tai edes jäämään opettajattareksi taloon naimisiinmenon osoittauduttua mahdottomaksi. Janen elämän keskeinen tavoite on elää oikein sekä oman omatuntonsa mukaan että toisten silmissä.

Katkeruus ja anteeksiantaminen ovat keskeisia teemoja, joita käsitellään Janen suhteessa tätiinsä ja tämän lapsiin. Reedit ovat epäoikeudenmukaisia, ja täti Reed vihaa Janea jo lapsena. Jane kuitenkin osaa päästää katkeruudestaan ja vihastaan irti, mutta täti Reed ei siihen kykene edes kuolinvuoteellaan. Charlotte Brontë käsittelee aihetta myös Janen Lowoodin aikaisen koulutoverin Helen Burnsin hahmon kautta. Helen Burns sietää valittamatta ja sääliä kaipaamatta erään opettajattaren epäoikeudenmukaisuuden, vaikka Janesta tuntuu, että hän pakahtuu jo sivustakatsojanakin. Helen ei kuitenkaan edes katkeroidu asiasta, koska kuten hän toteaa, se ei hyödytä ketään. Katkeruus vain vahingoittaa ja myrkyttää mielen jos sille antaa tilaa. Sen sijaan Helen antaa aidosti anteeksi kerta toisensa jälkeen.

Charlotte Brontë myös kuvaa Jane Eyren pyrkimyksiä itsenäiseen elämään. Jane ei tahdo edes avioliitossa jakaa miehensä rikkauksia ja olla pyntätty pikkuvaimo, vaan mieluiten ansaita itse elantonsa ja olla taloudellisesti riippumaton. Viktoriaanisen ajan Englannissa naisten omavaraisuus ei ollut mitenkään yleistä, vaan tavanomaisempaa oli, että tavoitteena oli mennä hyviin naimisiin ja turvata sillä oma toimeentulo. Jane Eyren itsenäisyyden tavoittelussa näkyy ehkäpä jotain myös Charlotte Brontën itsenäisyyden tavoittelusta: kenties Brontë tavoitteli taloudellista tai henkistä itsenäisyyttä kirjoittamisensa kautta. Verrattuna nykyajan käsitykseen feminismistä, Janen pyrkimykset vaikuttavat kuitenkin osin laimeilta. Eihän Jane pyri parantamaan naisten asemaa kokonaisuudessan, ei vaadi äänioikeutta, ei, Jane tahtoo vain olla itse taloudellisesti riippumaton. Ehkäpä kyse onkin enemmän Janen persoonasta kuin suuremmasta aatteesta naisen itsenäisyydestä.

Kotiopettajatteren romaani oli mukava lukukokemus, vaikka luin sen jo kolmatta kertaa. Janen tarinaan pääsee sisälle kuitenkin aina uudestaan, ja joka kerta kirjasta saa jotain uutta irti. Vaikka kirjassa on vahva moraalinen pohjavire, se antaa silti myös tilaa omille ajatuksille ja pohdinnoille. Rakkaus, moraali, katkeruus ja anteeksiantaminen ja feminismi eivät suinkaan ole ainoita teemoja kirjassa, vaan Janen elämäntarinan edetessä Charlotte Brontë pohtii myös muita aiheita. Kirjan yleisvire on sen paikoittaisista traagisista ja kauhistuttavistakin kohtauksista huolimatta positiivinen, ja vaikka kirja aluksi vaikutti hieman tylsähköltä, pidin siitä silti.

Kuvituksena Kariston kustantama vuonna 2007 ilmestynyt painos.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Isä Camillon kylä

Kirjoittaja: Giovanni Guareschi
Suomentaja: Helka Hiisku
Julkaistu: 1948 (suomennos 1952)
Alkuperäinen nimi: Mondo Piccolo: Don Camillo
Kustantaja: WSOY

Isä Camillo asuu pienessä kylässään Italiassa, jossa toimii sikäläisenä katolisen kirkon pappina. Roteva ja huumorintajuinen isä Camillo on jatkuvasti tukkanuottasilla kylän kommunistisen pormestarin Pepponen kanssa. Isä Camillo on läheisissä väleissä kirkkonsa krusifiksin kanssa, ja käykin tämän kanssa lakkaamatta keskusteluja. Kristus-krusifiksi toimii isä Camillon omatuntona, ja isä Camillo kyseleekin lakkaamatta neuvoja. Saako rukoilemaan kumartunutta Pepponea potkaista vai ei? Kristus lupaa yhden potkun. Peppone ja isä Camillo eivät kuitenkaan ole vihamiehiä, vaikka ovatkin alituisia kiistakumppaneja. Joskus he jopa liittoutuvat ja toimivat yhdessä, joten kaipa heitä voisi luonnehtia jonkinlaisiksi ystäviksikin.

Isä Camillon kylä on hauskin kirja jonka olen lukenut, no, ikinä. Guareschin huumori on osuvaa ja uppoavaa, ja itse pidin kovin siitä, miten kirjoissa oli kuvattu kristinuskon Jumalaa aivan uudesta näkökulmasta. Kristushahmo krusifiksin muodossa on paitsi perinteisen kuvauksen mukaisesti oikeudenmukainen ja armahtava, myös huumorintajuinen.

Guareschi kuvaa isä Camilloa erehtyväisenä ihmisenä, joka haluaa pitää kylästään huolta ja haluaa seurakuntalaisilleen kaikkea hyvää. Tästä huolimatta isä Camilloa piinaa ainainen halu antaa kommunisti-Pepponelle ansionsa mukaan. Onneksi Kristus ymmärtää tämänkin.

Isä Camillon kylän kolme päähenkilöä ovat siis isä Camillo, Peppone ja Kristus-krusifiksi. Paitsi kristinuskoa, myös kommunismia on käsitelty humoristisesta ja satiirisesta näkökulmasta. Mielestäni kirja oli siinä mielessä hyvä, että se ei sorru kuitenkaan loukkaamaan kumpaakaan aatetta tai vakaumusta, vaan pysyy hyvän huumorin rajoissa.

Vaikka Guareschin huumori ei lyö yli, en silti välttämättä suosittelisi kirjaa fundamentalistisille kristityille tai kommunismin kannattajille. Sen sijaan heille, jotka eivät loukkaannu turhan herkästä vaan pitävät satiirisesta huumorista ja haluavat nauraa oikein kunnolla, kirja on mitä mainioin.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Komisario Palmun erehdys

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1940
Kustantaja: Otava

Rikkaan suvun musta lammas Bruno Rygseck löydetään kuolleena kylpyammeestaan. Poliisi kutsutaan paikalle, ja komisario Palmu apulaisineen alkaa tutkia tapausta. On kuitenkin epäselvää, onko kuolema murha vaiko tapaturma. Ajan mittaan epäilyttäviä seikkoja kuitenkin paljastuu. Miksi lähes koko Brunon suku oli paikalla kuoleman tapahtuessa? Miksi Brunon kellarissa istuu hänelle täysin tuntemattomia ihmisiä? Seuraavan murhan tapahduttua komisario Palmu on murhaajasta täysin varma ja alkaa asettaa ansaa...

Komisario Palmun erehdys on ensimmäinen Mika Waltarin kirjoittama rikosromaani jonka olen lukenut. Pidin kirjasta: siinä on vanha kunnon murha, selvittelyä ja vielä jännityksen hetkiä ennen kuin murhaaja lopulta paljastuu ja jää kiikkiin.

Olen komisario Palmun kanssa samaa mieltä siitä, että murha on dekkarin ainoa pätevä aihe. Joku muu rikos on paljon tylsempi, sillä murha on ainut rikos, jota ei voi millään lailla sovittaa, se on aina niin lopullista. Vanha kunnon murhadekkari on mitä mainiointa viihdettä. Waltari kirjoittaa selkeästi ja mukaansa tempaavasti, eikä kirja jää junnaamaan paikoilleen. Pidin myös kirjan kuivahkosta huumorista.

Komisario Palmu muistuttaa jossain määrin Agatha Christien kuuluisaa salapoliisi Hercule Poirotia: kumpikin ratkaisee rikosjuttunsa kiinnittämällä huomiota pikkuseikkoihin ja asettamalla pikkutarkasti tosiasiat järjestykseen. Jokaisen palan on loksahdettava paikoilleen, jotta kuva olisi kokonainen ja murhaaja selvillä. Mitättömimmälläkin yksityiskohdalla on väliä.

Kirjassa kiinnitin huomiota myös siihen, että joka luvun alussa oli pieni "yhteenveto" luvun tapahtumista. Yhteenvedot olivat usein ehkä hieman humoristisiakin, mutta myös osaltaan selkeyttäviä.

Entä sitten se erehdys? Itse asiassa ainoa seikka, joka jäi epäselväksi oli se, että mikä se komisario Palmun erehdys loppujen lopuksi sitten oli. Ehkäpä se aukenee ensi lukukerralla.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Seitsemän veljestä

Kirjoittaja: Aleksis Kivi
Julkaistu: 1870
Kustantaja: Gummerus

Seitsemän veljestä kertoo nimensä mukaisesti Jukolan seitsemästä veljeksestä: Juhanista, Aaposta, Tuomaksesta, Simeonista, Timosta, Laurista ja Eerosta. Erinäisten tappelujen ja onnettomuuksien seuraukseni veljekset vuokraavat kotitalonsa Jukolan kymmeneksi vuodeksi ja asettuvat asumaan Impivaaran metsiin.

Seitsemän veljestä oli mielestäni romaani, joka käynnistyi hitaasti. Kirjan ensimmäiset 50-100 sivua olivat hidasta kahlaamista eteenpäin, ja vasta sitten juonesta tuli hieman nopeatempoisempi ja eläväisempi. Juoni oli mielestäni tylsähkö, mutta itse kirja oli kovin mielenkiintoinen: pidetäänhän sitä yhtenä Suomen merkittävimmistä romaaneista.

Romaanissa huomioni kiinnitti sen miesvaltaisuus. Naishahmoja kirjassa on vähän, ainoat näkyvämmät hahmot ovat Männistön Venla ja tämän äiti, sekä Rajamäen rykmentin Kaisa. Kaisa kuvataan lähinnä osana romaniperhettä, kun taas Venlassa henkilöityy Jukolan veljesten ja siten myös Kiven aikalaisten naisihanne.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on myös siitä erilaisempi kirja, että se ilmestymisaikanaan erosi sen ajan kirjallisuudesta huomattavasti. 1800-luvun kirjallisuus suosi idyllisyyttä sekä kuvailua ylevän ja ihanteellisen kuvan välittämiseksi. Kiven romaani muodostaa kontrastin, sillä Jukolan veljekset ovat kaikkea muuta kuin yleviä, ihanteellisia tai idyllisiä. Juhani, Aapo, Tuomas, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero tappelevat, juovat viinaa ja pilkkaavat kirkonmiehiä. Sen lisäksi heitä ei huvita opiskelu eikä työnteko, vaan jo pikkupojista asti he tekevät tuon toistakin kolttosia ja kiusaavat siten kylän väkeä. Seitsemän veljestä kuvaa siis sangen realistisesti 1800-luvun toisen puoliskon aikaisia sivistymättömiä maalaismiehiä.

Vaikka Jukolan veljesten lähtötilanne on perin karkea ja onneton, romaani toimii myös kasvukertomuksena. Erilaisten kokemusten kautta veljekset ymmärtävät lukutaidon ja oikeamielisyyden tärkeyden, ja lopulta heistä tulee arvostettuja yhteiskunnan jäseniä.

Seitsemän veljestä oli kuitenkin ennen kaikkea sivistävä lukukokemus: onhan se tärkeä osa suomalaista kirjallisuutta.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Farmarin lapset

Kirjoittaja: Laura Ingalls Wilder
Suomentaja: Leif Forsblom
Julkaistu: 1933 (suomennos 1973)
Alkuperäinen nimi: Farmer Boy
Kustantaja: Gummerus

Pieni talo preerialla -sarjan toinen osa poikkeaa muusta sarjasta, sillä se kertoo Laura Ingalls Wilderin miehen Almanzon lapsuudesta New Yorkin osavaltiossa. Almanzon perheellä on maatila, hevosia, lehmiä, lampaita ja perhe on hyvin pitkälle omavarainen. Almanzon sisarukset Royal, Eliza Jane ja Alice auttavat kotona niin paljon kuin pystyvät, ja töiden ohessa käydään kyläkoulussa. Vaihtelua työntekoon tuovat maatalousmessut ja tinakauppiaan käynnit.

Farmarin lapset on tuttu jo lapsuudestani: isä luki Pieni talo preerialla -sarjaa ääneen. Almanzon lapsuudesta kertova kirja oli jo silloin yksi suosikeistani: kuvaillaanhan kirjassa "vanhanajan" töitä ja elämää hyvin eloisasti ja yksityiskohtaisesti. Lapsena minusta oli myös hassua ajatella, että samaan aikaan kun Almanzo eli pikkupoikana lähellä Malonen kaupunkia New Yorkissa, pikkuinen Laura syntyi kaukana Wisconsinin suurissa metsissä.

Kirja oli hauska lukea pitkästä aikaa, vaikka se onkin lapsille suunnattu. Kirjassa on kuitenkin Laura-kirjoille ominaista lämpöä, ja Farmarin lapsia oli mukava lukea nytkin, vähän vanhempana.