torstai 26. huhtikuuta 2012

Harry Potter ja kuoleman varjelukset

"Totta kai tämä tapahtuu sinun päässäsi, Harry, mutta minkä kumman takia se silloin olisi epätodellista?"

Kirjoittaja: J.K. Rowling
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Julkaistu: 2007 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kustantaja: Tammi

Viimeisessa Harry Potter -kirjassa Harry, Ron ja Hermione lähtevät jahtaamaan lordi Voldemortia ja hirnyrkkejä - esineitä, joihin Voldemort on säilönyt sielunpalasiaan. He eivät palaa Tylypahkaan, ja saavat myös tietää olevansa etsintäkuulutettuja. Voldemortin valta kasvaa entisestään: kuolonsyöjät opettavat Tylypahkassa, taikaministeri Rufus Rymistyir murhataan ja ministeriö siirtyy Voldemortin hallintaan. Hirnyrkkien etsintä tuntuu kuitenkin epätoivoiselta: Harrya vaivaa Dumbledoren salaperäinen menneisyys, eikä Dumbledoren jättämistä arvoituksellisista apuvälineistä - siepistä, pimeyttimestä ja satukirjasta - vaikuta olevan yhtään mitään hyötyä. Tyhjä vatsa ja huoli sukulaisista ja ystävistä painavat ja Harry, Ron ja Hermione saavat huomata, että tehtävä on paljon vaikeampi kuin he uskoivatkaan.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset päättää kymmenvuotisen matkan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Tämän kirjan luin heti sen ilmestyttyä englanniksi, sitten ruotsiksi ja viimein suomeksi.

Viimeinen Harry Potter -kirja oli mielestäni hyvä lopetus tarinalle. Ensimmäisen kerran aloittaessani lukemaan kirjaa olin hieman epäileväinen kun kolmikko ei palannutkaan Tylypahkaan: linna on aina ollut minulle tärkeä osa sarjaa. Loppujen lopuksi metsässä telttailu oli ihan hyvä ratkaisu, ja palataanhan lopussa viimein Tylypahkan tiluksille.

Kirjan rakenteesta antaisin ehkäpä pientä miinusta: ensimmäisen puolikkaan aikana ravataan päämäärättömästi, ja loppuun on ahdettu hyvin paljon tapahtumia, taisteluita ja juonenkäänteitä. Kirjassa tämä tosin ei ollut niin silmiinpistävää kuin elokuvassa. Loppu varsinkin oli jännittävä, jokaisella lukukerralla tulee ahmittua viimeiset muutama sata sivua kerralla. Harrylle selviää viimeisimmätkin salaisuudet, ja kaikki sarjan myötä esitetyt arvoitukset saavat ratkaisun. Tässä mielessä kirja oli erittäin hyvä, se ei jättänyt mitään ärsyttävästi arvailujen varaan, vaan saattoi koko sarjan loppuun.

Kiistellystä epilogista en erityisemmin välittänyt: se on kovin kliseinen ja myös paljon yksinkertaisempi kieleltään kuin muu kirja. Tämä johtunee siitä, että Rowling kirjoitti epiloginsa kauan ennen seitsemännen kirjan kirjoittamista. Epilogia on kritisoitu ja inhottu sen arvattavuuden takia, mutta mielestäni tämä ei juurikaan haitannut: pikemminkin olisi kovin rasittavaa, mikäli Rowling olisi keksinyt jotain täysin arvaamatonta ja yllätyksellistä.

Tämä kirja on myös jo selkeästi teemoiltaan tummempi ja syvempi, että se soveltuu paljon paremmin nuorten- kuin lastenkirjaksi. Viimeinen osa on mielestäni kertomus kestävästä ystävyydestä ja rohkeudesta tehdä oikein silloinkin kuin olisi helpompaa paeta.

Ylipäänsä pidin kirjasta kovin, sen pienistä puutteista huolimatta se lukeutuu suosikkikirjoihini.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Kirjoittaja: J.K. Rowling
Suomentaja: Jaana Kapari
Julkaistu: 2005 (suomennos 2006)
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Kustantaja: Tammi

Harry Potterin kuudes kouluvuosi alkaa, kun itse rehtori Dumbledore saapuu noutamaan häntä Likusteritieltä. Velhoyhteisö käy nyt avointa sotaa Voldemortia ja kuolonsyöjiä vastaan, ja koulunkäynti Tylypahkassa on entistä epävakaampaa, linnan moninkertaisista suojauksista huolimatta. Dumbledore ryhtyy antamaan Harrylle yksityistunteja: tunneilla sukelletaan niin kotitontun kuin ministeriön virkamiehen muisteihin, ja Harry oppii asioita Voldemortin menneisyydestä. Samaan aikaan Harrylla, Ronilla ja Hermionella on muutakin ajateltavaa: ihmissuhdedraamoja riittää. Harrya askarruttaa myös salaperäinen puoliverinen prinssi, joka on tehnyt lukuisia lisäyksiä ja korjauksia hänen taikajuomakirjaansa...

Harry Potter ja puoliverinen prinssi alkaa olla sävyltään sarjan tummimpia. Teemat synkkenevät, kuolemat ja katoamiset ovat kirjassa arkipäivää, kuolonsyöjien levittämää kauhua kuvataan paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tässä kirjassa ulkopuoliset tekijät Harryn elämässä korostuvat ehkäpä entistä enemmän verrattuna esimerkiksi edeltävään kirjaan, Feeniksiin kiltaan. Mielestäni Feeniksin killassa oli kovin paljon Harryn omia ongelmia, ja Voldemort oli uhkana kaukaisempi, vaikka ei silti millään muotoa etäinen. Puoliverisessä prinssissä taas (vaikka henkilökohtaisilla ongelmillakin on osansa) Harryn elämässä on paljon enemmän ulkopuolisia haasteita: tässä kirjassa selvennetään toden teolla, että Harryn on tuhottava Voldemort.

Pidin kirjasta, vaikka sen paikoittainen synkkyys olikin välillä raskasta. Puoliverinen prinssi onkin ainut Harry Potter -kirja, jonka lukemisesta on jäänyt oikeastaan hyvinkin surullinen ja ahdistunutkin olo: Dumbledoren kuolema sai minut itkemään, vaikka en ole kirjojen suhteen kovin herkkä. Puoliverinen prinssi myös rikkoi erään perinteeni: aikaisemmin olin lukenut Harry Potter -kirjat ensimmäisen kerran suomeksi, mutta Puoliverisen prinssin luin ensin ruotsiksi: ruotsinkielinen käännös kun valmistui nopeammin kuin suomenkielinen.

Kaikesta huolimatta Harry Potter ja puoliverinen prinssi lukeutuu suosikkikirjoihini. Yksi syy tähän on tietenkin se, että se kuuluu Harry Potter -sarjaan, toinen syy on kenties se, että kuudes kirja syventää tarinaa entisestään, tarjoaa vastauksia arvoituksiin ja myös säilyttää jännityksen viimeiseen kirjaan asti uusien kysymysten ja ongelmien myötä.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Harry Potter ja Feeniksin kilta

Kirjoittaja: J.K. Rowling
Suomentaja: Jaana Kapari
Julkaistu: 2003 (suomennos 2004)
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Order of the Phoenix
Kustantaja: Tammi

15-vuotiaan Harry Potterin kesäloma keskeytyy dramaattisesti: kaksi ankeuttajaa hyökkää hänen kimppuunsa rauhallisessa Pikku Whingingissä, ja Harrylla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin loihtia suojelius. Yllätykset eivät kuitenkaan lopu tähän: naapurin höyrähtänyt kissamummo Arabella Figg paljastuu surkiksi, joka on määrätty vahtimaan Harrya! Ankeuttajahyökkäyksestä on kuitenkin hyvin ikäviä seurauksia: Harry joutuu ministeriöön kuulusteluun. Kaikeksi onneksi hänet vapautetaan syytteestä, mutta viidennen kouluvuoden alku on Harryn osalta kaikkea muuta kuin hauska. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Dolores Pimento määrää Harryn jälki-istuntoon jo ensimmäisellä kouluviikolla, ja myöhemmin Harry joutuu jopa huispauskieltoon. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Harrylla tuntuu olevan outo yhteys Voldemortin mieleen...

Feeniksin kilta on ensimmäinen Harry Potter -kirja, jota olen joutunut odottamaan: neljä ensimmäistä ahmin eräänä pääsiäislomana vuonna 2002. Muistan, kun julkistettiin tieto siitä, että joku tärkeä hahmo kuolee kirjan lopussa, ja olin satavarma, että Hagrid on tuo onneton uhri. En nimittäin pitänyt Hagridista hahmona ollenkaan, ja vieläkään hän ei kuulu suosikkihahmoihini sarjassa. Muistan senkin, kun Rowling julkisti kirjan nimen, ja me tietämättömät neljäsluokkalaiset emme tienneet sanan kilta merkitystä. Olimme aivan varmoja, että nimen suhteen on tapahtunut jokin virhe, kunnes kysyin äidinkielenopettajaltani, joka ystävällisesti selvensi sanan merkityksen.

Kirja on edelleen suosikkini. Alunperin se valloitti paikkansa ehkä pituutensa vuoksi: suomennettu versio on 1050 sivua pitkä. Mikäs sen parempaa kuin pitkä, hyvä kirja! Juonellisesti kirja on ehkä mutkikkain koko sarjan kirjoista: tässä osassa paljastetaan jo paljon enemmän hahmoja, sivuhahmoja kehitetään lisää, ja sivujuonia on eniten. Kirjan ainut ongelma on Harry. Harry on kirjassa ärsyttävä teini, joka on ristiriitainen ja raivoava, mutta no jaa, ainakaan realistisuuden puutteesta Rowlingia ei voi syyttää.

Harry Potter ja Feeniksin kilta vie edelleen mukanaan, juuri samaan tapaan kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin luin sen ensimmäisen kerran.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kasvattitytön tarina

Kirjoittaja: Jane Austen
Suomentaja: A.R. Koskimies
Julkaistu: 1814 (suomennos 1954)
Alkuperäinen nimi: Mansfield Park
Kustantaja: Karisto

Monilapsisen perheen vanhin tytär Fanny Price otetaan kasvattitytöksi tätinsä lady Bertramin perheeseen. Bertramien hemmotellut lapset Tom, Maria ja Julia eivät ole Fannylle kovin ystävällisiä: ainoastaan toiseksi vanhin poika Edmund ymmärtää ujoa serkkuaan. Tarina kertoo Fannyn ja Bertramien elämästä Fannyn silmien läpi. Naapuriin muuttavat Grantit, ja pian rouva Grantin sisarpuoli Mary ja velipuoli Hnery Crawford saapuvat vieraisille, tuoden oman lisänsä Bertramien tuttavapiiriin.

Wikipedia luonnehtii Austenin teosta "kehitysromaaniksi". Mielestäni nimitys on varsin osuva: kuten monet Austenin romaaneista, myös Kasvattitytön tarina kuvaa nuoren tytön kokemuksia maalaisseurapiireissä, ja samalla se on kasvutarina, jonka myötä päähenkilö kehittyy.

Kasvattitytön tarinassa kerronta painottuu dialogiin. Juonikuviot ovat kohtalaisen ennalta-arvattavia, mutta huikeat ja yllätykselliset juonenkäänteet eivät olekaan syynä kirjan viehätykseen. Kasvattitytön tarinassa Austen tarkastelee erilaisia ihmisiä, esittää heistä tarkkoja luonteenkuvauksia, joita piirtää nimenomaan dialogin kautta. Romaanissa Fannyn viaton ja ankara omatunto on kontrastina Mary ja Hnery Crawfordin välinpitämättömälle ja huikentelevaiselle elämäntyylille. Mielestäni Austen korostaa kirjassa moraalin, uskonnon ja perhearvojen tärkeyttä. Ehkä tämä on yksi ratkaiseva ero nykykirjallisuuden ja Austenin teosten välillä: itse olen ainakin huomaavinani, että nykykirjallisuudessa ei "uskalleta" ottaa selkeää kantaa, on vain tarkoitus nostaa esille teemoja, jotta lukija voisi pohtia niitä itse. Austen taas maalaa henkilökohtaloiden kautta selkeän opetuksen: ankara moraali ja perhearvot takaavat onnen.

Kirja oli paikoitellen pitkästyttävä: välillä tuntui, että kerronta laahaa ja laahaa eikä pääse eteenpäin. Samoin loputon dialogi, ja hahmojen käyttävä kovin muodollinen kieli oli väsyttävää pitkän päälle. Kirjan vahvuus on kuitenkin luonnekuvauksissa, joissa Austen on mestari. Loppujen lopuksi pidin kirjasta, mutta se ei ollut kuitenkaan millään tavoin mieleenpainuva.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Nälkäpeli

"Minä haluan kuolla omana itsenäni... En halua muuttua siellä toiseksi ihmiseksi. En halua, että minusta tehdään hirviö joka en ole. Toivon vain että keksisin jonkin keinon... osoittaa... että ne eivät omista minua."

Kirjoittaja: Suzanne Collins
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2008 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: The Hunger Games
Kustantaja: WSOY

Pohjois-Amerikka on tuhoutunut, luonnonkatastrofit, myrskyt ja kuivuus, tulvat ja tulipalot ja sota hävittivät suurimman osan sivilisaatiosta. Jäljelle jääneet perustivat Panemin, jonka asukkaat nousivat kapinaan, mutta hävisivät. Muistutukseksi tottelemattomuudesta ja Capitolin ylivoimaisuudesta syntyi Nälkäpeli. Sääntöjä ei ole kuin yksi: tapa tai tule tapetuksi. Joka vuosi kaksi nuorta, tyttö ja poika, valitaan jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä areenalle taistelemaan. 16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tribuutiksi vyöhykkeeltä 12, kun hänen pikkusisarensa valitaan. Effie Trinket ja Haymitch Abernathy kuljettavat Katnissin ja poikatribuutti Peeta Mellarkin Capitoliin, jossa tribuutit valmistellaan Nälkäpeliä varten. Katniss on luvannut pikkusisarelleen Primille yrittävänsä voittaa, mutta pystyykö hän siihen?

Nälkäpeli on yksi uusista suosikkikirjoistani. En ole oikeastaan lukenut muutamaan vuoteen mitään uutta, ja fantasiaan tutustumiseni on ollut kerta kaikkiaan surkeaa. Nälkäpelistä tuli heti kirja, joka on ansainnut paikkansa kirjahyllyssäni. Suzanne Collinsin kirjoitustyyli on Nälkäpelin henkeen sopivaa: jännittävää ja mukaansa tempaavaa.

Kirja on minusta paitsi erittäin viihdyttävä, siinä on myös jonkilaista ajatusta taustalla. Capitolin irvokkaasti itseään ehostavat ihmiset, Nälkäpeli tosi-TV-ohjelmana, ja kahdentoista vyöhykkeen kärsimys Capitolin hyvinvoinnin ylläpitämiseksi kaikki heijastavat jotain tosielämästä. Itse näen Collinsin romaanissa nyky-yhteiskunnan kritisointia, ja pidän monia kirjan teemoja jopa kannanottoina nykyistä epäoikeudenmukaista yhteiskuntajärjestelmää kohti. Länsimaiden hyvinvointi on mahdollistettu kehitysmaiden kustannuksella, tosi-TV-ohjelmat ovat entistä järjettömämpiä ja yksityisyyttä loukkaavia, ja ulkonäön parantelu on arkipäivää ja paisunut mahdottomiin mittoihin. Pidin kirjassa erityisesti tästä aspektista: se ei ole pelkkää viihdettä, eikä tyydy pelkästään "tavanomaisiin" opetuksiin ystävyyden ja urheuden tärkeydestä, vaan koskettaa jotain hieman syvemmällä olevaa.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Kuolema Niilillä

"No, ihmisen on seurattava tähteään, mihin se johtaakin."

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Sirkka Rapola
Julkaistu: 1937 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: Death on the Nile
Kustantaja: Loisto
Ensimmäinen painos suomeksi ilmestyi vuonna 1940 Otavan kustantamana.

Kuvankaunis rouva Doyle, entinen neiti Linnet Ridgeway, viettää Egyptissä kuherruskuukauttaan miehensä Simon Doylen kanssa. Täydellisessä onnessa on kuitenkin särö: Simon Doylen entinen kihlattu, Jacqueline de Bellefort seuraa vastavihittyä paria ympäriinsä, ja jopa uhkailee heitä. Tragedia tapahtuu kuitenkin vasta risteilyalus Karnakilla: Linnet Doyle löydetään murhattuna hytistään. Salapoliisi Hercule Poirot ryhtyy tutkimaan murhaa, mutta aluksen kaikilla matkustajilla tuntuu olevan jotain salattavaa...

Kuolema Niilillä on yksi Agatha Christien tunnetuimmista rikosromaaneista. Asetelmallisesti se on yksi Christien yleisimmistä: murhaajan voi rajata tiettyihin henkilöihin. Ja kuten myös on tuttua, Hercule Poirot ratkoo arvoitusta kyselemällä ja huomioimalla, käyttäen "pieniä harmaita aivosolujaan". Christien tyylille uskollisena myös loppu on yllätyksellinen.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten ku se tulee."

Kirjoittaja: J.K. Rowling
Suomentaja: Jaana Kapari
Julkaistu: 2000 (suomennos 2001)
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Goblet of Fire
Kustantaja: Tammi

Harry Potter palaa Tylypahkaan huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen. Kuolonsyöjien ilmaantuminen kisoissa huolestuttaa, mutta koulussa alkaa jännittävä vuosi: Durmstrangin ja Beauxbatonsin taikakouluista saapuu oppilaita kolmivelhoturnajaisiin. Mutta kun Harry valitaan yhdeksi ottelijoista, jännitys vaihtuu peloksi. Harry kohtaa vuoden aikana vedenväkeä, lohikäärmeitä ja kauhistuttavan tehtävän: hänen on pakko pyytää tyttöä parikseen joulutanssiaisiin. Nämä kaikki eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna viimeiseen koitokseen...

Tämänkin kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt varmaan parikin vuotta. Harry Potter ja liekehtivä pikari on se kirja, joka "jakaa" kirjasarjan kahtia. Tämä kirja ei mielestäni enää ole lastenkirjallisuutta, teemat tummenevat ja kirjan sävy synkistyy: enää ei ole kyse pelkistä koulupojan seikkailuista, vaan velhoyhteisö on sodan partaalla.

Rowlingin kirjoitusjälki kehittyy entisestään, ja neljäs kirja onkin tähän mennessä kirjasarjan mutkikkain: tässä kirjassa esiintyy enemmän sivuhahmoja ja sivujuonia kuin kolmessa edeltävässä kirjassa. Pidin kirjasta kovin paljon, kuten kaikista Harry Potter -sarjan kirjoista.